Mitä jos pelkään pakolaisia?

Olen yrittänyt sulkea mielestäni kaikki ajankohtaiset kysymykset, koska minulle alkoi tulla informaatioähky ja ahistus. Murehdin ihan liikaa kaikkea mahdollista: itkin pakolaislasten kärsimystä, heräsin keskellä yötä karmivaan ajatukseen lomarahojen poistosta ja köyhyysloukusta, järkytyin lukiessani merieläinten määrän radikaalista vähenemisestä... Päätin ryhtyä jonkinlaiseen uutislakkoon eli että en aktiivisesti seuraa mitään mediaa. Uutispimennossa en ole ihan täysin voinut olla, mutta olen vältellyt uutisten lukemista ja se on ollut minulle terveellistä. Pelot ja ahistus hälvenivät ja tuntui, että pystyin keskittymään arkeenkin paremmin. Kunnes...

Eräänä päivänä ollessani vaunulenkillä minua vastaan tuli kaksi pakolaismiestä. Reippaan ja hyväkuntoisen oloisia nuoria miehiä, juuri niitä, joita elintasosurffareiksi sanotaan. Pelko värähti sisälläni. Mitä jos nuo lihaksikkaat miehet hyökkäisivät kimppuuni? Kun he olivat menneet ohi, vilkaisin vielä taakseni. Aloin miettiä, että uskallanko enää liikkua vapaasti ja pelotta? Vastaus on, että en! Eilen illalla kävin lenkillä vauva kantorepussa ja taas tuo pelko iski. Ihan tässä lähellä on vastaanottokeskus ja pakolaisia täällä siis liikkuu, ihan pilvin pimein kuhisee, kuten eräs tuttu sanoi. Olen lukenut useita positiivissävytteisiä juttuja siitä, miten joku on käynyt tutustumassa vastaanottokeskuksiin ja vakuuttelee, että pakolaiset ovat ihan tavallisia ihmisiä ja kunnon porukkaa. Kyllä, varmasti ovatkin, mutta suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia tapauksia ja kun sana Isis nostetaan esille, niin minua hirvittää. Ajattelin myös kliseisesti, että tilaisuus voi tehdä varkaan... Mitä jos arki-iltana, sanotaan vaikka yhdeksän maissa kipaisen lähikaupassa ja vastaani tuleekin mies, joka päättää raiskata, kun huomaa yksinäisen naisen? Olenko liian stereotypistävä, kun ajattelen maahamuuttajia potentiaalisina raiskaajina? Minulle ehdittiin jo sanoa, että ei ole pakko mennä illalla ulos. Hetkinen, mitenkä meni? Että minunko pitää pelkoni vuoksi jäädä kotiin? Että minunko pitää nyt omassa kotimaassani pelätä ja jättää tekemättä tavallisia arkisia asioita, joita olen ennen tehnyt? Sanokaa nyt joku, mitä minun pitäisi ajatella ja onko muilla samanlaisia ajatuksia? 

Tuoreena äitinä olen ehkä normaalia herkempi kokemaan pelkoja, koska suojeluvaisto vauvaa kohtaa on valtava. Vähän ihmettelen omaa pelkoani, koska minulla ei yleensä ole pelkoja erirotuisia ihmisiä kohtaan. Monestihan muukalaispelkoa (ja -vihaa) tuntevat säkissä kasvaneet umpimieliset jästipäät, jotka eivät ole kiertäneet muuta kuin tahkoa. Mistä pelkoni sitten kumpuaa? Ainakin niistä uutisista, joissa kerrotaan maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Ai niin, mutta nehän ovat yksittäistapauksia ja ihan samalla tavalla suomalaisetkin tekevät rikoksia. Tällaisella argumentillahan pelkoa yritetään lievittää. Minä en voi pelolleni oikein mitään, koska se on yhtäkkiä esiin pulpahtava tunnetila. En halua lietsoa itseäni pelokkaaksi - eihän ihminen voisi elää, jos perustaisi elämänsä kaikille hypoteettisille pelonlähteille. Hypoteesien sijaan haluankin todennäköisyyksiä ja tilastoja! Haluan tuoreen tilaston maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Enkä halua kuulla sitä, että mamujen tekemät rikokset ovat lisääntyneet, koska heidän määränsä on lisääntynyt, ei nimittäin paljon lohduta. Minä haluan suhteellisen tilaston, jossa kerrotaan, miten paljon mamut tekevät rikoksia suhteessa määräänsä? Haluan myös vertailla sitä suomalaisten vastaavaan osuuteen. Minä haluan tilastoja, koska matematiikka on jotenkin turvallista ja vaikka minulla on surkea matikkapää, niin jostain syystä pidän tilastoista ja hahmotan monesti maailmaa niiden kautta. Matematiikka on myös jollain omituisella tavalla turvallista.

Toinen syy, miksi pelkään, on tieto kulttuurieroista ja pakolaisten suhtautumisesta naisiin. Lähtömaissa naiset ovat alisteisessa asemassa ja vaikka suomalaiset valittavat tasa-arvon puutetta, niin kyllähän Suomi on hyvin tasa-arvoinen maa. Suomalaisilla naisilla on länsimainen vapaus tehdä mitä huvittaa ja olla miten huvittaa. Tämä voi olla patriarkaalisesta maasta tulevalle vaikeaa ymmärtää. Voi olla vaikeaa ymmärtää, että minä kuljen yksin ja /tai vauvani kanssa ja minulla saattaa olla jopa lyhyt hame tai paita, josta vilahtaa tissivako, kun kumarrun. En tarkoituksella halua paljastella, mutta mitäpä sitten, jos haluaisinkin tuoda rintavarustustani esille? Ei ole ollenkaan tavatonta, että nätissä kesäpuserossa tai biletopissa on vähän avoimempi kaula-aukko. Tissivako tai lyhyt hame ei ole signaali siitä, että minut voi raiskata. Suomalaisnaiset ovat tottuneet pukeutumaan vapaasti ja oman tahtonsa mukaan ja uutiset siitä, että pukeutumisemme herättää pakolaisissa hämmennystä, herättää minussa hämmennystä. Voin myös tunnustaa, että persutyyppinen pelko nostaa päätään; nytkö ne tulee tänne ja kohtako meillä pitää olla huivit päässä ja kielletäänkö myös Suvivirsi ja sianlihan syönti?

Meinasin laittaa tissivakokuvan, jolla olisi saanut kivasti lukijoitakin, mutta häveliäisyyteni
 ja hyvän journalismin nimissä päädyin syysvaahterakuvaan. Vai olisiko joku halunnut nähdä t-vaon? :D

Juuri samana päivänä, kun olin lenkillä nuo miehet kohdannut, niin illalla sattui toinen tapaus, joka aiheutti taas päänsisäisen myllerryksen. Olin kaupassa ja samalle hyllylle sattui nuoripari; suomalainen nainen ja ulkomaalaistaustainen mies. He olivat ostamassa erästä tiettyä tarviketta vauvalle ja nainen sanoi, että ostetaan se täältä, kun on halvempi. Mies intti, että ei osteta, koska hän on menossa lastentarvikeliikkeeseen ja ostaa kaikki kerralla. Olin samaa mieltä naisen kanssa siitä, että tuote olisi halvempi ja kannattaisi ostaa nyt. Mutta mitä teki tuo nainen? Hän sanoi vain hiljaisella ja alistuvalla äänellä: "Juu-u". Mitä?! Suominainen ei tuolla tavalla alistu, perkele! Minua kuulkaas ihan hävetti kanssasisareni puolesta. Mietin, että olisiko minun pitänyt puolustaa häntä ja sanoa topakalla tavallani, että ostakaa se tuote tästä, koska se on halvempi ja että nainen on oikeassa. En kuitenkaan sanonut, koska en koe asiakseni puuttua tuntemattomien ihmisten asioihin. Jälkeenpäin mietin, että olinko liian suppeakatseinen. Ihan yhtälailla keskustelu olisi voitu käydä kahden suomalaisenkin välillä. Ja kuitenkin ajattelin, että alistuiko nainen siksi, että hän oli luonteeltaan kiltti ja alistuva ja/tai olisiko kotona tullut turpiin, jos julkisesti olisi miestä vastustettu ja tämä ajatus johti taas sen pähkäilyyn, että onko tuon pariskunnan arki hyvinkin miesjohteista ja millaista heidän vauva-arkensa tulee olemaan. Suostuuko mamumies vaihtamaan vaippoja ja passaako hän synnytyksestä toipuvaa naista? Tämäkin oli vain yksittäistapaus, jonka perusteella en saisi tehdä omia epämääräisiä johtopäätöksiä enkä todellakaan haluaisi ajatella stereotyyppisesti enkä olla ennakkoluuloinen

En ole rasisti, en ole suvakki enkä halua määritellä itseäni mihinkään lokeroon. Olen ihan tavallinen suomalainen nainen, jolla on toisaalta-toisaalta -mielipiteet ja joka ei pidä ääriajattelusta missään asiassa. Toisaalta olen sitä mieltä, että hätää kärsiviä pitää auttaa, mutta toisaalta mietin, että onko meillä oikeasti varaa siihen ja millä kustannuksella sen teemme? Enkä tarkoita nyt pelkästään kansantaloudellisia kustannuksia. Vaikka olen toisaalta-toisaalta -ihminen, niin yhdessä asiassa olen järkkymätön. Mielestäni pakolaiset tulisi kotouttaa kunnolla ja heille pitäisi terottaa sitä, mitä suomalainen kulttuuri tarkoittaa ja maassa maan tavalla on ajatus, joka olisi sisäistettävä. Toki molemminpuolinen kunnioitus on tärkeää. Minua kovasti kiinnostaa, että miten kotouttaminen hoidetaan. Voiko joku kertoa? Hirmu intensiteetillä hössötetään pakolaisille vaatteita ja tarvikkeita ja hyvä niin, minua nimittäin ahisti ajatus Suomen syksyisessä kylmyydessä palelevista pakolaispienokaisista. Toivon, että samalla intensiteetillä kuin tarvikeasioita hoidetaan, niin järjestetään suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen ja kunnioittamisen kursseja. Pakolaiset ovat halunneet Suomeen, koska he tietävät, että täällä on hyvä olla ja että täällä vallitsee vapaus. Se on se vapaus, joka meille taisteltiin seitsemänkymmentä vuotta sitten.

Toim. huom. Tämä kirjoitus on nopeasti syntynyt tunnepitoinen teksti, jonka kirjoittaja on puolueeton ja uskoo ihmisten lähtökohtaiseen samanarvoisuuteen, vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon sekä universaaliin rakkauteen.