Painavaa eroasiaa

Eilen tuli kuluneeksi 23 vuotta siitä, kun aloin seurustella sen yhden pojan kanssa, ja vaikka erosimme jo vuosia sitten, niin päivämäärä 26.8. on minulle edelleen tärkeä ja joka vuosi huomaan, että ajaudun mielikuvissani vuosikymmenien taakse. Nyt erosta on on kulunut sen verran aikaa, että minulla ei ole enää tarvetta käydä asioita läpi, mutta eilen aloin ihan yleisellä tasolla pohtia eroamista. Kirjoitin kolme vuotta sitten eroaiheesta täällä ja nyt kun luen tuota postausta, niin huomaan vielä tuolloin olleeni surullinen ja kipuilleeni erohaavan kanssa.

Suhteemme kesti 18 vuotta ja kun erosimme, olin ollut puolet elämästäni saman ihmisen kanssa. Suhdettamme kutsuttiin nimellä vuosisadan rakkaustarina eikä meidän pitänyt koskaan erota. Uskoin koko elämän mittaiseen parisuhteeseen ja vaikka muut ympärillämme erosivat, niin en uskonut meille käyvän niin. Ja silti meille kävi. Eroprosessi oli pitkä, hankala ja vaativa ja kun vuosisadan pari eroaa, niin silloin eroakin voi kutsua nimellä vuosisadan ero. Syy, miksi nyt kirjoitan erosta, ei ole se, että haluan purkaa omia kokemuksiani vaan kirjoitan siksi, että joku eroa pohtiva, eroava tai eronnut löytäisi tämän kirjoituksen tuekseen. Eron hetkellä kun ei koskaan voi olla liikaa tukea ja vaikka minullakin sitä oli, niin olisin silti toivonut, että joku olisi kertonut minulle nämä asiat, joita nyt kirjoitan. Asiaa tulee paljon, joten väliotsikointi on tarpeen. Toivottavasti jaksat lukea!

Älä murehdi mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut
Kunpa olisin vuosia sitten ottanut motokseni nykyisen elämänohjeeni "Älä murehdi mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut". Suurin osa eroon liittyvistä murheista oli aivan turhia pelkoja, jotka eivät koskaan käyneet toteen. Pelkäsin sitä, mitä minulle käy, jäänkö tyhjän päälle, hyppäänkö tuntemattomaan, mitä tulevalle eksälleni käy, miten muut, etenkin suku suhtautuu, menetänkö kavereita jne. Päässä pyöri monia kysymyksiä ilman vastauksia eikä minulla ollut rohkeutta luottaa siihen, että elämä kantaa ja asiat järjestyy. Elämältäni oli pudonnut pohja eikä silloin kykene näkemään kirkkaasti eteenpäin. Minun tilanteessani parisuhteen lisäksi oma terveys huoletti ja työpaikan suhteen oli epävarmuutta, joten on aivan luonnollista, että olin ajautunut pyörittelemään päässäni aivan liikaa elämän peruskysymyksiä.

Pohdin eroa pitkään ja yritin ottaa huomioon kaikki eri näkökulmat eikä juuri kukaan osannut sanoa minulle mitään sellaista, mitä en olisi itse päässäni pyöritellyt. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut, että en kuitenkaan osannut ajatella tarpeeksi laajasti. Eikä sitä voi vaatiakaan, koska elämä toimii niin, että se lätkäisee eteemme asiat, joista meidän pitää oppia jotain. Nyt olen paljon viisaampi ja ajattelen erosta ja monista muistakin asioista aivan eri tavalla. Olen oppinut luottamaan elämään ja lopettanut tulevaisuuden skenaarioiden vatvomisen ja niiden sijaan keskitänä energiani ja ajatukseni tähän hetkeen. Olen ymmärtänyt, että suurin osa mieltä rasittavista ajatuksista on vain turhia pelkoja. Kuten aina, pelkäsin monia asioita ihan turhaan ja pahimmat pelkoni eivät toteutuneet, mutta monet sellaiset asiat, joita en älynnyt pelätä, kävivät toteen. Siksi ei kannata murehtia mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut. 

Uskomusjärjestelmä
Suuri osa eroon liittyvästä ahdistuksesta johtuu peloista ja vähintään yhtä suuri osa johtuu uskomusjärjestelmästämme. Jos on koko ikänsä uskonut perheeseen ja avioliittoon, niin ero on kova paikka, koska oma uskomusjärjestelmä romuttuu. Me opimme jo pienestä pitäen, että prinsessa saa prinssinsä, että ydinperhe on tavoiteltava perhemalli, naimisiin on päästävä ja että avioero on häpeällinen. Avioeroon liittyy vielä nykyisin aivan omituinen häpeän leima eikä Käräjäoikeudelta tulleessa paperissa oleva teksti "Puolisot tuomitaan avioeroon" ainakaan helpota häpeän ja epäonnistumisen tunnetta. Minä en usko avioliittoon vaan uskon kahden sielun väliseen sopimukseen ja hippimaailmankuvani mukaan vihkitilaisuudessa pitäisi sanoa yhtä lailla, että "teidät tuomitaan avioliittoon". En väheksy avioliittoa, mutta mielestäni se on aivan yliarvostettu instituutio. En sano, että ero avoliitosta tai muusta ihmissuhteesta olisi yhtään avioeroa helpompi, mutta avioeroon liittyy kulttuurisia sidonnaisuuksia ja uskomuksia, joiden vuoksi avioeroavat kokevat ihan turhaa ahdistusta.

Vanhempi sukupolvi puhuu edelleen halveksuvasti eronneista ja nuorillakin on konservatiivisia asenteita, jopa aivan hämmästyttävän konservatiivisia. Media, vaikka erouutisilla mässäileekin, pitää yllä ajatusta siitä, että pitkä parisuhde on onnen kehto. Mitenkähän monta naistenlehden juttua olenkaan lukenut, jossa kerrotaan jostakusta julkkiksesta sanoilla "hänellä ei ollut rakkauselämässä onnea". Tuolla tarkoitetaan, että henkilöllä ei ollut pitkää parisuhdetta. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä, että miksi parisuhteettomuus tai lyhyet suhteet katsotaan epäonnistumiseksi. Toki minusta on upeaa, jos joku pariskunta on ollut pitkään yhdessä, mutta suhteen pituus sinänsä ei ole onnen tae.

Ero käsitetään epäonnistumisena ja minullekin on sanottu ihan suoraan, että olen epäonnistunut ihmissuhteissani. Siihenpä tokaisen, että hei kuule, minä olen onnistunut! Olen onnistunut arvostamaan itseäni niin paljon, että en ole jäänyt näivettäviin, toimimattomiin suhteisiin, joissa on paha olla ja jotka eivät edisty. Olen onnistunut tekemään rohkeita ratkaisuja, olen onnistunut kasvamaan ihmisenä ja ymmärtänyt oman parhaani. Sinkkuelämää-Samanthan sanoja lainatakseni: "I love you but I love me more!"

Sen sijaan, että ero ajatellaan epäonnistumiseksi, se pitäisi ajatella askeleena henkisen kasvun polulla, yhtenä elämän oppiläksynä. Elämässä monet muutkin asiat kohtaavat päätöksensä, muuttuvat, vaihtuvat, ja mielestäni se on vain osa elämän kulkua. Kun jokin asia ei enää toimi, niin se ei toimi, vaikka mitä tekisi. Facebookissa jaetaan säännöllisesti meemiä "Ennen korjattiin se, mikä oli rikki eikä sitä heitetty pois." Tällä tarkoitetaan sitä, että nykyisin erotaan liian helposti ja että parisuhdekin olisi aina korjattavissa. Joskus jokin voi olla niin mäsänä, että sitä ei voi enää korjata. En tiedä yhtään ihmistä, joka olisi tehnyt helpon eropäätöksen. Ulospäin voi näyttää siltä, että joku vaan ottaa ja lähtee, mutta lähtöä on usein edeltänyt pitkä pohdinta. Minä mietin eroa kolme vuotta! Kolme vuotta! Ja samat kolme vuotta yritin tehdä kaikkeni, että suhde lähtisi toimimaan, yritin yrittämästä päästyäni. Arvatkaa vaan, ottiko pattiin silloin, kun joku tuli sanomaan, että olisi pitänyt yrittää vielä enemmän. 

Illuusio
Parisuhde on biologiselta kannalta katsottuna ihmisen perustarve ja se, että luomme illuusion täydellisestä kumppanista ja suhteesta, on aivan ymmärrettävää. On hienoa, jos kohtaamme ihmisen, joka voi vastata kuvitelmiamme, mutta on huonoa, jos petymmekin siihen, millainen hän on. Useinkaan kun emme pety toiseen ihmiseen vaan vain omiin odotuksiimme. Olen tullut siihen tulokseen, että ei ole olemassa täydellisiä pareja, vaikka monet parit sellaiselta ulospäin näyttävätkin. On tietysti ihmisiä, jotka sopivat toisilleen hyvin, ovat bestiksiä, paitoja ja peppuja, on naimanaamaisia pareja ja pariskuntia, jotka muodostavat hyvän tiimin, mutta jokaisessa suhteessa on omat skismansa. Tämä unohtuu silloin, kun oma parisuhde on riekaleina ja muut pariskunnat näyttävät loistavan onnellisuuttaan ja yhteenkuuluvuuttaan. Pitää muistaa myös se, että muiden onni ei ole itseltä pois, vaikka eron hetkellä voikin tuntua raastavalta nähdä toisten onnea.

Illuusio parisuhteesta voi sokaista meidät. Olen nähnyt monissa pariskunnissa eron merkkejä jo kauan ennen heidän eroaan ja ihmetellyt, että miksi muut eivät niitä huomaa. Uskallan väittää, että kyse on illuusiosta eli siitä, että ihmiset haluavat niin voimakkaasti uskoa parisuhteeseen, että he eivät päivänselviä eron merkkejä näe. Eivät usein edes omassa suhteessaan. Tähän yhteyteen sopii hyvin sana kulissi. Elämää saatetaan rakentaa kulissien varaan ja illuusio parisuhteesta voi sokaista ihmisen myös siinä mielessä, että se ajaa yhteen, naimisiin, tekemään lapsia ja kun muksut on maailmalla, talo rakennettu ja rempattu, koira hankittu, on ravattu omissa harrastuksissa ja retriiteissä, niin jäljelle voi jäädä vain tyhjyys ja sitä ihmettelee, että kuka tuo toinen tyyppi oikein onkaan. Joskus arki tulee vastaan jo hyvin pian häiden jälkeen, kun huomataan, että projektina olikin vain häät eikä ihmissuhde.  "Ei sormus kultainen yksinään, voi onnea tuoda elämään" vai miten se vanha värssy menikään. Tiedän monta monituista vanhempaa ihmistä, naista ja miestä, jotka ovat tunnustaneet, että he perustivat perheen, koska niin vaan kuului tehdä. Ymmärrän sen, että menneet sukupolvet noudattivat elämässään totuttua kaavaa, mutta sitä en ymmärrä, mikä vimma nykynuorillakin on hinkua naimisiin ja uskoa / uskotella itselleen, että avioliittoa kannattaa tavoitella.

Päätös 
Muistanko hetkeä, jolloin tein eropäätöksen? En. Oliko se se eräs merkillinen päivä, kun elämääni järisytti eräs yllättävä ja mullistava tapahtuma, joka sysäsi eropohdinnat ensimmäisen kerran liikkeelle? Oliko se se hetki, kun tuijotin kahvilan jonossa mieheni takinselkämystä ja tajusin, että en tunne enää mitään ja ihan kuin vieressäni olisi joku tuntematon ihminen. Oliko se se hetki, kun tajusin, että olen aivan irrallaan, tyhjä, ontto, rikki ja sekaisin vai se hetki, kun tajusin, että ihan toinen mies kohtelee minua niin kuin oman mieheni pitäisi minua kohdella. Eropäätös voi joskus olla helppo, mutta usein se vaatii paljon tekijöitä, jotka ajavat pohdintoihin ja toiseksi se vaatii paljon henkistä työtä. 

Nyt kun katson taaksepäin, niin voin todeta, että järki ja tunteet taistelivat keskenään ja vaakakuppi kallisteli liian usein järjen puolelle. Eron jälkeen päätin, että teen kaikki ratkaisut aina puhtaasti sydämellä enkä anna egon hallita päätöksiäni. Yritin olla eropohdinnoissani realistinen ja ajattelin, että 
minun pitää pysyä suhteessa, johon olen sitoutunut, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen eikä mies vaihtamalla parane. Tällaista "realismia" minulle tyrkytettiinkin ja pyydettiin ajattelemaan omaa markkina-arvoani eli sitä, että huoliiko minua enää kukaan, että mikä mahdollisuus minulla on löytää uusi kumppani ja peloteltiin sillä, että jään vanhaksipiiaksi. Nyt olen tajunnut, että nuo kaikki ovat vain ihmisten omia käsityksiä, joihin he ovat kasvaneet kiinni ja jotka heijastavat vain heidän omaa ajatusmaailmaansa ja sitä näkemystä, että jokaisen on pakko olla parisuhteessa ja eron jälkeen löytää uusi suhde ja että sinkkuus on ihan hirveää ja surullista. 

On harmi, että minäkin uskottelin itselleni, että on järkevää sinnitellä suhteessa ja hoin itselleni, että minulla on hyvä mies. Olihan hän, mutta ei hyvä mies minulle. Ero tuntui hyvin itsekkäältä ratkaisulta ja jollain tavalla se sitä onkin, mutta niin ovat kaikki muutkin elämän ratkaisut. Kun pompottelin päässäni eri skenaarioita ja järki ja tunne taistelivat, niin kallistuin järjen puoleen. Päässäni velloi valtava möykky, jonka sisältä en kyennyt erottamaan sitä, mitä itse haluan enkä kuulemaan sydämen neuvoa siitä, että ero olisi oikea ratkaisu. Olin henkisesti heikossa tilassa ja halusin kuulla erilaisia näkemyksiä ja toivoin, että joku olisi sanonut minulle, mitä minun pitää tehdä. Universumi ei lähettänyt mitään mystisiä merkkejä, ei tullut ketään, joka olisi kertonut, että miten asioiden pitäisi edetä, mutta eräät sanat olivat ratkaisevat. Mieheni paras ystävä täräytti minulle, että "Jos siä Minttu et oo onnelline, ni eiköhä se oo siinä". Nuo sanat olivat niin voimakkaat, rakkaudella ja lojaaliudella sanottu, että ne havahduttivat minut. Parin viikon päästä niiden kuulemisesta ehdotin erilleen muuttamista ja asiat lähtivät etenemään. Vaikka olin eroa pitkään miettinyt, niin lopullinen päätös oli silti vaikea. Onneksi elämä pakottaa meidät ratkaisuihin, se tuo eteemme tilanteet, jotka nytkäyttävät meitä eteenpäin ja sellaiset asiat, joiden ei ole tarkoituskaan enää toimia, ajautuvat päätökseen aivan vääjäämättä. 

Erosta ilmoittaminen
Eräs kysymys, jota eroava/eronnut pohtii on se, että miten ja milloin kertoa erosta. Minusta tuntuu, että elämän kohtalokkailla hetkillä ei koskaan löydy oikeita sanoja eikä etukäteen voi suunnitella, miten asiat sanoo ja missä tilanteessa. Monesti kun käy niin, että on suunnitellut oikean hetken, mutta sitten suutuspäissään, väsyneenä tai jollain täysin sopimattomalla hetkellä paukauttaa totuuden päin toisen pläsiä. Eroasian julkistamiseenkaan ei ole yhtä oikeaa tapaa eikä erosta ole edes pakko kertoa. Jos asian haluaa julkistaa, niin täytyy sanoa, että Facebook on kyllä hirmu kätevä! Tietenkään kaikki eivät somessa ole ja minusta on tylyä ilmoittaa tärkeistä asioista vain Facebookissa, mutta siellä tavoittaa suuren joukon ihmisiä ja kun erosta kertoo somessa, niin ei tarvitse kertoa asiasta kasvokkain jokaikiselle. Minä ainakin koen helpottavana sen, että kun asiasta on kerrottu ensin somessa, niin ei tarvitse jokaikisen ihmisen kohdalla aloittaa asian selostamista ihan alusta.

Erosta kertominen muille ei ole helppoa ja minäkin muistan nolostelleeni ja nieleskelleeni ja tuntui, että en löydä oikeita sanoja vaan töksäytin vain, että "myö erottiin". Kertominen sinänsä ei pelottanut vaan se, mitä ihmiset sanovat ja se, että joudun selittelemään syitä. Sanoin monille klassisen kommentin: "Kasvoimme erillemme, erosimme ystävvinä", ja se riitti. Tietysti ihmisiä kiinnostaa, miksi eroon on ajauduttu, ja vaikka emme ole kellekään tilivelvollisia, niin silti voi olla hyväksi kertoa muutamalla sanalla jotain. Jos ei muuten niin sen takia, että katkaisee huhuilta siivet, koska eroasiat ovat herkullisia juoruaiheita ja aina pohditaan sitä, liittyykö eroon kolmansia osapuolia. Minua utelut ärsytti välillä ja laitoin välillä lisää vettä juoruakkojen myllyyn ja saatoin sanoa jotain harkitsematontakin.

Minulle pahinta oli se, että kun olin jo käynyt asiat läpi, niin kertoessani erosta jouduin nostamaan ne esille aina uudelleen ja uudelleen. Olin pähkäillyt eroa pitkään ja kun kerroin, että olemme eronneet, niin tavallaan se oli itselle jo vanha juttu. Kurjaa oli myös yrittää vääntää rautalangasta asioita ihmisille, joilla on oma vankka näkemys asioista ja tietämättömyys minun asioistani.

Tietysti ymmärsin sen, että eromme oli monelle järkytys, koska kaikki kuvittelivat meidän pysyvän aina yhdessä. Olimmehan aina olleet yhdessä ja kun jokin sellainen, mikä on aina ollut, katoaa, niin se horjuttaa uskoa ja heiluttaa maailmankuvaa ja myös aiemmin mainitsemiani uskomusjärjestelmää ja illuusiota. Muodostimme erollamme uhkan kaikille parisuhteessa oleville, joille varmasti tuli pelko siitä, että jos nuokin eroaa, niin sama voi käydä kelle hyvänsä. Ja niinhän meille sanottiinkin, eli että "jos te eroatte, niin kenenkään muun parisuhteella ei ole enää toivoa". 

Mitä sanoa eronneelle
Jos erosta kertominen on vaikeaa, niin vaikeaa on myös keksiä järkeviä sanoja eronneelle. En koskaan tiedä, pitäisikö ottaa osaa vai onnitella ja olen hyvin kiitollinen siitä, että elämän mustimmat asiat käsitellään monesti huumorilla, jolloin minun kaltaisellani semisavolaisella on mahdollisuus olla möhläämättä itseään. Eronnut on yleensä aika rikki ja kun joku tölväisee jotain ajattelematonta tai jopa loukkaavaa, niin se tuntuu keskimääräistä pahemmalta eikä välttämättä ole pontta töksäyttää mitään takaisin. 

Minä en halunnut kuulla mitään kömpelöitä tsemppilauseita ja pahinta ja typerintä, mitä mielestäni voi sanoa, on "Kyllä sinä vielä jonkun löydät". Tsemppaavan lauseen "jonkun" kuulostaa siltä, että kuka hyvänsä randomhenkilö kelpaisi. Tuo lause sisältää myös ajatuksen siitä, että meidän jokaisen on pakko löytää joku ja se asettaa heti paineita uuden kumppanin etsimisestä. Eron jälkeen voi toki löytyä nopeastikin uusi elämän sulostuttaja, mutta kaikki eivät edes halua uutta suhdetta vaan ihminen voi olla hyvin onnellinen itsekseenkin ja voipi olla terveellistä olla yksinään.

Toinen lause, mitä ei pitäisi sanoa, on "Tiedän, miltä susta tuntuu". Toki moni on eron kokenut, mutta kukaan ei voi mennä toisen nahkoihin ja tukea ja vertaistukea voi osoittaa muillakin sanoilla. Minusta oli kyllä helpottavaa kuulla, että muilla on samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia ja parasta oli nähdä, että joku eronnut oli selvinnyt erostaan täysjärkisenä ja päässyt elämässä mukavasti eteenpäin. 

Eroavan ei pitäisi joutua selittelemään ja selvittämään kellekään yhtään mitään ja erokriisissä kaipasin ihan tavallista, arkisista asioista jutustelua erovatvomisen sijaan ja monesti annoinkin ymmärtää, että en halua puhua erosta. On itselle ja muille hirvittävän raskasta, jos samasta asiasta jauhetaan ihan koko ajan. Muutama lohduttava sana riittää ja pelkkä voimientoivotuskin voi tuntua kivalta. Minulle tärkeintä oli se, että sain empatiaa ja ymmärrystä. 

Show must go on
Ero voi olla niin rajusti elämää ravisteleva kokemus, että ei voi olla varma siitä, miten elämä jatkuu. Mutta hei, se kuitenkin jatkuu! Arjesta on otettava kiinni ja lähdettävä kasaamaan itseään joskus hyvinkin pienistä sirpaleista. On päästävä asioista yli, edettävä, mutta kuitenkin annettava aikaa ja mikä tärkeintä, annettava anteeksi. Toki jos haluaa myrkyttää mielensä, niin aina voi jäädä vihaamaan ja ryhtyä oman surunsa vangiksi ja kärsiä oman katkeruutensa elinkautista. On ymmärrettävää, että etenkin jätetty osapuoli voi olla katkera, mutta jokainen meistä on vastuussa omista tunteistaan. Toisen syyllistäminen ja syyttäminen voi tuntua hyvältä ja jopa parantavalta, mutta loppujen lopuksi se vie valtavasti energiaa omaan itseen keskittymiseltä ja siltä, että keskittyisi rakentamaan ja eheyttämään omaa tunne-elämäänsä.

Mutta suurin niistä on...
On tärkeää ymmärtää, että onni ei koskaan löydy itsemme ulkopuolelta, ei vaikka kuinka ympäröisimme itsemme kivoilla asioilla ja ihanilla ihmissuhteilla. Tietysti ne tuovat lisää iloa elämään, mutta oikeaa onnea ei löydy ulkopuolelta, jos sitä ei sisimmässämme ole. Jos on sydämessään yksinäinen ja surkea, niin toinen voi kyllä nostaa synkkyyden alhosta pinnalle, mutta vastuu pinnalla pysymisestä on itsellä. Meidät on aivopesty uskomaan, että on olemassa ihminen, joka tekee meidät onnelliseksi  Ei ole. On vain ihmisiä, jotka tuovat esille oman sisäisen onnemme.

Erojen, surujen ja monien itkujen jälkeen uskon edelleen rakkauteen ja siihen, että rakkaus on Universumin suurin voima. Vaikka en ole koskaan taipunut perinteiseen ajatteluun, niin minäkin ajauduin uskomaan siihen, että parisuhde on ainoa oikea "tapa" toteuttaa rakkautta. Nykyisin näen rakkauden paljon muunakin kuin perinteisenä kahden ihmisen välisenä liittona ja romanttisena rakkautena.

Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen eksäni kanssa edelleen hyvissä väleissä ja olen kiitollinen ja ylpeä siitä, että välillämme on syvä ystävyys ja että meillä on hyvin erityislaatuinen ja vahva suhde. Sellainen ei ole itsestäänselvää ja koska minä olin jättäjän roolissa, niin olin valmistautunut siihen, että hän vihaa minua koko loppuelämäni ja että välimme menevät täysin poikki. Minulta on kysytty, että rakastanko häntä edelleen ja vastaan siihen, että tietysti. Palava rakkaus loppui ja parisuhde päättyi, mutta rakastan häntä edelleen ystävänä ja ihmisenä, joka kulkee rinnallani, varmaankin siihen asti, kunnes kuolema meidät erottaa. Sellaista on rakkaus.

Kommentit

  1. Ajatuksia herättävä teksti :) Oon sua aika paljon nuorempi ja mulla ei oo samanlaista perspektiiviä eroasioihin. Oon itekin huomannut nuorten "konservatiivisuuden" ihmissuhdeasioissa ja tuntuu siltä, että monet koko suvun puolelta paineita löytää kumppani ja pysyä yhdessä. Tuntuu että ihan riippumatta siitä onko vanhemmat yhdessä vai ei, tulee näitä paineita. Joko pitää "onnistua parisuhteissa" kun vanhemmatki onnistui tai sitten pistetään paineita sille että pitäis "oppia vanhempien virheistä" ja "pärjätä paremmin". Tulipas sinne moneen kohtaan "" kun tiedostan juuri noiden sanojen älyttömyyden :) Lisäksi tuntuu siltä että ihmisillä on jotenki tosi turvaton olo maailmassa ja töiden suhteen ja siks tulee vielä lisääki paineita silleen että toivotaan elämään jotain todella pysyvää juttua. Se juttuhan vois tietty olla myös vahva suhde itseensä ja usko siihen että pärjää mutta useammin se on kumppani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että herätti ajatuksia :) Nämä parisuhdeasiat on niin syvään juurtuneita, että ei ihmekään, että tuli noin paljon lainausmerkillisiä juttuja kommenttiisi ja olen kanssasi ihan samaa mieltä.

      Me kaikkihan varmasti halutaan turvallisuutta ja parhaimmillaan parisuhde voi ja sen pitääkin sitä tuoda, mutta sitä en ymmärrä, että pitää hirmu kiireellä sännätä suhteisiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)