Mitä olisit valmis tekemään unelmasi vuoksi?

Otsikossapa tulikin jo hyvin konkreettinen kysymys, jota olen pohtinut viime päivinä. Olen elänyt pitkään siinä tilassa, että minulla ei ole unelmia. Tai tavallaan on asioita, joiden toivoisin tapahtuvan, mutta toisaalta taas (muiden mielestä) erikoinen hippielämänasenteeni aiheuttaa sen, että en unelmoi mistään. Asiat tulevat elämääni sellaisena kuin ne tulevat ja jos jokin on tapahtuakseen, niin se tapahtuu ja niin usein käykin ihan uskomattomalla tavalla. Tämä ei tarkoita sitä, että pyörittelisin vain peukaloitani vaan kyllä itsekin teen asioiden eteen jotain, mutta monesti asiat vaan sysäytyvät eteenpäin ja sitten huomaan, että oho, nyt kävi näin ja olen taas yhden unelmani huipulla.

Mielestäni unelmat ovat tarpeellisia, koska ne potkivat ihmistä tavoitteita kohti, mutta toisaalta taas unelmoinnilla on kääntöpuolensa. Jos unelmaansa ei saavutakaan, niin vaarana on katkeroituminen. Voi myös käydä kuten minulle, että unelmoinnin tulos on ikään kuin plusmiinusnolla. Eli saan kyllä jonkin unelman toteutumaan, mutta se ei käy ollenkaan niin kuin olen suunnitellut ja joudun aina luopumaan jostain. Minun unelmieni toteutumisella näyttää olevan aina vähän turhankin kova hinta, enkä tarkoita nyt Chanelin laukkua!

Monet unelmat ovat ostettavissa ja minäkin olen saanut toteutettua monia unelmiani kylmästi rahalla,. Klikklik ja Pariisin matka oli ostettu. Ringring ja beagle oli hankittu! Olen käyttänyt rahaa matkusteluun, olen päässyt näkemään paikkoja, joista olen haaveillut pienestä asti, olen hankkinut tavaroita, joista olen haaveillut. Nämä ovat materialistisia unelmia enkä yhtään väheksy niitä, mutta jotkut unelmani ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, mitä ei voi ostaa ja tällaiset unelmat ovat tietysti vaikeampia saavuttaa kuin materialistiset. Joidenkin unelmien eteen pitää tehdä paljon töitä ja minulla on mielessä yksi juttu, joka vaatisi panostusta ja olenkin viime aikoina pohtinut, että mitäs jos...

Minulla on ollut teini-ikäisestä lähtien mielessä eräs unelma, haave, projekti, jota en ole saanut vieläkään toteutettua. Pari vuotta siten sain siihen vetoapua, mutta sisäilmasairastamiseni vuoksi en päässyt alkua pidemmälle, vaikka intoa oli. En ole missään vaiheessa haudannut ajatusta projektista vaan se on ollut sinnikkäästi mielessäni. Jossain vaiheessa turhauduin ja ajatettelin, että pistän koko homman jäihin ja kuulostelen, että tuleeko vielä aika, jolloin asia kutsuu minua enemmän, jolloin se nousee mieleeni niin pakonomaisesti, että en voi sitä enää vastustaa. Tämä voi kuulostaa oudolta varsinkin niistä ihmisistä, jotka ovat käytännön tyyppejä, jotka vain menevät ja tekevät, mutta minä en ole sellainen. Ja sitäpaitsi elämäni harvoin antaakaan mahdollisuutta vain mennä ja tehdä, sillä aina tulee jokin este, jonka vuoksi en pysty tekemään sitä, mitä suunnittelin. Elämäntaitovalmentajat sanovat, että ei ole olemassa esteitä, mutta he eivät ilmeisesti ole koskaan itse sairastuneet tai joutuneet kohtaamaan arkielämään vaikuttavia ongelmia. Toki aina kuulee juttuja ihmisistä, jotka sairastavat syöpää tai ovat pyörätuolissa, joilla on 8 lasta ja erilaisia kotieläimiä, jotka tekevät vaativia opintoja ja juoksevat vielä maratonin. Mutta minä en ole sellainen supersuorittaja.

Nyt haaveeni on noussut hyvin voimakkaasti mieleeni ja olen jonkin aikaa pohtinut, että tartunko toimeen vai jäänkö loppuelämäksi jahkailemaan. Koskaan ei nimittäin tule parempaa hetkeä, elämässä ei ole edes parempia hetkiä vaan hetkeen on tartuttava heti. Ja minusta tuntuu, että se hetki on nyt. Mutta se vaatisi minulta uhrauksia ja olen joutunut pohtimaan sitä, että mihin olen valmis ja tullut siihen tulokseen, että aika paljoon. Me ihailemme ihmisiä, jotka saavuttavat jotain ja ajattelemme, että onpas tuokin saavuttanut unelmansa helposti, koska emme tiedä, mitä uhrauksia ihmiset ovat joutuneet tekemään. Voihan tietysti olla, että on olemassa ihmisiä, jotka saavat kaiken ja onnistuvat saavuttamaan  unelmansa ilman suurempia uhrauksia.

Elämässä on helppo siirtää asioita ja sitkutella, siis ajatella, että sitku olen sitätätätaituota, mutta mitä jos käykin niin, että sitkuttelun vuoksi huomaakin, että monet asiat jäivät toteutumatta, koska odotti parempaa hetkeä? Minä en haluaisi, että niin tapahtuu. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että olen tarttunut hetkeen ja usein myös uhrannut aikaani ja voimavarojani, jotta pääsen tavoitteeseen. Esimerkkinä se, että sain äidinkielen approbatur-opinnot suoritettua, vaikka kohtasinkin matkalla monenlaisia hankaluuksia ja myös ihmisiä, joiden mielestä minun ei kannattanut tuhlata aikaani opintoihin. Olin siis tehnyt opinnot yliopistossa, mutta jotta ne voitaisiin hyväksilukea, niin minun piti tehdä täydennyspaketti ja kyllä minua kismitti tehdä samat opinnot uudelleen. Mutta se tunne, kun sain todistuken käteeni, oli aivan uskomaton! Oli huikea voittajafiilis, olin voittanut itseni ja olin ylpeä siitä. Jos en olisi approa muutama vuosi sitten tehnyt, niin se olisi jäänyt tekemättä. 

Mitä siis vielä jahkailen? En tiedä! Ehkä tarvitsen vain tsemppausta ja life coucheja, jotka sanovat: "Go, girl, go"! Se, mitä en tarvitse pisaraakaan, on negatiivinen suhtautuminen. Olen aina saanut kokea sen, että joku taliaivo onnistuu tuomaan negatiivista energiaa ja pahoittamaan mieleni kaivamalla esille jonkin huonon puolen tai spekuloimaan sitä, että asiat eivät kuitenkaan onnistu ja voi tulla jokin este tai "entäs jos" ja "pitäisiköhän sinun vielä miettiä". Ei! Ei pitäisi. Jos olisin jäänyt elämässä miettimään ja kuunnellut muita ihmisiä, niin en olisi koskaan mennyt ex tempore -meiningillä ravintolakouluun ja tavannut huippuihania ihmisiä, en olisi hakenut lukemaan kotitalousopettajaksi, en olisi muuttanut Jyväskylään, en olisi matkustellut enkä varsinkaan hankkinut vauvaa. Vain muutaman esimerkin mainitakseni. Joka kerran, kun olen kuunnellut vain itseäni, olen onnistunut, menestynyt ja päässyt tavoitteeseeni ja asiat ovat kääntyneet parhain päin. 

Haaveeni toteuttaminen tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi käyttää kaikki liikenevä aika projektiini. Pienen lapsen semiyksinhuoltajaäitinä se on aikamoinen haaste, mutta jos käyttäisin lapsen päikkäriajat projektiini, niin siitä tulisi aika monta tuntia viikossa. Joutuisin kyllä luopumaan monista asioista ja todellakin uhraamaan aikaani ja säästöjänikin, mutta elämässä ei mikään tule ilmaiseksi. Monet, jotka ovat saaneet jotain aikaiseksi, ovat joutuneet pyytämään lähipiiriltä tukea ja tämä on minulle vaikein paikka. Etenkin kun minulla ei ole tukiverkkoa. Olisi nimittäin aika huippua, että joku ihminen voisi tulla luokseni koko päiväksi tai ottaa taaperon hoitoon, jotta minä saisin keskittyä työskentelemään. Tavoitteeseni pääseminen vaatisi lähi-ihmisiltäkin jonkin verran ja jos minä kysyn itseltäni, että olenko valmis, niin minun pitää kysyä läheisiltäni, että ovatko he? Ovatko he valmiit ymmärtämään sitä, että haluan ryhtyä tekemään asiaa, joka on ollut mielessäni jo yli 20 vuotta, ovatko he valmiit auttamaan minua ja miten paljon? Ymmärtävätkö he, että en ole niin helposti tavoitettavissa kuin ennen ja että saatan valita itsekkäästi omat juttuni ja jäädä kotiin projektini pariin sen sijaan, että lähtisin johonkin? Ymmärretäänkö sitä, että minullakin on tavoitteita, itsekkäitä sellaisia vai ajatellaanko, että minun pitää keskittyä nyt olemaan vain äiti? Monesti kun ajatellaan noin, mutta minä haistatan pitkät tuollaisille ajattelumalleille. Niin, ja mikä sitten on itsekästä? Äitimaailmassa saa helposti noottia jo siitä, että meikkaa ja pukeutuu nätisti tai jos harrastaa jotain muuta kuin pukliriepujen ja kestovaippojen pesemistä ja jos äiti haluaa tehdä jotain, mikä olisi hänelle itselleen merkittävää, niin saattaa saada huonon äidin leiman.

Olen pahoillani, että kirjoitan näin ylimalkaisesti enkä kerro, millaisesta asiasta on kyse. En halua vielä innostua tästä liikaa ja jos joudunkin heittämään kirveeni kaivoon, niin pääsen helpommalla, kun ei tarvitse selitellä niin paljon. Yritän myöskin välttää sitä, että joku onnistuu torppaamaan hankkeeni. Jos kertoisin yksityiskohtaisesti asiasta, niin siitä voitaisiin kaivella kaikki mahdottomuudet esille ja sitten alkaisin itsekin miettiä, että olenko ihan järkevä. Haluaisin pitää mielessä erään Instgramista lukemani mietelauseen, joka kuului näin: Vuoden päästä toivot, että olisit aloittanut jo tänään.

Millaisia unelmia sinulla on? Ja oletko saavuttanut jo joitain unelmiasi ja millä hinnalla? Ovatko ne olleet materialistisia vai henkisiä?