Naiset, jotka itkevät yksin

Tänä aamuna lapseni heräsi kuten muinakin aamuina, tukka pörrössä, vähän pöllämystyneenä ja alkoi ensimmäiseksi hymyillä. Halasin häntä, sanoin huomenta ja sen jälkeen kun lapsi oli luetellut pehmolelujensa nimet, hän sanoi: "Onni". Kysyin, että oletko onnellinen ja hän vastasi: "JJJJOOOO!". Tuon parempaa aloitusta päivälle ei voi olla! Kerroin, että minäkin olen onnellinen. En juhli naistenpäivää mitenkään erityisesti, mutta voin olla tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä onnellinen ja kiitollinen hyvin monista asioista. 

Päätin, että en tänään edes pohdi mitään, kunhan vain olen, mutta eipä onnistunut. Jostain syystä eteeni tulee asioita, jotka ihan pakottavat päähäni tiettyjä ajatuksia. Kävin ostamassa aloe vera -kasvin, koska olen jo pitkään sellaista tarvinnut ja ajattelin, että ostan itse itselleni naistenpäiväkukan. Lila kellokukka törötti kutsuvana, jätin sen kuitenkin hyllyyn, mutta palasin hakemaan, koska se ihan huusi, että ostaminut, ostaminut. Kotona huomasin, että kukka haisee pahasti homeelle ja jouduin viskaamaan sen roskiin. Olin harmissani, koska ostan harvoin itselleni kukkia enkä nyt raaski ostaa uutta ja kieltämättä ajattelin, että mitä ihmeen kohtalon ivaa tämä on. Minä kun olin ajatellut, että kun itse itselleen kukan ostaa, niin ei tarvitse ainakaan pettyä ja petyin kuitenkin. En tiedä, mikä opetus homeisella kukalla lie ollut minulle, mutta ainakin se, että täytyy muistaa haistella kukat ennen ostamista!

Olen tänään ajatellut sitä, miten tärkeää on, että naiset tukevat ja auttavat toisiaan. Se ei ole aina itsestäänselvyys vaan kateus, kyräily, kilpailu, päteminen ja kaikki muut akkamaiset piirteet nousevat silloin tällöin esille naisten välisessä kanssakäymisessä. Päätin, että keskityn tänään ajattelemaan kaikkea hyvää, mitä naisten välillä on, mutta tämäkin ajatus haastettiin. Kaupassa minua vastaan käveli eräs ihminen, jonka olen tavannut pari kertaa. Hän ei ilmeisesti tunnistanut minua, tai sitten tunnisti, mutta joka tapauksessa hän katsoi minua nenänvarttaan pitkin ja oli kuin ei olisi huomannutkaan minua. Hän meni ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kääntyä ja tervehtiä. Tuollaisesta kohtaamisesta jää vähän omituinen olo. En jaksa käyttää aikaa ja energiaa sen pohtimiseen, että miksi hänen katseensa oli sellainen kuin olisin pissinyt hänen muroihinsa, mutta en voi täysin ohittaakaan tuollaista käytöstä. Lähinnä se pisti ajattelemaan, että miten typeriä ja kaksinaamaisia naiset voivat joskus olla - porukassa hymyillään ja jutellaan maireasti ja ollaan hyvää pataa, mutta muuten ei olla tuntevinaan. Tämäkin henkilö kun on tuonut esille sitä, miten sosiaalinen, positiivinen ja mukava ihminen hän on, mutta käytös antaa ymmärtää ihan muuta. Poikien kanssa kasvaneena minun on välillä hyvin vaikeaa ymmärtää naisten käyttäytymisen omituisuuksia ja naisten maailman monimutkaisuuksia (eikä tämä todellakaan tarkoita, että väheksyn naisia). Sille on kai syynsä, että taapero kutsuu minua nimellä "Äijä". Hän osaa kyllä sanoa äiti, mutta kutsuu minua mieluummin äijäksi. Eihän hän kai tiedä, mitä sana tarkoittaa, mutta aika moni on sanonut, että maskuliininen puoleni on niin vahva, että lapsi vaistonvaraisesti kutsuu minua rouheammalla nimellä. Omasta mielestäni minulla on nais- ja miespuoli hyvin balanssissa, meissä jokaisessa kun on on yin ja yang.

Kun myöhemmin lähdin autolla liikkeelle, niin radiosta tuli Kirkan Kyyneleet, kappale, jota ei kovinkaan usein kuule: "Yössä yksin, siellä saapuu kyyneleet. Siellä itket katkerimmat kyyneleet. Luona pöydän, valvoessa, siinä kasvot käsiin peitä. Silloin tulee kyyneleet". Aloin ajatella kaikkia niitä meitä naisia, jotka itkevät yksin. Jotka päivällä hoitavat miljoona eri asiaa tuosta vaan, jotka huolehtivat toisista ja ehkä itsestään, jotka eivät näytä kaikkea sitä, mitä heidän mielessään liikkuu. Meillä jokaisella on omat huolemme ja murheemme eikä päällepäin välttämättä huomaa, että jokin on vialla. Sitten yöllä yksin tulee kyyneleet. Olen aivan varma, että jokainen nainen, joka tätä lukee, on joskus yöllä istunut pöydän ääressä ja itkenyt ne katkerimmat kyyneleet, kun on ollut jokin suru, murhe tai jokin menneisyyden haamu on hyökännyt kummittelemaan, Ja kun yöllä koko maailma on ollut romuna, niin kuitenkin seuraavana aamuna lähtee käyntiin taas arjen rumba ja välillä ihmettelen, että mistä me naiset revimme voimavaramme kaikkeen? Vasta nyt vähän vanhettuani olen alkanut ymmärtää, miten vahvoja, viisaita ja ihmeellisiä naiset ovatkaan. Elämässäni on ihan käsittämättömän upeita naisia ja olen ihan etuoikeutettu saadessani tuntea niin mahtavia olentoja! Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä tajunnanvirtapostaus. Ei vaan, päätän sen sittenkin sanoihin: ihanaa naistenpäivää ♥