Hyvästi rakas Veeti-hauvi

Viime viikolla sanoin monelle ihmiselle, että asiani ovat nyt niin ihanasti ja olen niin käsittämättömän onnellinen, että toivon, että mikään ei muuttuisi. Että saisin nauttia kevyestä ja huolettomasta olosta, jollaista en muista minulla olleen vuosiin. Ja kuitenkin intuitiivisenä ihmisenä tiesin koko ajan, että jossain vaanii synkkä varjo eikä superonnellisuuteni kestä kauan eikä se kestänytkään. Sunnuntaina äitini soitti, että yhdeksänvuotias newfoundlandinkoirani Veeti, joka eli ja asusteli vanhempieni luona, oli mennyt huonoon kuntoon. Veeti oli käytetty torstaina eläinlääkärillä, koska sen suusta oli tullut verta, sille ei ollut maistunut ruoka ja se oli väsynyt ja päässyt huonosti liikkeelle. Sunnuntaina se piti viedä uudestaan lääkäriin ja minun piti tehdä päätös, joka on lemmikin omistajalle aina raskas. Puhuin puhelimessa eläinlääkärin kanssa ja hän oli sitä mieltä, että koiran voisi päästää koirien taivaaseen heti, mutta sanoin, että haluan olla mukana viimeisissä hetkissä ja sovimme, että Veeti lähtee vielä yöksi kotiin ja viemme hänet heti aamulla eläinlääkäriin. Lähdin ajamaan Mikkeliin ja yllättävän nopeasti sitä pääsee lähtemään, kun on pakko. Migreenikohtauskin hävisi merkillisesti ja jaksoin ajaa, vaikka olin ollut koko päivän voipunut.

Veeti ei kyennyt tulemaan minua vastaan, se vain makasi makuuhuoneen lattialla ja vaikka se ei voinut edes heiluttaa häntäänsä, niin tiesin, että se kyllä tunnisti minut ja oli onnellinen, että olin tullut sen luo. Kuuntelin rohisevaa, vaimeaa ja tiheää, hengitystä, kokeilin sydäntä, jonka lyöntejä ei juurikaan tuntunut, ison koiran sydän oli aina jyskyttänyt voimakkaasti, mutta nyt tunsin, että se ei jaksanut enää lyödä ja eläinlääkärikin oli sanonut, että elintoiminnot ovat hiipumassa. Ihmettelin, että miten Veetistä oli yhtäkkiä tullut niin vanha ja sairas ja syytin sekä syyllistin itseäni siitä, että en ollut nähnyt sitä tarpeeksi ja arvelin, että se oli sairastunut ikävästä. Ajattelin yöllä, että Veeti ei näe enää seuraavaa aamua ja jopa toivoin, että se olisi nukahtanut ikiuneen kotona, ettei olisi tarvinnut lähteä viemään eläinlääkärille. Niin piti kuitenkin tehdä ja saimme ajan Eläinklinikka Kurjelle heti aamupäivälle. Vietin aamuni Veetin kanssa ulkona, pihakoivun alla auringonpaisteessa ja ajattelin, että onpa hyvä, että Veetin viimeinen päivä on niin kaunis ja kesäinen.

Yritimme saada Veetiä kaikin konstein liikkeelle, mutta se ei voinut liikahtaa, uloskin se oli kannettu ja autoon nostettiin pressun päällä. Eläinlääkärin vastaanotolla Veeti tutkittiin erittäin huolellisesti. Takajaloissa ei ollut tuntoa eikä koira reagoinut mihinkään. Minkäänlaista reagointia ei ollut ollut kotonakaan ja kun koira ei pääse liikkeelle, ei syö, ei käy tarpeillaan, suusta oli tullut verta (ehkä keuhkoissa oli ollut jotain) ja ikääkin on ja melko varmasti myös kipuja, niin silloin on vain yksi ratkaisu. Vaikka tiesin, mitä oli tapahtumassa ja olin valmistautunut, niin silti purskahdin itkuun eläinlääkärin kysyessä, että olisikohan Veetin aika lähteä taivaaseen. Ja kuten kaikissa elämäni merkittävissä hetkissä, mietin, että tämä tuli liian äkkiä, teenkö oikean ratkaisun, eikö tätä voisi vielä perua tai muuttaa ja eikö voisi tapahtua jotain mystistä ihmettä ja Veeti voisi yhtäkkiä parantua, mentäisiin kotiin, oltaisiin onnellisia ja kaikki olisi kuin ennenkin. Tuntuu niin hirvittävältä, että minä voin tehdä päätöksen elämän lopettamisesta, mutta lemmikin omistajana se on viimeinen velvollisuuteni. Eläinlääkäri antoi nukutuspistoksen ja Veeti nukahti erittäin nopeasti, rauhallisesti ja kauniisti. Koirat ovat eläessäänkin lähempänä taivasta, koska heillä ei ole ihmismielen rajoitteita, joten heidän siirtymänsä rajan toiselle puolelle käy hyvin luonnollisesti, mutta Veeti siirtyi valoon tosi äkkiä, aivan kuin sielu olisi ollut jo matkalla ennen pistosta. Viime hetkeen asti ja sen jälkeenkin silittelin rakasta ystävääni, suukotin samettista kuonoa ja itkuisena sopersin hyvästejä enkä olisi halunnut päästää irti lämpöisistä tassuista.

Olisin halunnut valahtaa Veetin viereen siihen lattialle, mutta pakko oli yrittää toimia jotenkin. Eläinklinikalla kaikki hoidettiin hienosti ja haluankin kiittää klinikan henkilökuntaa empaattisuudesta ja erinomaisesta palvelusta. Eläinlääkäriltä soitettiin Mikkelin lemmikkituhkaamoon, minne veimme Veetin heti. Noutopalvelukin olisi ollut, mutta halusimme viedä Veetin itse. Oli aivan hirveää jättää se makaamaan lavetille ja ajatella, että koiran ruumis työnnetään palavaan uuniin. Tämä on nyt minulle jotenkin ylitsepääsemätön ajatus ja ihmettelenkin, että miksi nyt takerrun tähän, koska olen aina ajatellut, että keho on vain fyysinen tomumaja. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan ajattelevani itse ruumista. Ehkä se johtuu siitä, että Veeti oli niin suuri! Kun lähdimme tuhkaamolta, niin aloin selata Instaa ja Facebookia, jotta olisin saanut muuta ajateltavaa ja yritin kerätä itseäni, jotta kykenin pysymään kasassa. Vanhempieni luona puhuimme niitä näitä ja me kaikki yritimme ylittää surun olemalla kovin normaalisti. Skarppasin aivan liikaa, mutta tiesin, että jos ryhdyn parkumaan, niin romahdan siihen paikkaan. Lähdin iltapäivällä ajamaan kotiin ja kotimatkalla hain tuhkat. Sitten en enää kyennyt hillitsemään itkuani vaan ajoin levähdyspaikalle ja aloin itkemään ihan hirvittävää huutoitkua. Pieni mieleni ei voinut käsittää, että Veeti, ihana vömmelö ja touhottaja, joka vasta aamulla oli pitänyt valtaisaa, lämmintä ja pehmoista päätä sylissäni, oli nyt pelkkä tuhkalaatikko peräkontissani. 

Selvisin ajomatkan kotiin hyvin ja lohtuna oli Kangasniemen Reissupannusta haettu tuore kahvi ja taivaalla näkynyt pilvienkeli. Kiinnitin huomiota auringonsäteisiin, jotka siivilöityivät harmaiden ja valkoisten pilvien lomitse geometrisen suorina alaspäin. Niiden yläpuolella oli kuin enkelin siivet, jotenkin pörröisen näköistä pilveä ja kun katselin pilviä, niin ne muodostivat enkelin. Sanokaa vaan, että ihminen näkee sitä, mitä se haluaa nähdä, mutta minä sanon, että niin merkillistä pilvimuodostelmaa en ole nähnyt koskaan, olisi pitänyt ottaa kuva todisteeksi. Ajatus siitä, että Veeti on koirien taivaassa oli hyvin lohduttava.  Kotona olin ihan ok kunnossa, mutta illalla, kun lapsi oli käynyt nukkumaan, suru saapui niin suurena, että en muistanutkaan, miten hirvittävää suru voi olla. Kaikki oli tapahtunut kuin sumussa, olin toiminut kuin robotti ja vasta kun pääsin rauhoittumaan, minulle valkeni, miten nopeasti kaikki olikaan tapahtunut ja että olin todella menettänyt rakkaan, karvaisen ystäväni.

Istuin illalla parvekkeella viltti hartioilla, tuhkalaatikko sylissä ja mietin, että ai perkele kun sattuu joka paikkaan, miten voikin olla näin suuri tuska. Oli pakko siirtyä sisälle, koska en halunnut häiritä naapureita huutoitkuparkumisellani. Ensimmäistä kertaa koko päivänä tunsin kuoleman läsnäolon ja nenääni haisi kalma. En ollut aiemmin ajatellut kuolemaa, koska kuolema tarkoittaa minun maailmankatsomuksessani aina uuden alkua ja valoon siirtymistä, mutta illalla minun piti todeta, että kuolema on läsnä. Uskon, että aika moni tietää, mitä tarkoitan, vaikka en osaa sitä kunnolla selittääkään. Kuoleman läsnäolo tuntuu siltä kuin lähellä, kuitenkin tavoittamattomissa, olisi mustaakin mustempi varjo tai hahmo, joka aiheuttaa kylmiä väreitä ja pelottavan tietoisuuden elämän rajallisuudesta. Kuoleman läsnäolo tuntuu kalvavalta tyhjyydeltä ja oudolta hiljaisuudelta, johon liittyy paljon epäuskoa tapahtuneesta ja miljoona kysymystä siitä, miksi asiat menivät niin, ja vaikka en kuolemaa pelkääkään, niin siinä yksin ollessani minulle tuli aika orpo ja vähän pelokas olo. 

Eilen olin aivan veltto ja hönttyrä ja varmaan tolaltanikin, en osannut keskittyä mihinkään ja olisin halunnut kaivautua peiton alle ja sainkin nukuttua makoisat päikkärit ja sen jälkeen voimat palautuivat vähän, mutta marketin hedelmätiskillä sanoin, että en ehkä selviä tästä kauppareissusta ja pyörin tyhjä hedelmäpussi kädessäni tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Arjen askareet tein ohimennen ja kuten aina, kun olen tolaltani, tarvitsen arjen rutiineja pitämään minua järjissäni. Toisaalta minusta on tuntunut, että nyt olisin tarvinnut paljon lepoa, sillä kehoni tuntuu voipuneelta ja olisi ollut ihanaa vaikka keskittyä lukemaan jotain kirjaa sängyssä tai pötkötellä sohvalla katsomassa telkkaria, mutta se ei ollut mahdollista.

Tänään olen ollut tukka putkella menossa, mutta eilen käytin aikaa Veetin muistelemiseen, selasin kuvia ja yritin saada voimaa siitä suuresta rakkaudesta, jota Veeti meille viiden vuoden aikana antoi. Veeti tuli meille viisi vuotta sitten juhannuksena ja jännästi sen lähtökin sattui keskikesän aikaan. Veeti oli kodinvaihtaja ja tuli meille sen jälkeen, kun saksanpaimenkoiramme Rudi oli jouduttu lopettamaan. Aloin aika pian etsiä uutta koiraa ja olimme äitini kanssa puhuneet jo aiemmin, että pentukoira olisi ollut liian haastava ja siksi etsin kodinvaihtajaa. Ajattelin, että vaikka pennutkin tarvitsevat kotia, niin voisimme tarjota kodin jollekulle vanhemmalle koiralle. Lueskelin ilmoituksia ja kun näin ilmoituksen Veetistä, niin silloin kolahti. Tein päätöksen Veetin hankkimisesta salaa, koska vanhempani olisivat kuitenkin ryhtyneet järkeilemään ja jos elämän suurissa ratkaisuissa järkeilee, niin silloin mennään metsään. Veeti haettiin juhannuksen aatonaattona Saarijärveltä, mihin olimme sopineet tapaamisen sen omistajien kanssa. Kun näin Veetin, niin tiesin, että se on meidän ja Veeti tiesi sen myös. Se lähti autoon tarmokkaasti eikä näyttänyt ahdistuvan siitä, että joutui jättämään hyvästit omistajilleen. Autossa Veeti valtasi koko takapenkin, istui keskellä ylväästi ja valppaana. Minä olin luottavainen, mutta kieltämättä ihan pieni epäilys kävi mielessä, kun kyydissä oli tuntematon jättiläiskoira. Veeti hälvensi epäilykseni "pesemällä" koko käsivarteni ja siitä hetkestä lähtien tiesin, että olisimme ystäviä.

Veeti tuotiin kerrostaloasuntoomme ja sitä ahdisti olla oudossa paikassa. Parvekkeelle sitä ei voinut jättää, ettei se olisi hypännyt ja sisällä sillä oli kuuma. Veimme Veetin keittiöön ja aamuyöllä, kun en ollut juurikaan nukkunut, siirsin tyynyn ja peiton keittiöön ja menin Veetin viereen nukkumaan. Nukahdin läähätykseen ja nöffin ominaistuoksuun. Aamulla lähdimme ajamaan Mikkeliin, Veeti takapenkillä ja Eemu-beagle apukuskin jalkatilassa (tiedän, että on vaarallista kuljettaa koiria niin, enkä tekisi sitä toista kertaa). Päästin Veetin vapaaksi vanhempieni pihassa ja se säntäsi heti tutkimaan paikkoja. Äitini ei tajunnut, että mikä musta otus siinä vilahti, mutta kun hän hoksasi, että perheeseen oli tullut uusi jäsen, niin hän liikuttui syvästi. Koko juhannus meni molemminpuolisessa tutustumisessa ja ihmettelyssä. Hoidimme Veetin turkkia, yritimme saada syömään, rapsuttelimme, juttelimme ja taivastelimme sitä, että sekä minä että äitini olimme aina haaveilleet suuresta koirasta ja nyt meillä oli sellainen ja olemme aina ihmetelleet sitä, miten Veeti tuli juuri meille enkä voi olla tässä yhteydessä olla mainitsematta sitä, että ihan kaikilla asioilla tässä maailmassa on paikkansa ja tarkoituksensa.

Veetillä ei ollut kovin hyvät käytöstavat meille tullessaan, sillä oli ihan hirveästi uutta opittavaa ja ihmettelemistä ja sen kotiutumisessa meni aikansa, mutta pikkuhiljaa se oppi talon tavoille. Vähitellen se uskalsi tulla olohuoneeseen eikä pysähtynyt kynnykselle, se alkoi tulla luokse kutsuttaessa ja nolosteli, kun kutsuimme sitä lässyttäen nimillä Veeti-hauvi, Veetikkä ja Veeti-mussukka, oppi löytämään omat lempipaikkansa ja säännöllisen päivärytmin, josta se olikin sittemmin hyvin tarkka. Se osasi tulla kahviaikaan sisälle ilman pyytämistä ja asetti suuren kuononsa pöydän reunalle sen merkiksi, että oli jotain herkkua vailla. Veetiä ruokittiin terveellisesti ja siinä oli ehkä yksi syy sen pitkään ikään, nöffiksi se oli siis vanha. Välillä herkuteltiin ja Veetin suurta herkkua oli muurikkaletut ja se sinnikkäästi odotti lettuaan. Veeti rakasti tuoreita mansikoita ja omenoita, joita se kuljetti suussaan ja kävi hautaamassa kuin suuriakin aarteita. välillä ihmettelimme, että missä se Veetikkä nyt on, kun oli ihmeen hiljaista ja karvakamu löytyikin olkkarista katsomasta telkkaria. Veetistä kehittyi oivallinen vahtikoira, vaikka kilttihän se oli ja olisi heiluttanut häntäänsä murtovarkaillekin, mutta päivätyökseen se makoili pihalla ja tarkkaili, ehkä suurimman osan ajasta kuitenkin torkkui. Nöffit eivät ole kovin aktiivisia ja minusta tuntuu, että ne ovat älynneet sen, että asioita ei tarvitse tehdä jos ei ole pakko ja jos ei halua. Usein Veeti oli hyvin toimelias, kulki pihalla mukana ja lenkkikaveriksikin siitä oli, kunhan olin tehnyt sille selväksi, että kesken lenkin ei jäädä makoilemaan. Veeti rakasti autossa matkustamista ja jos erehtyi jättämään auton oven auki, niin se säntäsi sisälle eikä sitä saanut pois. Veeti rakasti joulua, vaikka ensimmäisenä joulunaan se oli aivan hämmentynyt kaikesta.

Vaikka Veetin alkuaika meillä oli hankalaa, niin ei mennyt kauan kun tuntui siltä, että ihan kuin Veeti olisi ollut meillä aina. Olen varma siitä, että se tunsi olevansa kotona ja uskon, että lemmikit valitsevat omistajansa ja kotinsa. Uskon myös, että koirat opettavat meille tärkeitä asioita elämästä ja jos Veeti jotain opetti, niin rakkautta. Veetin koko olemus huokui puhdasta rakkautta ja hellyyttä sekä hyväntahtoisuutta. Se osoitti hellyyttä paljon, tuli lähelle, halusi halauksia, antoi pusuja ja rakasti erityisesti nuolaista taaperoa niskasta ja korvista. Taaperon ensimmäisiä sanatapailuja olikin yy-yy, mikä tarkoitti Veetiä. Nyt lapsi osaa sanoa jo kirkkaasti Veeti ja aina mummolassa käydessämme lähti heti etsimään Veetiä, jos sitä ei näkynyt missään. Viimeksi eilen minulle ehdotettiin, että "mummolahha leikitään Veetin kanhha". En tiedä, miten selitän kaksivuotiaalle, että "Veeti kiva hauvi" ja "Veeti-nöhvi" ei ole enää mummolassa. En voi olettaa, että lapsi tajuaa, ettei koira ole kotona, kun en tajua minäkään. Eräs, joka jäi suremaan, on Eemu. Joka ei ole nähnyt surevaa koiraa, ei voi tietää, että koirien suru on hyvin syvää. Mietipä miltä tuntuu, jos paras kaverisi lähtee yhtäkkiä eikä tule koskaan takaisin.

Veeti oli harvinaisen terve, monestihan jättiläiskoirilla on vaikka mitä ongelmia ihon, ruoansulatuksen ja nivelten kanssa. Olen onnellinen siitä, että Veeti sai elää pitkän elämän ja oli meillä pitempään, kuin uskalsin alussa edes toivoa. Vaikka uskon täysin siihen, että jokainen lähtee täältä silloin, kun on sen aika, niin olisin kuitenkin toivonut, että Veeti olisi nähnyt vielä yhden juhannuksen ja että olisin saanut olla sen kanssa vielä edes vähän. Tuntuu niin tyhjältä, kun Veeti ole ottamassa minua vastaan, kun se ei ole odottamassa, että avaan auton takaoven, jotta se pääsee pususttamaan taaperoa. Jään kaipaamaan Veetin lempeyttä, kekseliäitä tempauksia, joista Veetin suosikki oli se, että se kävi juomassa, jätti suuhun vettä ja sitten ryntäsi nuolaisemaan minua naamasta. Jään kaipaamaan jykevää kuorsausta, joka kuului iltaisin, sitä, että minua läpsäistään tassulla, joka on monta kertaa oman käteni kokoinen, sitä, että saan halata ja paijata karvaista ja lämpöistä ystävääni ja kaipaan myös yhdessäolemista. Jään myös kaipaamaan kuolaa, kuraa ja karvaa, tuota kolmiyhteyttä, joka on ominaista newfoundlandinkoiralle ja kodille, missä se asuu. Vaihtaisin milloin hyvänsä tämän tyhjyyden tunteen siihen, että pyyhin kuolaroikaleita seinästä tai ongin niitä kengästäni tai harjaan tarrarullalla villakangastakkiani puhtaaksi karvoista.

Koirat ovat rakkaita perheenjäseniä, ystäviä, kumppaneita ja niiden rakkaus ja lojaalius on jotain sellaista, mihin yksikään ihminen ei pääse. Kun menettää koiran, niin menettää samalla suuren määrän puhdasta rakkautta ja siksi suru on niin riipivän syvää. Koiran menetys aiheuttaa suuren surun, jonka voi ymmärtää ihminen, joka on sen kokenut. En ole ainoa koiranomistaja, joka sanoo, että on surrut koiransa kuolemaa enemmän kuin jonkun oman sukulaisensa poismenoa. Kun Jesse-koira jouduttiin lopettamaan vuosia sitten, olin niin surullinen, että pelkäsin, etten selviä siitä. Kun Rudi kuoli viisi vuotta sitten ja lähes samaan aikaan myös kissani, olin vielä enemmän rikki ja itkin niin paljon, etten edes tiennyt voivani itkeä niin. Ja nyt minusta tuntuu, että en ole koskaan surrut yhtään lemmikkiä näin paljon. Kuitenkin nyt kaikki tuntuu vähän pehmeämmältä ja voisiko sanoa jopa armollisemmalta, mutta silti kaikki suruun ja kuolemaan liittyvät tunteet ovat voimakkaasti läsnä ja voin sanoa suoraan, että olen ihan rikki ja yllättynyt surun voimakkuudesta. Olen itkenyt paljon ja syönyt aivan hirveästi, minua väsyttää, olen uupunut ja haluaisin vain hemmotella itseäni. Olen surrut elämässäni monta kertaa aikaisemminkin, mutta tämä suru tuntuu hyvin erilaiselta. Voi olla, että tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun kohtaan surun suruna enkä yritäkään sysätä sitä mihinkään. Minua lohduttaa se, että tiedän, että Veeti eli onnellisen elämän, se on nyt valossa eikä se tunne enää kipuja, mutta olen silti surullinen, koska olen menettänyt perheenjäsenen ja rakkaan ystävän, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Lepää rauhassa rakas Veeti ♥

Kommentit

  1. Voi ei. Ihansti kirjoitettu, ja kolahti oikein kunnolla vielä tähän omaan oloon. Voimia. <3

    (Melkein kirjoitin ensin, että kyllä se siitä, muta inhoan itse, kun joku lohduttaa niin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja voimia myös sinulle ♥

      Mielestäni suruun ei ole oikeita lohdutuksen sanoja. Mutta kyllä se siitä tai aika parantaa on ihan hyviä lohdutuksia, parempiakaan en keksi :)

      Poista
  2. Voi Veeti <3 Ihan kyyneleet tuli silmiin. Voimia suruun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Mulla on silmät ihan kipeät itkemisestä, vaikka pikkuhiljaa tää helpottaakin.

      Poista
  3. Miuta kävi ihan hillittömästi itkettämään, kun luin tekstisi ja muistelit Veetin elämää. Miulla on sama vielä eessäpäin, sillä äitin luona asustelee miun oma musta mörkö, Takku. Se on nyt yli 15 vuotias collien ja labbiksen sekoitus. Sydän kylmänä ootan sitä, tai en oota, en haluu ajatella etukäteen, että äiti vielä soittaa ja kertoo, ettei Takkua ole.

    Voimia suruun, kauniit muistot lohduttaa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥

      Onpa vanha karvakaveri teillä! Parempi, ettei ajattele etukäteen... Minä ajattelin ja valmistauduin, mutta silti suru oli kamalan riipaisevaa. Ja päätin, etten enää ikinä ota lemmikkiä, vaikka olenkin ihan älyttömän eläinrakas.

      Poista
  4. Voimia hirmuisesti <3 <3 kirjoitit todella kauniisti <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Hyvin tunnepitoinen kirjoitus tämä olikin.

      Poista
  5. Voin niin samaistua näihin tunteisiin kun itsekin joutunut tai saanut saattaa oman rakkaan koiran toiselle puolelle. Kauheaa surra toista niin kovasti mutta kaipa se kertoo vain siitä miten paljon on lemmikiltä saanut :) 3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, ilman suurta rakkautta ei olisi suurta kaipausta.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)