tiistai 23. helmikuuta 2016

Onko hyvinvoiva ja pirteä äiti lähes tabu?

Raskausaikana sain kuulla kyllästymiseen asti sitä, että tulisin olemaan kuolemanväsynyt lapsen syntymän jälkeen ja ainakin koko ensimmäisen vuoden. Minulle kerrottiin, että minulla ei olisi suurinpiirtein enää koskaan aikaa mihinkään omiin juttuihin, en ehtisi pestä hampaita tai syödä aamupalaa, en ehtisi ja jaksaisi meikata enkä välittää siitä, miten pukeudun jnejne. En uskonut moisia pelotteluja, koska taisin aavistaa, että minun kohdallani noin ei kävisi enkä koskaan halua murehtia etukäteen sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunut. Koskaanhan ei voi tietää, millaista vauva-arki tulee olemaan ja enkä senkään vuoksi halunnut asettaa minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Täytyy kyllä sanoa, että minua peloteltiin monilla eri asioilla eikä mikään niistä toteutunut. Sen sijaan elämääni tuli monia sellaisia asioita, joista kukaan ei älynnyt varoitella!

Koko raskaus, synnytys ja vauva-aika tuntuu perustuvan sille ajatukselle, että kaikki on ihan kamalaa, vaivalloista ja vaativaa. On tietysti hyvä, että neuvolassa ja joka paikassa muuallakin tivataan, että eihän nyt vaan ole masennusta ja väsymystä sekä kysellään mielialaa ja vointia ja opastetaan, mistä voi hakea apua. Sitten kun kerron, että en ole aikoihin nukkunut näin hyvin ja että olen tasapainoinen, onnellinen ja positiivinen, niin minua katsotaan kieroon. Eikä tämä ole kuvittelua tai tulkintaa ihmisten ilmeistä vaan kun sen todella huomaa, miten ihmiset alkavat mulkoilla ja olen joutunut ihan perustelemaankin sitä, miksi olen niin hyvinvoiva, että mikä on salaisuuteni. Miten ihmeessä voin nukkua hyvin, vaikka minulla on pieni lapsi? Miten ehdin ja jaksan pitää huushollin siistinä, miten ehdin meikata ja laittaa hiukset ja ihan valita vaatteet, jotka laitan päälle? Miten ehdin ja jaksan käydä kaupassa, leipoa, kyläillä ja kirjoittaa blogia ja touhuta kaikkea muutakin ja miten vielä kehtaan väittää, että olen pirteä ja jaksava? Olisi kai reilua kaikkia väsyneitä äitejä kohtaan, että minäkin olisin väsynyt ja nuutuneen oloinen kaiken touhotukseni jälkeen! Ja olisi reilua, jos olisin perfektionistisuorittaja, mikä selittäisi kaikkea. Mutta kun en ole vaan olen ihan päinvastainen tyyppi. Toki olen luonteeltani aktiivinen ja tekemisissäni nopea sekä tehokas ja osansa on kai ammatillanikin, jonka ansiosta arjen pyörittäminen on helppoa. Suuri vaikutus on myös sillä, että teen vain pakolliset asiat ja jos huvittaa, niin teen sitten jotain ylimääräistä ja monesti huvittaakin, mutta en kuormita itseäni ekstrahommilla.

Pirteä ja reipas äiti on olio, jonka olemassaolo korpeaa väsymyksen kourissa raahustavia äitejä. Mutta tiedättekö mitä? Minä en ole syypää muiden äitien väsymykseen, joten minulle on ihan turha osoittaa mieltä, kateutta ja katkeruutta. Minua saa kadehtia aivan vapaasti ja jokainen kadehtija voi tulla meille katsomaan, millaista elämäni on ja mielellään astua päiväksi kotiäidin tohveleihini ja sitten päättää, että onko elämäni niin kadehdittavaa ja helppoa. Ihmiset kun nimittäin heti ajattelevat, että jos voi hyvin, niin elämän täytyy olla silloin helppoa. Elämä voi olla vaativaa, haastavaa ja kuormittavaa ja ihminen voi silti voida hyvin ja olla vieläpä onnellinen!

Neuvolassa hämmästeltiin koko raskauteni ajan, että minulla ei ollut useinkaan oikein mitään erityistä mielen päällä. Synnytyksen jälkeen kyseltiin mielialaa ja vastasin koko ajan, että oikein hyvä ja positiivinen ja välillä minusta todella tuntui, että sanomisiani epäiltiin. Mielialani olikin hyvä, vaikka olin väsynyt. Kun kerron, että meillä menee mukavasti, niin epäillään, että meneekö kuitenkaan. Että ei se vaan kehtaa sanoa, että se on ihan hirveen väsynyt kuitenkin. Pakkohan sen on olla, koska äidit aina on. No tottakai minä olin kuin halolla päähän lyöty tullessani sairaalasta kotiin ja ekat kuukaudet nukuttiin katkonaisesti, valvottiin pari tuntia ja nukuttiin pari tuntia. Syksyllä oli rankempi kausi kaikinpuolin ja olin aika huonossa jamassa, mutta nyt nukun paremmin kuin vuosiin ja ihmettelen monesti aamuisin, että nytkö on jo yhtäkkiä aamu. Töissä ollessa heräilin aamuöisin ja monesti ennen herätyskellon soittoa kyttäämään, että joko kello soi. Puhumattakaan siitä, että miten monet yöt pyörittelin mielessäni tekemättömiä töitä tai vaikeita oppilasasioita ja olihan minulla vakavia unihäiriöitäkin muinoin.

Onko olotilaani syynä vain asenteeni vai mikä on syy siihen, että en ole stressaantunut ja väsynyt? Asenne vaikuttaa paljon ja aika suuri merkitys on aiemmilla elämänkokemuksillani. Homehelvetin ja vuosien rankan sairastelun kokeneena raskausoireet ja synnytyksenjälkeiset fyysiset vaivat eivät tuntuneet miltään ja kun on ollut joskus elämässä kuolemanväsynyt, niin vauvan kanssa valvominen oli lastenleikkiä. Toki minulle sattui mielestäni helppo vauva, mutta mietin, että mitenkähän paljon olen omalla toiminnallani vaikuttanut siihen, että vauva on helppo? Onko vauvantahtisuus ollut syynä siihen, että meillä ei itketä mistään turhasta? Onko intuitiivinen (=muiden mielestä hippihörhö) kasvatusperiaatteeni helpottanut yhteiseloamme? En tiedä. Omilla toimillani olen pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että meillä menee mukavasti, mutta toisaalta vaikka äiti tekisi joskus kaikki kommervenkit, niin ei sekään auta ja tottakai esim. koliikkivauvojen vanhemmat ovat väsyneitä. Joskus mietin, että minulla on varmaan ollut vain aloittelijan tuuria! Kun olen antanut asioiden mennä omalla painollaan ilman stressiä, niin kaikki on sujunut mutkattomasti ja vaikka ei olisikaan, niin olen silti ollut tasapainossa. Enkä ole edes älynnyt stressata monista asioista vaan jälkeenpäin olen saanut tietää jotain, jonka tietäminen aiemmin olisi voinut stressata minua. 

Jokaisella äidillä on tietysti omanlaiset voimavarat ja toisen vaikea tilanne voi olla toiselle normaalia arkea. En voi kertoa konkreettista esimerkkiä, koska asia on luottamuksellisissa olosuhteissa tuotu esille, mutta kuuntelin erään äidin itkua siitä, miten raskasta hänellä on ja ajattelin, että voi raukkaa, että miten tuokin ihmispolo elämässä pärjää... Sillä se hänen karmea, sietämätön ja henkisesti romuttava tilanteensa oli sellainen, joka on minulle aivan normaali tilanne ja jonka kanssa elän joka päivä. Minun oli vaikea sitten tuon äidin vuodatuksen jälkeen kertoa arjestani ja sanoa, että minä koen, että meillä menee älyttömän mukavasti. 

Kun jälkeenpäin luin jotain vauvaopasta, niin tajusin, että meillä vauvan ensimmäiset kuukaudet olivat olleet vaativia eikä vauva ollutkaan yleisen mittapuun mukaan niin helppo kuin olin kokenut. Lisäksi arjessani on keskimääräistä enemmän haastavia tekijöitä, joita joku voisi kutsua ongelmiksi tai jopa kriiseiksi. Minun pitäisi varmaan kertoa yksityiskohtaisesti, että mitä ne kaikki elämääni vaikeuttaneet tekijät ovat, jotta ei jää sellaista kuvaa, että kehittelen itselleni jotain superselviytyjän sädekehää tai että teen kärpäsistä härkäsiä. Minun elämässäni on ihan oikeita härkäsiä ja isoja sellaisia, mutta en halua ryöpyttää blogin lukijoiden niskaan henkilökohtaisia asioitani. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta koen, että olen voinut hyvin! Siis pääasiassa hyvin. Jonkin kerran olen toki ollut ärtynyt, ahdistunut ja jopa raivoissani monistakin asioista ja itkenyt ja vuodattanut ystävilleni sitä, miten raskasta minulla on ja miten todella tarvitsisin apua ja enemmän omaa aikaa ja lepoa. Jokainen äiti kokee joskus noin - monet jatkuvasti - ja kaikki ihmiset vuodattavat jotain joskus. Mutta pääsiassa olen ollut hyvinvoiva ja pirteä ja vuodenvaihteen jälkeen, kun aloin voida fyysisesti paremmin mahareistailujen ja kuumeilujen ym. jälkeen, niin elämä alkoi näyttää kirkkaammalta. 

Hyvinvointiin ja jaksamiseen liittyy tietysti myös omasta itsestä huolehtiminen ja tämä on asia, josta äitipiireissä puhutaan paljon. Jauhetaan ja väitellään siitä, että saako äiti meikata tai harrastaa ja minulla tuollainen kinaaminen menee totaalisesti yli hilseen. Olen aina tykännyt laittautua eikä lapsen syntymän jälkeen se muuttunut miksikään. Tykkään vaatteista ja muodista eikä sekään muuttunut. Käytännössä siis olen aina paklautunut ja pynttäytynyt lähtiessäni ihmisten ilmoille (lukuunottamatta erästä pikaista leggins-pyrähdystä lähikaupassa... Tai siis ne oli mustat, pitkät kalsarit...). Joka kerta, kun tapaan jonkun tutun tai tuntemattomankin ja puhun vauva-arjesta, niin minulle sanotaan, että näytän hyvinvoivalta. Omasta mielestäni tuo on vain kohteliasta kehumista, sillä olen ollut kyllä aika nuutunut ja parissa valokuvassakin näytän parikymmentä vuotta vanhemmalta ja naispuoliselta Vesa Keskiseltä turvonneine kasvoineni ja silmäpusseineni. Minulle on myös sanottu, että en näytä yhtään siltä, että olisin saanut lapsen ja olen pohtinut, että miltähän minun pitäisi näyttää, että olisin "uskottavampi" äiti. Vähän väärä sana tuo uskottava, mutta mikä on se ihme oletus, että nainen rupsahtaa ja lösähtää lapsen saatuaan? Kaikki, siis oikeasti kaikki minun ystäväni, jotka ovat saaneet lapsen, näyttävät samalta kuin ennenkin. Olen tätä ulkonäköasiaa miettinyt ja varsinkin sitä, miten toiset äidit aika rajustikin arvostelevat niitä äitejä, joiden ulkokuoressa ei äitiys näykään. Minulla ei riitä aivokapasiteettia tuollaisen ymmärtämiseen, mutta toki on mielenkiintoista pohtia, miksi hyvinvoivalta näyttävä äiti herättää kateutta ja jopa ärsytystä. 

Voi olla niinkin, että väsymystä tuodaan esille enemmän kuin pirteyttä ja hyvinvointia, aivan samalla tavalla kuin raskauden aikaisista vaivoista kerrotaan, mutta harva oireeton pitää meteliä itsestään tai kuten synnytystarinoista tuodaan esille aina kaikkein hurjimmat. Jos jollain on mennyt kaikki helposti, niin siitä ei juurikaan puhuta. Tokihan on kyse myös siitä, että aivan varmasti äitien väsymys on yleisempää kuin pirteys ja siksi pirteät äidit ovat vähemmistöä. Tahtoisin taas tilastoja! Olisi nimittäin mielenkiintoista tietää, miten suuri prosentti äideistä edustaa väsyneitä äitejä ja miten moni on pirteä. 

Onko hyvinvoiva ja pirteä äiti mielestäsi jonkinlainen tabu? Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että yleinen ilmapiiri on sellainen, että on paljon sallitumpaa ja sosiaalisesti suotavampaa valittaa väsymystään kuin kertoa, että on pirteä?

6 kommenttia :

  1. Meillä vauva nyt 3kk ja mun mielestä meillä menee kaikki ihanasti. Nukutaan hyvin, syödään hyvin yms. Joten mulla ei väsymystä oo. Mä nautin elämästä täysillä nyt kun mulla on tää ihanuus mun elämässä <3

    LAPSEKKAANA

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla :) Minä nautin myös edelleen, vaikka lapsi on jo 11 kk ja mitä vanhempi hän on, niin sitä helpommaksi kaikki on muuttunut. Minkä positiivisuuden ja ilon nuo pienet tuokaan mukanaan ♥

      Poista
  2. Hahaa, Vesa on vieraillut minunkin peilissäni välillä. Onneksi koko ajan useammin peilikuva tuntuu tutulta ja kivalta. :)

    Saako tähän loppuun käskeä kliseisesti nauttimaan vauvavuoden rippeistä ennen kuin se on ohi? <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa käskeä... Vähän haikealla mielellä tässä olenkin ja ihmettelen, että miten vauvasta tuli yhtäkkiä taapewo ♥

      Poista
  3. Minulle vauvavuosi oli ehkä elämäni rennoin ja hauskin ajanjakso :) Nukuin paremmin kuin vuosiin aiemmin ja olo oli koko ajan jotenkin iloinen ja huoleton. Samoin synnytykseni oli helppo ja palauduin ennalleni nopeasti (ja tuskin olisin harmissani, vaikka siinä olisi mennyt pitkään).

    Aika varovainen saa olla, kun puhuu vauvavuodesta. Tietenkään en hiero omaa kokemustani kenenkään vauvavuonna kovia kokeneen naamaan. Mielestäni kuitenkin liian vähän puhutaan siitä, että kaikki voi mennä myös hyvin. Usein myös joku oli muistuttamassa, että odotas vaan, vielä alkaa mennä huonosti. No niin meillä jokaisella menee joskus, mutta kai nyt elämästä pitäisi saada nauttia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo iloisuus ja huolettomuus on minullakin ja vähän jopa hirvittää, että miten pärjään töissä.

      Tässä tulee aina se, että jos hehkuttaa helppoutta, niin joku aina loukkaantuu. Mutta olen ihan samaa mieltä, että on syytä tuoda esille sitä, että kaikki voi mennä hyvin. Siitä todellakin puhutaan liian vähän.

      Poista

Kiitos kommentista :)