torstai 4. toukokuuta 2017

Elämä on yhtä juhlaa

Vappupäivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä ihastelemassa auringonpaistetta. Siinä riittääkin ihastelemista, sillä tänä keväänä on tullut aivan uusi käsite keväästä: kevään harmaus. Syksyn harmaus on tunnettu käsite, mutta nyt harmaa-sana on ollut pakko ottaa käyttöön vuodenaikana, jolloin yleensä on puhuttu auringosta, lämmöstä ja valosta. On vaikeaa opettaa lapselle vuodenaikoja, koska hän aamulla ikkunasta katsoessaan juttelee itsekseen: "Tavvi... eee... eiii... kevä!!! Eiiii... tavvi". 

Kun istua möllötin auringonsäteiden loisteessa, niin yhtäkkiä mieleeni pälähti lause: elämä on yhtä juhlaa. Naurahdin omalle ajatukselleni, koska aika usein olen ajatellut Martti Servon biisin sanoin: "Harvoin elo on yhtä juhlaa, ei jutskat mallaa kohdalleen. Joskus tuntuu kuin päivät valuisi hukkaan, silloin sätkäpaperi venyy uudelleen". Vaikka sätkiä ei polttaisikaan, niin metafora lienee jokaisen ymmärrettävissä. Monilla on takana raskas talvi ja jokaisella omat taakkansa kannettavana. Kuitenkin siinä ilmapallojen alla ja auringonvalossa minusta tuntui siltä, että elämä on todella yhtä juhlaa! Aivan konkreettisestikin se on sitä ollut huhtikuussa, sillä kun pääsiäinen ja vappu sattuivat lähekkäin, niin elämä on tuntunut yhdeltä juhlalta. Pitäisi olla kirjattu johonkin, että noilla kahdella sesonkijuhlalla olisi enemmän väliä kuin pari viikkoa, niin ehtisi edes mässäilyturvotus laskea! Ruokaihmisenä kun kaikki juhlat ovat minulle ruokajuhlia ja vaikka nykyisin en mässäilekään älyttömästi, niin silti juhlat on hyvä tekosyy vetää överit ja syödä enemmän kuin normaalisti, vaikka ei olisi edes nälkä. Vappu aloitettiin Fransmannin brunssilla ja söin niin paljon, että napa paukkui. En edes tuntenut huonoa omaatuntoa siinä vaiheessa, kun ruokailukamuni kysyi, että kuka aikuinen syö jälkiruoalla karkkia? Olin juuri pistänyt suuhuni salmiakkipanttereita, kermavaahtoa, pannaria, vaahtokarkkia ja ananaspalan. Kyllä, täydelliset ruoka- ja sokeriöverit tuli vedettyä enkä kadu yhtään suupalaa!

Rakastan sesonkijuhlia ja oman lapsen myötä olen saanut vielä enemmän innostusta, koska lapsen innostus tarttuu. Vaikka olen aina ollut hyvin lapsenmielinen, niin parivuotiaan kanssa touhutessa sisäinen lapsi herää aivan uudella tavalla riemuitsemaan. Ei tarvitse kuin sanoa lapselle, että nyt on pääsiäinen, niin lapsi säntäilee ympäriinsä, kiljuu ja riehakoi, vaikka hän ei oikeastaan edes tiedä, mitä pääsiäinen tarkoittaa. Olen päättänyt ottaa mallia lapsestani, en siis siinä säntäilyssä ja kiljumisessa vaan siinä, että suhtaudun innolla ja ennakkoluulottomasti asioihin. Jos lapselta kysyy, että mennäänkö tivoliin / hotelliin / igluun / mihin tahansa tuntemattomaan kohteeseen niin vastaus on aina "joo". 

Meillä aikuisilla on usein ihan syytäkin sanoa ei - joidenkin pitää jopa opetella sellaista. Mutta voisimmeko ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta, elämänilosta, vilpittömyydestä ja hetkessä elämisestä? Voisimme ja meidän pitäisi! Sano yksikin syy, miksi emme voisi. Lapsethan ovat ihan parhaita life coucheja! Tietysti on helppoa olla iloinen, jos on kaksivuotias ja kaikki palvelut hoidetaan puolestasi, mutta me aikuiset alistumme aivan liian usein kyynisyyteen, ennakkoluuloihin tai annamme entisten kokemusten tai jonkin ulkopuolisen määritellä meitä. Kun on kaksivuotias, niin voi pitää vappuna jouluisia porosukkia, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Aikuisten näkökulmasta se on outoa ja olen joutunut vastaamaan kysymykseen "Miksi lapsella on joulusukat?". Vastaan, että se on vain uskomusjärjestelmää! Nehän ovat vain punavalkoraidalliset sukat, joissa on poro, jonka uskomusjärjestelmämme määrittelee Petteri Punakuonoksi. Olisin kyllä voinut vastata, että ne on lpasen lempisukat, mutta haluan haastaa pohtimaan uskomusjärjestelmiä.

Olen opetellut ja harjoittanut mindfulnessia, positiivisuutta ja muuttanut ajattelu- ja toimintatapojani aivan radikaalisti, mutta minulla on vielä paljon opittavaa. Usein huomaan, että jokin tietty asia nousee oppiläksyksi ja viime aikoina se on ollut se, että olen huomannut, että turhan usein kaivan ensin esiin negatiiviset asiat ja sitten vasta positiiviset ja että puhun aivan turhaan ikävistä asioista. Ne ikävät voisi hyvin usein jättää sanomattakin. Esimerkkinä olkoon se, että olin ostamassa housuja Cubuksella. Mukava myyjä ehdotti minulle jegginssejä. Olin väsynyt ja tokkurainen ja aloin kälättää, että kuule, oon tosi pettyny noihin, löpsähtävät, ei pysy jalassa, en tykkää. Myyjä kuitenkin tarjosi toista mallia ja pyysi kokeilemaan samanlaisia housuja kuin minulla on, mutta mustina. Onneksi myyjä oli ammattitaitoinen ja ihana, koska ne mustat jegginssit oli älyttömän hyvät. Sovituskopissa minua alkoi kismittää oma käytökseni ja minua harmitti myyjän puolesta, että olin ollut niin ärsyttävä. Päätin, että jatkossa jätän turhat marmatukset pois. Toki joskus pitää marmattaa, jos aihetta on, mutta jos on sellainen tilanne, että marmatus ei ole välttämätöntä, niin pidän suuni kiinni ja muutenkin mietin, miten ja mitä haluan ilmaista. Haluan, että sanoillani olisi positiivinen vaikutus tai että ne olisivat pikemminkin edes neutraaleja kuin negatiivisia. Ole se valo, joka olet, sanoo Kirsi "Deepthi" Ranto ja se olisi tarkoitukseni!

Toinen harjoittelun kohteeni on mutta-sanan pois jättäminen tietyissä tilanteissa.  Mietipäs itse, miten usein muttailet. Aina ei voi olla muttailematta ja on pakollisia muttia, kuten esim. se, että kaveri kysyy baariin ja vastaan: "Olisi kiva lähteä, mutta just nyt on 38 astetta kuumetta ja migreeni / lapsi on kipeä enkä saa lapsenvahtia tms." Pakollisista mutista en pääse, mutta ei-pakolliset mutat joutaa jäädä puheestani pois: "On kiva ilma, ihanaa kun aurinko paistaa, mutta on kylmä". Tuohan on vain yksinkertainen toteamus ja fakta, mutta voisiko mutta-osion jättää sanomatta? Katsokaas kun mutta-lauseen yhdistää johonkin kivaan, niin se ikään kuin latistaa koko hommaa ja tosi usein oma fiilis on vähän kärsinyt siitä, että joku löytää jonkun mutta-seikan ja ryhtyy jauhamaan siitä. Sitä alkaa itsekin ajatella, että ei tää sit niin kivaa olekaan. Tarkoitus ei ole tunkea elämään väkinäistä positiivisuutta vaan pienellä hienosäädöllä auttaa keskittymään siihen, mikä on hyvin. Nimenomaan keskittymään eli se ei tarkoita sitä, että ikäviä asioita ei olisi, niille ei vaan anneta painoarvoa vaan kiinnitetään huomio siihen, mikä juuri nyt on hyvin. Suosittelen kokeilemaan, sillä itse ainakin olen huomannut mutattomuuden positiiviset vaikutukset.

Kevätauringon paistaessa, vappuilossa, masu täynnä hyvää ruokaa, herkkuja ja simaa, on helppo ajatella, että elämä on yhtä juhlaa. Olen nyt onnistunut jo monta päivää olemaan tuossa samassa moodissa ja ajatellut, että elämä on juuri niin juhlaa kuin siitä itse teen. Nautin aivan valtavasti pääsiäisestä ja vapusta ja nyt aion nauttia arjesta aivan samalla tavalla. Toukokuu, aurinko, leskenlehdet, muuttolinnut, ulkoleikit, koulujen päättyminen =kesäloman alkaminen - siinäpä muutama ilonaihe tälle kuulle! Harmaus ja mutat saa riittää nyt - nyt väriä ja iloa mieleen ja elämään! 

Ihanaa ja valoisaa toukokuuta kaikille ♥

2 kommenttia :

  1. Ihana kirjoitus Minttu! Olen huomannut samoja asioita mutta-lauseiden kanssa. Yritänkin nykyään sanoa asioita omina lauseinaan, niin ei tule kaivetuksi kuoppaa siltä todelliselta viestiltä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mukavaa saada postiivista palautetta :) Toivottavasti tykkäät tänään kirjoittamastani jutusta.

      Yritetään olla muttailematta :D

      Poista

Kiitos kommentista :)