Secapella-kuoron Matkalla-esitys herätti unohdettua kaipuuta

Talven aikana tuli harrastettua kulttuuria harmittavan vähän ja nyt täytyy alkaa ottaa vahinkoa takaisin. Tarjontaahan täällä riittää ja odotankin jo innolla Yläkaupungin Yötä ja Jyväskylän Kesää. Eilen herättelin sikeää talviunta nukkunutta kulttuurikarhuani käymällä Secapella-kuoron Matkalla-esityksessä. Esitys oli Muuramessa ja muutamat jo minulta kyselivät, että miksi ihmeessä lähdin Muurameen, koska esitys olisi täällä Jyväskylässä nyt tulevana perjantaina. Noh, taas jotenkin kummallisesti tapahtui asia, josta voi käyttää nimitystä 1+1 -ilmiö ja joita minulle käy nykyisin hyvin usein eli että ohjaudun merkillisesti johonkin. Minulle kävi niin, että ostin Tori.fi:stä erään tavaran lapselleni. Se piti noutaa Muuramesta ja ensin kyselin Facebookissa, että asuuko Muuramessa joku, joka voi noutaa tavaran. Vastauksia ei tullut, joten sovin myyjän kanssa noudon keskiviikoksi - tai niin minä luulin. Maanantaina myyjä lähetti viestin, jossa kysyi, että olenko tulossa ja saman tien minulle valkeni, että olin sekoillut päivissä ja pyytelin anteeksi. Sekoilen päivämäärissä erittäin harvoin ja ihmettelin omaa pölhöyttäni. Kun olimme myyjän kanssa sopineet, että siirrämme kaupat keskiviikkoon, niin muistin, että eräs tuttuni oli jakanut Facebookissa mainoksen Secapella-kuoron -esityksestä, joka olisi samana päivänä Muuramessa. Koska olin joka tapauksessa menossa Muurameen, niin ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kävin tekemässä kaupat ja suunnistin Muuramesalille - muutaman mutkan kautta. Tulipa samalla pienoinen sightseeing-kierroskin tehtyä - kiitos puutteellisten tienviittojen ja virheellisen Google Mapsin. Perillä kahvihammasta kolotti vimmatusti ja ostin heti kupillisen kahvia ja olin hyvin kiitollinen, että tilaisuudessa oli kahvitarjoilu. Siinä kahvia hörppiessäni pohdiskelin, että mitähän esitys mahtaa pitää sisällään, etenkin kun esittelyteksi on tällainen:
Matkalla on tarina lähtemisen kaipuusta, ilosta ja uhosta.
Jyväskyläläisen Secapellan esityksessä kuljetaan siirtolaisten mukana Amerikkaan ja Ruotsiin, muistellaan sodan vuoksi rajan taakse jäänyttä kotia ja kaivataan lapsuusmaisemaa, kun muuttokuorma vie maalta kaupunkiin.
Matkalla kertoo myös Suomesta, joka rikastuu ja menestyy, ja jonka kamaralta on hyvä lähteä suureen maailmaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä paikkaansa muuttuvassa maassa. Siksi Matkalla on myös tarina ikävästä, henkisestä kodittomuudesta ja irrallisuudesta.
Secapella tuo meidät visuaalisella ja draamallisella tyylillään kansanlaulun, tangon, popin, rokin ja räpin kyydissä kaukaa menneisyydestä tämän päivän monikulttuuriseen Suomeen, joka on osa maailmaa ja sen ihmisvirtoja.
Secapella-kuoro oli minulle ennestään tuntematon, mutta nettisivuilta selvisi, että kuoro on perustettu vuonna 1953 ja se tunnettiin ennen vuotta 2010 Tapiola-kuoron nimellä - tuon nimen minäkin muistan. Jyväskylän kansalaisopiston alaisena toimivaa 40-henkistä kuoroa on johtanut jo yli kaksikymmentä vuotta FM Salme Lindroos. Kuoron toimintaideana on rakentaa konserteistaan tarinallisia ja visuaalisia kokemuksia ja tavoitteena on esittää kunnianhimoista ja tulkitsevaa kuorolaulua. 

En halua spämmätä konserttielämystä ja jätän siksi kertomatta, mitä kappaleita esitettiin, mutta esittelyteksti piti erittäin hyvin paikkansa. Sen verran paljastan, että kappalevalinnoissa ei oltu sorruttu itsestäänselviin klassikoihin ja kuluneisiin kliseebiiseihin, mutta muutama tällainen kappale joukossa itseoikeutetusti oli. Ehkäpä ilman näitä tuttuja, suomalaisuuden syvimmästä olemuksesta kertovia ja karaokessa puhkikuluneita kappaleita tällainen esitys ei olisi niin kotoisen kuuloinen. Esityksen laulut olivat poimintoja, jotka kuljettivat pitkin Suomen historian rosoisia teitä ja erilaisia ihmiskohtaloita. Tämäntyyppisessä esityksessä on vaarana sortua ns. itkuvirsiin ja turhan synkkiin sovituksiin ja etukäteen pelkäsinkin sitä. Toki melankoliaa täytyy mielestäni olla, koska se, jos mikä on suomalaista, mutta monet kappaleet oli sovitettu uudenlaisella, jopa yllättävällä tavalla. Tutut kappaleet olivat saaneet virkistävän sovituksen ja myös perinteisemmät laulut esitettiin persoonallisesti, kuitenkin alkuperäisyyttä kunnioittaen. Esitys ei kuitenkaan ollut mikään nostalgiapläjäys vaan mukana oli uusiakin kappaleita. Esityksessä hyvin erityyppiset musiikkityylit ja kappaleet eri aikakausilta oli yhdistetty ehjäksi, yhtenäiseksi ja mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi.

Koska en ole mikään musiikin asiantuntija, niin en osaa arvioida laulajien taitoa muuten kuin maallikon näkökulmasta. Minun korvaani laulu kuulosti upealta enkä voi muuta kuin ihailla sitä, miten joillekin on annettu laulun lahja ja olla kiitollinen siitä, että jotkut käyttävät sitä myös muiden iloksi. A cappella -laulu on mielestäni aina upeaa kuultavaa ja monen kymmenen hengen kuoro saa salin kuin salin seinät raikumaan. On hieman väärin käyttää sanaa laulu, sillä Secapella tulkitsee ja onhan esityksessä myös draamallisia ja visuaalisia elementtejäkin. Vaikutti siltä, että jokainen kuorolainen eli esityksessä mukana ei vain äänellään vaan koko olemuksellaan ja into laulamista kohtaan näkyi ja kuului. Mielestäni laulamisessa on aina tärkeää se, että mukana on sielua eikä vain teknisesti oikeaa tulkintaa. Olen aika varma, että joku tarkkakorvainen musiikki-ihminen kuuntelisi esitystä ihan eri tavalla kuin minä ja osaisi arvioida kuoron teknistä toimivuutta. Minä keskityin vain ihastelemaan esitystä ja myös ihmettelemään, että miten montakymmentä ihmistä pystyy laulamaan moniäänisesti yhteen niin sulavasti.

Kuten live-esitykset aina, niin tämäkin konsertti sai minut tuntemaan syvästi ja heittelehtimään tunneskaalan ääripäästä toiseen. Välillä laulettiin kevyesti ja kohottavasti ja kohta taas oli kovaa ja komiaa ja joskus kaikkea yhtäaikaa. Huomasin eläväni esityksen mukana; hymyilin, naurahdin silloin tällöin ja saatoinpa heiluttaa välillä jalkaani musiikin tahdissa. Erään kappaleen aikana nieleskelin pikkuisen tavallista enemmän ja sen loputtua pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani. Laulujen sanat tulivat lähelle, iholle ja menivät välillä ihon alle. Sanat heräävät kuorolaulua kuunnellessa aivan eri tavalla eloon kuin esim. silloin, jos kappale soi radiossa. Muutamassa kappaleessa ihan hätkähdin ja kysyin itseltäni, että näinkö tässä on aina laulettu ja tätäkö tässä tarkoitetaan.

Esitys on osa Suomi100-ohjelmistoa ja se sopiikin mainiosti juhlavuoden ohjelmien joukkoon. Monet ovat jo kyllästyneet Suomi100-hössötykseen, mutta mielestäni on hyvin tarpeellista järjestää tapahtumia ja osallistua tapahtumiin, joissa voi kokea yhteenkuuluvuutta, havahtua pohtimaan suomalaisuutta tai ihan vaan ilman sen kummmepia syvällisempiä mietintöjä nauttia kulttuurista. Esitys oli hyvin suomalainen ja tässä yhteydessä haluan käyttää sanaa rakas. Me suomalaisethan emme käytä rakas-sanaa liian usein, ettei se vaan kulu, ettei vaan tule sanottua väärässä paikassa, väärälle ihmiselle tai väärässä paikassa. Mutta minun täytyy sanoa, että konsertti oli jollakin tavalla hyvin rakas- kotoisa, lämmin ja kuten esittelytekstikin lupasi, oli iloa ja uhoa. Oli niin ihania ja rakkaita lauluja, jotka kertoivat suomalaisista ilmiöistä ja tunteista, oli tuttuja lauluja lapsuudesta ja mikä vielä koskettavampaa, kappaleiden sanat maalailivat mieleeni yksityiskohtaisia muistoja lapsuuden kokemuksista ja ne myös herättelivät sellaista unohdettua kaipuuta, jota en osaa edes selittää.

Konsertti tarjosi sen minkä lupasi ja oli mielenkiintoinen musiikillinen katsaus historiaamme ja nykypäiväämme. Olen eräältä ystävältäni oppinut analysoimaan asioita niin, että mietin aina, mikä jäi päällimmäiseksi mieleen. Monipuolisen esityksen jälkeen mielessä oli monenlaista, mutta kun kävelin autolleni ilta-auringonsäteiden loistaessa, mietin esityksen yhtä pääteemaa eli lähtemistä ja sitä, miten eri tavalla uudet sukupolvet mieltävät maailmalle lähtemisen. Meitä edeltävät sukupolvet ovat lähteneet pakon edessä toiseen maahan, maalta kaupunkiin eikä evakoitakaan sovi unohtaa. Lähtemisestä kertovat laulut ovat sisältäneet koti-ikävää, sopeutumisvaikeuksia, anteeksipyytelyä ja lupauksia paremmasta. Nykyisin lähtemisestä kertovat laulut lauletaan duurissa paappadadudadappaa eikä lähdön syynä ole enää pakko vaan mahdollisuus. Maailma on avoin ja kutsuva ja olemmekin erittäin onnekkaita siksi, että meillä on vapaus lähteä - tai olla lähtemättä.

Konsertti hujahti nopeasti loppuun ja olisin kuunnellut esitystä vielä pidempäänkin. Muutama kuului yleisössä samaa sanovan ääneen. Konsertti oli mukava piristys toukokuiseen, hyiseen keskiviikkoiltaan ja esityksestä jäi hyvä fiilis. Kaunis kiitos Secapella-kuorolle musiikillisesta kulttuuri- ja elämysmatkasta!


Kuoron toinen esitys on perjantaina 12.5. klo 19 Aalto-salissa.

Kommentit

  1. Tämä on meille kuorolaisille tosi tärkeää palautetta. Juuri noita kuvaamiasi tuntemuksia ja kokemuksia ja fiiliksen välittämistä olemme hakeneetkin ja palautteesi perusteella olemme jopa onnistuneet siinä. Kiitos!!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)