keskiviikko 31. elokuuta 2016

Mikä ***** äitejä vaivaa?

Juuri sopivaan saumaan, kun olen tätä postausta luonnostellut, on tullut Unicefin #kasvatuspuntari-kampanja ja uutinen siitä, että jo 3-vuotiaat uhkailevat ja syrjivät. Nämä aiheet koskettavat ja kiinnostavat minua sekä äitinä että opettajana.

Kun eräänä iltana istuin hiekkalaatikon reunalla seuraamassa taaperoni hiekkakakkujen leipomista, pohdin samalla uutta opetussuunitelmaa. Mietin, että mitä me opettajat voimme tehdä sen eteen, että oppilaista kasvaisi aktiivisia ja ajattelevaisia toimijoita, jotka osaavat huolehtia itsestään ja toisistaan. En päässyt pohdinnoissani kovinkaan pitkälle, sillä ajatukseni karkasivat aivan muualle. Puistossa oli eräs äiti pienen lapsensa kanssa. Lapsi touhotti iloisena menemään ja kertoi äidilleen erään asian. Äiti vastasi pojalleen erittäin tiukasti, tylysti, kylmästi ja ilmeettömästi ja poika oli aivan hiljaa ja siirsi katseensa muualle. Sitten sama toistui ja äiti käytti vaikeita sanoja, joita neljävuotiaan oli varmasti vaikeaa ymmärtää. Oma taaperoni vilkaisi minua hämmentyneenä ja huomasin, että hänen tulkintansa oli varmaan, että täti on vihainen. Täti ei ollut vihainen vaan järkyttävän tunnekylmä. Ja jos joku nyt miettii, että miten minä olen kykenevä arvioimaan kenenkään tunnekylmyyttä tai -lämpimyyttä, niin tuo tilanne ei jättänyt alkeellisintakaan tulkinnanvaraa.

Lapsi tuli hiekkalaatikolle leikkimään ja hän alkoi tehdä äidilleen hiekkakakkua. Monet lapset tekevät hiekkakakkuja vanhemmilleen, mutta tuon lapsen toiminnassa ja puheessa oli selvästi havaittavissa se, että hän haki äidin hyväksyntää. Lapsi oli älyttömän suloinen ja huomasin toivovani, että lapsella olisi empaattinen, hellä ja tunteita näyttävä isä tai isovanhemmat, jotta lapsi oppisi normaaleja tunteita eikä tylytystä. Minusta tuntui pahalta nähdä, miten lapsen innostus latistui vain sen ansiosta, että oma äiti ei vastannut lapsensa tunteisiin eikä kyennyt puhumaan niin kuin pienille puhutaan.

Minua ihan kiroilututtaa tuo, mitä näin ja tunsin, koska se ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta. Ja aivan anonyymisti lainaan tähän erään asiasta tuohtuneen henkilön lausahdusta: MIKÄ VITTU KAIKKIA ÄITEJÄ VAIVAA? Se on hyvä kysymys ja puolustelen tuossa v-sanan käyttöä. Kun ihminen, siis tuon kysymyksen esittäjä, on lähtökohtaisesti sosiaalinen ja positiivinen ja häntä sieppaa niin paljon, että hän lähes huutaa kysymyksensä, niin voimme olla varmoja, että kyseessä on vakava asia ja ärystyskynnys on ylitetty. V-sana sopii myös siinä mielessä, että monestihan sanotaan, että naisilla on hiekkaa v... No tiedätte kyllä. 

Olen ollut nyt puistossa ja hiekkalaatikolla lähes joka päivä ja on ollut erittäin ikävää todeta, että iloiset ja mukavat äidit ovat harvinaisuus. Ja jälleen kerran, tämä ei ole vain minun mielipiteeni. Kun tuossa aiemmin mainitsemani kysymyksen esittäjä oli tivannut selitystä siihen, että mikä äitejä vaivaa, niin minun piti tietysti kysyä, että mitennii. Ja vastaus oli, että kun kaikki on niin saatanan nuivia! Siinä se tuli. Ne sanat, joita minä olen hakenut siitä asti, kun aloin lapseni kanssa harrastaa sosiaalista äititoimintaa. Nuivia.

En väitä, että aivan kaikki äidit ovat nuivia, sillä tunnen kyllä mukavia ja iloisia äitejä. Tunnen äitejä, joiden perusluonne ei ole nauravainen, mutta jotka vastaavat lapsensa tunteisiin ja juttelevat lapselleen ja se riittääkin. Vauvakerhossa oli tosi ihania äitejä, jotka lässyttivät nyyteilleen. Taaperokerhon puolella aloin huomata, että jostain syystä ilmapiiri ei ollut niin myönteinen ja oli jopa kyräilyä, mutta oli toki myös hymyä ja naurua. Puistoon ja hiekkalaatikolle siirtymisen jälkeen en ole kovinkaan montaa hymyilevää ja iloista äitiä nähnyt. Olen sen sijaan nähnyt äitejä, jotka istuvat niska kyyryssä ja nenä kiinni kännykässä. Olen nähnyt äitejä, jotka vetävät röökiä hiekkalaatikon viereisellä penkillä. Olen nähnyt äitejä, joilla on naama norsunvit rutussa ja silmissä pelottavan tyhjä katse. Olen nähnyt äitejä, jotka koko ajan pyytävät lastansa odottamaan, puhuvat kuin aikuiselle, eivät ole kiinnostuneet lapsensa tekemisisistä jne.

Tietysti olen yrittänyt löytää järjellistä syytä kylmälle käytökselle ja pohtia, että onko äideillä esim. keskimääräistä enemmän ongelmia elämässään tai ovatko he väsyneitä. Moni äiti on varmasti tuhottoman väsynyt ja olen itsekin ollut. Olen itse asiassa ollut yhtäaikaa väsynyt ja jopa uupunut, sairas ja kohdannut vastoinkäymisiä. Enkä silti ole seissyt kiipeilytelineen tai liukumäen vieressä elämäänkyllästyneen näköisenä aidanseipäänä ja vaan tuijottanut lastani, kun hän ottaa kontaktia. Älkää nyt ymmärtäkö, että kehuisin olevani täydellinen äiti ja parempi kuin muut äidit. Mutta kun asia on yksinkertaisesti niin, että jos sinulla on lapsi, niin itsestäänselvä asia on, että huomioit lastasi ja annat hänelle lämpöä ja rakkautta ja kommunikoit lapsesi kanssa. Toki ihmisillä on vaikeita elämäntilanteita, mutta en todellakaan usko, että suurin osa kohtaamistani äideistä on hankalassa tilanteessa vaan tunnekylmyyttä täytyy selittää jokin muu tekijä.

Välillä tuntuu siltä, että aivan liian monella naisella on liian suuri pätemisen tarve, joka näkyy ulospäin ylitopakkana käytöksenä. Määräilevällä ja johtavalla käytöksellä voidaan peittää myös heikkoa itsetuntoa ja omaa epävarmuutta. Jos joku on sitä mieltä, että olettamukseni on aivan tuulesta tempaistu, niin ainakaan väittämä äitien epävarmuudesta ei ole. Sen tietää jokainen vähänkin vauvafoorumeita lukenut. Monet äidit ovat hyvin epävarmoja itsestään, äitiroolistaan ja arjen perusasioistakin.

Viime viikonloppuna olin puistossa jumppaamassa, siellä kun on hyvät venkoilutelineet. Paikalle tuli perhe, jonka äiti oli sen näköinen, että hän ei ole koskaan hymyillyt. Suu tiukkana viivana hän motkotti kuuluvalla äänellä jokaikisen laitteen kohdalla tyyliin "No en oo koskaan tällasta nähnyt.. mitähän tälläkin tehdään.. No jo on..." Lapsia hän kielsi, ihan syystäkin, mutta esimurkkuikäisen tytön halveksuva "ihan sama" -tokaisu oli se, joka sai minut miettimään äidin käytöksen vaikutusta lapsiin. Minulle tuli yhtäkkiä mieleen eräs yläasteen liikkaryhmässämme ollut tyttö, joka valitti kaikesta ihan koko ajan ja hänen puhetyylinsäkin oli mariseva. Sellaista ei kukaan jaksa kuunnella ja se käy hermoille. En tietenkään oleta, että kaikki ihmiset ovat luontaisesti ulospäinsuuntautuneita, positiivisia tai innostuvat puistossa olevista telineistä, mutta oletan, että tuon kohtaamani perheenäidin puhetyyli on muulloinkin samanlainen. Omaa puhetapaansa voi olla vaikeaa muuttaa, mutta me voimme kyllä muuttaa käyttäytymistämme ja asennoitumistakin.

On erittäin huolestuttavaa ja vakavaa, että äidit eivät vastaa lastensa tunteisiin. Että äidit puhuvat lapsilleen liian tylysti, eivät huomioi lastensa tarpeita ja ovat kykenemättömiä asettumaan lapsen maailmaan. Toki komentamiselle on paikkansa ja joskus täytyykin olla tiukka enkä tarkoita ollenkaan niitä hetkiä, kun uhmaikäinen riehuu marketissa perjantaina iltapäivällä ja työviikosta ja huushollinhoidosta väsynyt äiti räjähtää. Se annettakoon kaikille anteeksi. Vanhempien ei tule olla viihdeautomaatteja eikä ole hyväksi, jos lapsi on koko ajan huomion keskipiste. Varhaisella vuorovaikutuksella on kriittinen vaikutus lapsen sosiaaliseen kehitykseen ja tunne-elämään. Tämä on asia, joka pitää olla jokaisen vanhemman tiedossa, selkärangassa ja käytännön toiminnassa! Jopa yläkoulun terveystiedon kirjassa mainitaan, että se, miten paljon vanhemmat huomioivat lastaan, vaikuttaa lapsen kehitykseen ja persoonaan.

Tiedän, että äidit tästä kirjoituksestani syyllistyvät, koska äidit nyt syyllistyvät aivan kaikesta, mutta syyllistymisen sijaan toivon, että tämä aihe nostettaisiin asiallisen keskustelun aiheeksi ja mietittäisiin, miksi jo kolmevuotiaat kiusaavat. Tässä ei ole kyse äitien syyllistämisestä vaan lasten hyvinvoinnista! Haluaisin myös vastauksen siihen, että miksi isät hassuttelevat ja juttelevat lastensa kanssa enemmän. Joka tapauksessa täytyy antaa isille pisteet aktiivisesta ja huomioivasta toiminnasta. En voinut edes nauraa tälle #kasvatuspuntari-kampanjan sketsille, koska se on niin todenmukainen ja nään tuollaista jatkuvasti. 

Koulumaailmassa ja muualla lasten ja nuorten parissa työskentelevät tietävät, että jokin mättää ja pahasti. Lapsilla ja nuorilla on kova aikuisentarve ja enemmän tunne-elämän ongelmia ja sosiaalisia ongelmia kuin aiemmin. Ja ennen kuin joku ehtii kysyä, että mihin perustan väitteeni, niin huomautan, että tilastoihin ja siihen, mitä työssäni joka päivä näen. Kaikesta emme tietenkään voi syyttää äitejä, sillä lasten ja nuorten ongelmien syyt ovat moninaiset, mutta minua todella kiinnostaa, että miksi niin moni äiti on iloton! En tarkoita masentuneita äitejä, sillä ymmärrän erittäin hyvin, että masennus on sairaus ja masentunut ihminen voi olla niin käpertynyt itseensä, ettei tajua, mitä ympärillä tapahtuu. En tarkoita myöskään niitä äitejä, joiden persoonaan ei kuulu ylenpalttinen kikattelu ja lässyttäminen. Tarkoitan kaikkia niitä aivan tavallisia äitejä, joita jatkuvasti näen. Jos kyse olisikin vain yksittäistapauksesta, en tästä kirjoittaisi. Enkä uskaltaisi kirjoittaa, jos tämä olisi vain minun näkemykseni, mutta koska kanssani niin moni on samaa mieltä, niin uskallan tuoda tämän asian esille.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä aiheesta puhtaasti opettajan ja kasvatusalan ammattilaisen näkökulmasta, mutta koska olen tätä nykyä myös äiti, niin kirjoitin ehkä enemmän äidin roolissa. Äitinä minusta tuntui niin pahalle sen hiekkalaatikolla olleen pojan puolesta. Haluan jälleen kerran vastauksia ja haluan myös haastaa äidit pohtimaan tätä aihetta objektiivisesti.

15 kommenttia :

  1. Todella hyvä kirjoitus! 👍🏻 myönnän, että kyllä mäkin välillä kaivan taskustani kännykän ja vilkaisen, mutta tuota niska kenossa tuijottamista näkyy ihan liian paljon. Mua on monesti harmittanut esimerkiksi bussissa kun pienet sormet osoittelee jänniä juttuja ja sit se vanhempi siinä vieressä tuijottaa ruutua ilmeettömänä. 😐 Ja siis se hiekkalaatikolla istuminenhan on hauskaa! 😄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Jokainen käyttää kännykkää välillä, tietysti minäkin kirjoitan viestejä tai vastaan puhelimeen lapsen läsnäollessa, otan kuvia jne., mutta se on kuitenkin eri asia kuin se, että vanhempi ei reagoi lapsen juttuihin tai että on koko ajan somessa. Minäkin olen monesti nähnyt tuota samaa kuin sinä ja on todella surullista, että lapsi tulee tuolla tavalla laiminlyödyksi.

      Poista
  2. Hyvä ja puhutteleleva kirjoitus. Syytän somea kaikesta. Nykyihmiset on siihen todella koukussa, se menee lasten ohi, valitettavasti. :(

    VastaaPoista
  3. Hyvä ja puhutteleleva kirjoitus. Syytän somea kaikesta. Nykyihmiset on siihen todella koukussa, se menee lasten ohi, valitettavasti. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Mä en syytä somea ihan kaikesta, sillä syitä löytyy muualtakin. Joskus vanhempien omat kiireet ja omat asiat menee lasten edelle, voi olla köyhyyttä tms. Mut some on kyllä aika iso syy ja hälyttävä ilmiö.

      Poista
  4. Todella hyvää pohdintaa. Ihan tämän luettua alkaa itseäkin miettimään. Olenko läsnä tarpeeksi? Kuuntelenko, innostanko lasta jne.? Itselläni on halu olla mahdollisimman paljon läsnä omille lapsille. Toki toisen lapsen vaikeahoitoinen epilepsia ja toisen lapsen kehitysvamma vievät enemmän voimavarojani ihan normi arjessa, mutta parhaani yritän. Tämän somen vois välillä unohtaa päiviksi jokainen!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsille riittää, kun on arjessa läsnä ja järjestää jotain puuhaa. Olen itsekin miettinyt, että olenko tarpeeksi läsnä, vaikka en juurikaan somettele lapsen läsnäollessa. Arjen haasteet vie voimavaroja itse kultakin, mutta tärkeintä on se, että huomioi lapsia. Tsemppiä :)

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kiitos :) Vähän vastakkaistasiakin kommentteja on kuulunut, mutta se oli ihan odotettavissakin.

      Poista
  6. Hyvä kirjoitus. Jäin miettimään, onko äidit ja vanhemmuus kovastikin muuttunut vuosien varrella. Omat lapseni ovat jo 13 v ja 11 v ja siitä on siis aikaa, kun olen istunut itse hiekkalaatikon laidalla tai leikkipuistoissa. Mutta kun itse kävin leikkipuistoissa, siellä oli tosi paljon iloisia ja mukavia äitejä. Älykännyköitä ei silloin ollut, joten ehkä senkin takia keskityttiin enemmän lapsiin tai sitten seurusteluun toisten äitien kanssa.

    Tunnekylmyys on huolestuttavaa. Moni vanhempi on aika pihalla omien tunteidensa kanssa ja siksi on vaikeaa olla empaattinen vanhempi. Vanhempien olisikin tärkeää työstää itseään ja omia tunteitaan, jotta voisivat olla vanhempina lämpimiä.

    Itse kun teen työtä lapsiperheiden parissa, niin kovasti välillä mietin sitä, että vanhemmat ovat tosi kiinnostuneita esimerkiksi lastenvaatteista ja milloin mikäkin mallisto ilmestyy. Mutta läheskään yhtä moni ei ole kiinnostunut vanhemmuudestaan ja sen kehittämisestä - mikä olisi mielestäni paljon tärkeämpää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhemmuus on muuttunut paljon ja varmasti some on lisännyt erilaisia lieveilmiöitä, vertailua, huonommuudentunnetta, läsnäolottomuutta jne.

      Aika moni kasvatusalan ihminen on käyttänyt sanontaa "ei osata olla vanhempia" ja se pitää paikkansa. Vanhemmuus on vaativaa, sillä siihen kuuluu niin paljon eri osa-alueita eikä kaikki ole aina hallussa, etenkin jos puhutaan tunnepuolesta. Omien tunteiden työstäminen ja toimintamallien tunnistaminen ja muuttaminen olisi monelle tarpeen.

      Erittäin hyvä pointti tuo, että vanhemmat ovat kiinnostuneita monista muista asioista kuin vanhemmuutensa kehittämisestä. Monet ajattelee varmasti niin, että luonto tikanpojan puuhun ajaa eli että vanhemmuus tulee sisäsyntyisesti. Ei tule, vaan usein olisi tarpeen saada tukea, näkökulmia ja ihan käytännön vinkkejäkin vanhemmuuteen.

      Poista
  7. Tosi hyvä teksti! Myönnän että joskus minäkin olen se väsynyt puhelinta tuijottavan zombi hiekkalaatikon reunalla, mutta ainakin luulen että suurimman osan ajasta olen osannut huomioida lastani ja kannustaa häntä reippaasti kiipeilemään (se kyllä kostautuu sisällä :'D) hyvä kommentti myös tuo heli/taikasaappaat. Juurikin jos on riitä päällä miehen kanssa on todella vaikea vastata taaperon tarpeisiin, kun haluaisi vain hautautua murjottamaan.
    Kyllä tunsin pienen pistoksen sydämessäni ja toivon etten koskaan ole tuo näkemäsi äiti hiekkalaatikolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Zombius on osa äitiyttä :D Puhelin ei ole välttämättä aina se, mikä vie huomion vaan sitä voi joskus olla täysin hautautunut omiin ajatuksiinsa ja murheisiinsa.

      Se riittääkin, että suurimman osan ajasta huomioi. Huomionit riippuu myös lapsen iästä, tollanen puoltoistavuotias tarvitsee puistossa herkeämätöntä huomiota, ettei pöllöile mitään, mut isommat muksut kyllä temuaa keskenäänkin. Ja onhan myös niin, että kun äiti lähtee isompien kanssa puistoon ja lapset leikkii keskenään, niin se voi olla äidille päivän ainoa hetki vastata tärkeisiin viesteihin ja "varastaa" itselleen hetki aikaa.

      Poista
  8. Ehdottomasti samaa mieltä kanssasi! Näitä nenä kiinni luurissa kulkevia vanhempia löytyy kyllä jokaisesta puistosta. Mä kerran kirjoitin samasta aiheesta, siis siitä kännykkää läsnäolottomasti räpläämisestä. ja sain vastaukseksi, että se voi olla jonkun vanhemman päivän ainoa lepohetki, koska ruuhkavuodet ja tukiverkon puute. Mä vaan oon edelleen ihmeissäni, että a) onko se joku syy jättää lapsi huomiotta ja b) eikö silloin pitäisi miettiä niitä muita apukeinoja, jos arki on oikeasti niin uuvuttavaa. Ei ole omaa heikkoutta myöntää ettei jaksa. Mutta se lapsen tietoinen ja jatkuva sivuuttaminem on jo kyllä aika kamalaa.

    Hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, tämä kommenttisi on jäänyt minulta huomaamatta! Olen samaa mieltä kanssasi :)

      Minä en hyväksy tuota ruuhkavuodet ja tukiverkon puute -selitystä! Mulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa, asun kahdestaan taaperoni kanssa, käyn töissä, on paljon huolehdittavaa, on omat harrastukset ym., mutta en silti koe, että lepohetkeni ja kännykkäaikani pitäisi olla silloin, kun poikanen leikkii hiekkalaatikolla. On vaikeaa ymmärtää, miten joillekin puhelimessa on jotain tärkeämpää kuin se pieni ihminen siinä vieressä.

      Poista

Kiitos kommentista :)