keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Miksi haluaisin kihloihin?

Hahaa, olikos yllättävä otsikko? Ainakin ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että vastustan periaatteessa kihloja ja avioliittoa. Olen jonkun kerran aiheesta kirjoittanut hyvin kattavasti ja selostanut näkemyksiäni, mutta en löytänyt siviilisäätyaiheista kirjoitusta, missä ruodin asiaa. Kerrotaan tähän alkuun, että avioliitto merkitsee minulle lähinnä vain juridista sopimusta ja ihmisten luomaa instituutiota sekä uskomusjärjestelmää. A piece of paper, kuten eräs tuttu sanoi. Kuitenkin avioliitto on hyvin merkittävä juridinen sopimus enkä vähättele sitä. Minulle itselleni avioiliitolla ei juurikaan romanttisia merkityksiä ole, sillä uskon kahden ihmisen väliseen liittoon ilman papin aamentakin.

En kaipaa sormusta sormeeni kertomaan siviilisäätyäni ja ylipäätään minusta koko siviilisäädyn ilmoittaminen esim. joihinkin virallisiin lomakkeisiin on täysin turhaa ja jos vain voin, niin en siviilisäätyäni kerro. Kuten en mielelläni kerro oikein mitään muutakaan itsestäni, koska hippinä haluan, että minua ei laiteta minkään tittelin tai aseman takia mihinkään lokeroon eikä arvioida minkään muun perusteella kuin sen perusteella, mikä minä itse olen.

Voin sanoa, että olen periaatteessa avioliittovastainen, mutta toisaalta taas en halua olla järkkymätön. Haluan ymmärtää ihmisiä, joille naimisiin meneminen on tärkeää ja kunnioitan heidän päätöstään. Ja minusta on kyllä ihan mukavaa saada hääkutsuja. Enkä mene sanomaan että "ei koskaan", koska elämästä ei ikinä tiedä eikä tarvitsekaan tietää! Joskus minun päässäni vilahtaa ajatus siitä, että miltähän tuntuisi olla kihloissa. Olen kihloissa ollut, joten tiedän kyllä aivan varmasti, mitä se on ja sormuksia olikin sormessani lähes 15 vuotta! Monikossa sormuksia, koska "päivitin" sormuksia muutaman vuoden välein. Nyt sitten mietin, että mitä teen neljän sormuksen kanssa, joista yksi on kultasepällä teetetty uniikki ja yksi on ihan tavattoman muhkea timanttisormus. Menin kihloihin 18-vuotiaana ja nuorena ja naiivina tietysti ajattelin, että kihlaus on lupaus avioliitosta ja ajattelin myös perinteisesti, että pysyn saman miehen kanssa koko ikäni. Nyt ajattelen aivan toisella tavalla, siis aivan radikaalisti toisella tavalla, mutta silti olen niin pöhköpöllö, että joskus toivoisin olevani kihloissa tai naimisissa. Miksi ihmeessä?! Siksi, että haluaisin elämääni jotain pysyvää ja varmaa. Minun elämäni kun on aina ollut lastu laineilla -henkistä ja olisi älyttömän mukavaa, että elämässä olisi jokin varma asia. Naiivi olen edelleen, koska sorrun ajattelemaan, että kihlaus/avioliitto olisi tae yhtään mistään. Koska se ei ole. Se ei takaa sitä, etteikö jompikumpi koskaan ihastuisi keneenkään toiseen tai pettäisi jonkun bimbon kanssa, se ei takaa sitä, etteikö toinen sairastuisi tai kuolisi tai muuttaisi ulkomaille tai kyllästyisi tai jotain eikä se takaa sitä, että rakkaus kestää ikuisesti. Ja kuitenkin aika varmasti kaikki, jotka menevät kihloihin/naimisiin, haluavat ajatella, että he saavat elämäänsä jotain pysyvää ja minäkin sorrun näin haaveilemaan. Tietysti näin pitääkin ajatella, ettei sormuksia vaihdettaisi joka toisen vastaantulijan kanssa, mutta pettymys onkin sitten aika raju, jos käykin niin, että suhde ei kestä. Minä en edes lähde siitä ajatuksesta, että parisuhteen pitäisi kestää koko elämän. Hienoa, jos niin käy ja on ihanaa ja herttaista nähdä harmaapäisiä pariskuntia. Tosin eihän sitä heistäkään tiedä, ovatko he vastarakastuneet vai olleet 50 vuotta yhdessä. Minä en enää uskaltaisi mennä lupaamaan, että rakastan toista aina kuolemaan saakka. Tuntuisi hurjalta antaa sellainen lupaus. Etenkin kun olen ihminen, joka pyrkii kunnian ja omatuntonsa kautta pitämään kaikki lupauksensa. Enkä minä voisi vaatia toiselta ihmiseltä sitä, että hän pysyisi rinnallani aina. Kaunis ja liikuttava ajatushan se on, mutta en kertakaikkiaan voisi vaatia toiselta mitään sellaista.

Monet kyllä sanovat, että he tietävät sydämessään kumppaninsa olevan se yksi, ainoa ja oikea. Hyvä, jos joku voi olla niin huippuvarma asiasta ja pystyy olemaan varma siitä, että asia ei tule ikinä muuttumaan. Monet kertovat, että sen oikean tuntee sydämessään ja niin varmasti joidenkin kohdalla on. Mutta jos minä olisin kihlannut kaikki jannut, joihin olen palavasti rakastunut ja kokenut sielunkumppanuutta, niin en olisi muuta ehtinytkään kuin mennä kihloihin (no ei nyt ihan...). Pointti on se, että me emme koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Tietysti haluamme uskoa, että tällä hetkellä rakastamamme ihminen on rinnallamme aina, mutta elämä osaa yllättää.

Kihlautuminen käsitetään parisuhteessa merkiksi suhteen vakavuudesta ja siitä, että ollaan tosissaan. Jos taas paljastan jotain hyvin henkilökohtaista, niin tunnustan joskus ajattelevani, että pitäisikö meidänkin edetä parisuhteessamme jotenkin, kun ollaan oltu jo vuosia yhdessä? Sitten hoksaan, että ai niin, onhan tässä edetty, kun on tuo pinnasängyssä tuhiseva olio ja ajattelen, että kihlasormus ja jopa avioliitto on aika mitätön sidos verrattuna lapseen. Tapahtuipa parisuhderintamalla mitä hyvänsä, niin lapseni isä tulee aina olemaan minuun sidottu lapsen kautta. Ja mitkään etenemisjutut eivät kuulu ajatusmaailmaani vaan menen päivä kerrallaan eteenpäin enkä aseta mistään asiasta paineita.

On aika surullista, että vielä nykyisinkin niin monet naiset odottavat nimetön pitkällä kosintaa ja päiväänsä prinsessana. No, se heille suotakoon, mutta kun olen monien monituisten vanhempien naisten kanssa puhunut, niin he myöntävät, että nuorena sitä kuvitteli kaikenlaista. He ovat myös tunnustaneet, että halusivat sormuksen merkiksi parisuhteesta. Sitä en ole älynnyt kysyä, että merkiksi itselleen vai muille, mutta aivan varmasti monet haluavat näyttää maailmalle, että heillä komeilee sormus sormessa ja että he ovat varattuja. Sehän se sormuksen yksi tarkoitus onkin. Vapaana ja riippumattomana persoonana mietin sitä, että kuinka paljon sormuksen kantamisessa on kyse tarpeesta näyttää muille, että on vihdoin päässyt kihloihin tai naimisiin. Minulla ainakin oli se fiilis, että onpa mahtavaa kun minulla on sormus ja kaikki näkee, että olen varattu ja että olen kihloissa. Nyt on sitten mahtavaa, kun minulla ei ole sormusta!

Olen tietysti äitinä ajatellut kihla- ja naimishommassa sitä, että minulla ja miehellä on yhteinen lapsi. Joskus välähtää mielessä, että lapsen kannalta voisi olla hyvä, että äiti ja isi olisivat naimisissa tai edes asuisivat yhdessä, mutta toisaalta en taas tiedä, mihin se loppujen lopuksi vaikuttaisi. Jos lasta kasvattaa kaksi riippumatonta ja vapaasieluista persoonaa, niin en usko, että lapsesta tulee kovin konservatiivinen ja että hän ryhtyisi pohtimaan syvällisesti siviilisäätyämme. Lähinnä ongelma tuntuu olevan muilla ihmisillä, joiden mielestä pitäisi sitä ja tätä ja kuuluisi tehdä niin tai näin ja jotka jaksavat kysellä sormusasioista tai muista kuvioista. Minulle on tärkeää olla hyvä äiti ja äitiyden onnistuminen ei onneksi riipu siviilisäädystä.
Kuvassa minun ja ystävättäreni lavastettu kihlautumiskuva. Olimme lentokoneessa matkalla kotiin kesäreissulta ja pohdimme, että koska reissu meni niin mukavasti, olemme hyvä ja ongelmaton tiimi ja sovimme hyvin yhteen, niin miksi meidän pitäisi ämpyillä miesten kanssa ja aateltiin, että mennään kihloihin. Ei oikeasti menty, mutta tuo leikkimielinen hetki laittoi kyllä ajattelemaan mm. sitä, että miten iisiä kihloihin meno ja sormusten laittaminen nimettömään on. Ja kihlautuminen kun ei ole enää sukupuoliriippuvaistakaan!
Tuntui vähän hurjalta kirjoittaa näin henkilökohtaisia asioita ja avata sisintäni ja mietinkin, että onko tämä edes blogiasia vai pitäisikö tätä puida vain ystävien kanssa. Halusin kuitenkin kirjoittaa, koska minulle itselleni tähän asiaan tuli ihan uusi näkökulma eli sormuksen mukanaan tuoma (näennäinen) turva ja pysyvyys. Aiemmin olen ajatellut kaikkia muita juttuja, mutta nyt tuo turva-asia on noussut tärkeimmäksi, kun mietin kihlautumista tai naimisiinmenoa. Keittiöpsykologisoin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minulla on jo sen verran ikää, että en jaksa haihatteluja ja kai sitä jossain vaiheessa alkaa kaivata elämäänsä jotain pysyvää. Voi myös olla, että lapsen myötä olen alkanut ajatella asioita uudella tavalla. Tiedä häntä! Nyt ei pidä siis käsittää, että odotan kihloja, ei, ei, ei, vaan nimettömäni nauttii nudistina olosta.

Mitä ajatuksia tämä sinussa herätti? Onko olemassa muita, jotka kokee ja ajattelee samalla tavalla? Tai sitten ihan eri tavalla :D

2 kommenttia :

  1. Minttu. Oikein hyviä ajatuksia. Eihän parisuhde vaadi enää tänä päivänä avioliittoja. Tärkeintä on pysyä yhdessä niin kauan, kuin se tuntuu hyvälle - toivottavasti mahdollisimman pitkään, kun vauvakin on perheessä. Väkisin ei voi eikä pidä olla yhdessä, lapsesta huolimatta, koska sellainen suhde ei kanna pitkälle ja varttuessaan lapsi huomaa vanhemmissaan heidän poikkeavan käytöksensä. Näin vanhana ihmisenä kuitenkin tykkäisin siitä, että vastaavassa tilanteessa olisin kihloissa lapseni äidin kanssa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen joskus ollut näitten asioitten suhteen liian ehdoton, mutta vanhemmiten pehmennyt ja nyt olen sitä mieltä, että voin mennä kihloihin tai sitten en :) Pakollista se ei ole enkä halua tehdä mitään vain siksi, että se on yleinen mielipide tai "normi". Onneksi en koe asiasta minkäänlaisia paineita, mutta jokin ihan omituinen ajatus on tullut siitä, että kihloihin meno olisi jotain... Jotain vähän enemmän, jotain mitä en osaa selittää, mutta tiedän kokemuksesta, että ei se kuitenkaan ole oikeastaan mitään. Ja naimisiinmenokaan ei muuta yhtään mitään, tai no voi muuttaa, kun tiedän tapauksen, jossa pariskunnalla alkoi mennä vihkimisen jälkeen huonommin ;)

      Tässä(kin) asiassa on kai sukupolvieroja. Vanhemmille ihmisille oli ihan automaattista aikanaan, että mentiin kihloihin ja naimisiin eikä elämä ollut niin yksilökeskeistä kuin nykyisin. Tärkeää on, että lapsi saa rakkautta ja tämä on peruste sille, että riitaisassa suhteessa ei kenenkään pitäisi olla ja käyttää verukkeena, että ollaan yhdessä lasten takia. Mielestäni yhdessä pitäisi olla vain ja ainoastaan rakkaudesta :)

      Poista

Kiitos kommentista :)