sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Miltä itsenäisyyspäivä tuntuu ihan tavallisesta suomalaisesta?

Itsenäisyyspäivä on jo kääntynyt iltaan ja ajattelin tulla kirjoittelemaan ajatuksia, joita itsenäisyyspäivä on minussa herättänyt. Nyt en kirjoita mitään syvällisiä pohdintoja Suomen tilanteesta tai päivänpolttavista kysymyksistä enkä harrasta kyseenalaistamista enkä kritiikkiä vaan kirjoitan vain siitä, miltä minusta tuntuu. Toivon, että joku voi nyökkäillä tätä lukiessaan ja todeta edes joissain kohdissa olevansa samaa mieltä. Tämä postaus on tunnepitoinen ja sisältää ajatuksenvirtaa, koita pysyä kärryillä :).

Itsenäisyyspäivänä nousee usein esille erilaisia ääriasioita ja ne saavatkin eniten huomiota. Kuitenkin suuri osa suomalaisista ei (onneksi) kuulu ääriajattelijoihin vaan heidän itsenäisyyspäivänsä sujuu perinteisissä merkeissä. Me ihan tavalliset, hiljaiset suomalaiset laitamme paistin uuniin, saatamme leipoa joulutorttuja tai tehdä jotain muuta herkkusyötävää, käymme ehkä hautausmaalla tai muuten vaan ulkona, otamme rennosti, etenkin jos itsenäisyyspäivä on ylimääräinen vapaapäivä tai sitten puuhastelemme jotain pientä mukavaa ja illalla istumme pehva puuduksissa "kisastudiossa" katsomassa Linnan juhlia ja arvostelemassa pukuja. Suomalainen itsenäisyyspäivän vietto on tietysti hyvin suomalaista ja päivällä sanoinkin, että muualla maailmassa kun juhlitaan itsenäisyyttä, niin siellä pidetään karnevaaleja ja järjestetään aika hulppeitakin juttuja. Meillä pari miljoonaa suomalaista istuu telkkarin ääressä villasukat jalassa katsomassa, kun presidenttipari kättelee juhlavieraita. Onhan se aika koomista, että jos kerromme itsenäisyyspäivän vietostamme, niin sanomme, että kaikki vaan kahtoo telkkaria... Linnan juhlien lisäksi Tuntematon sotilas on katsottava kerran vuodessa ja myös Puolustusvoimien paraati. Teininä kyseenalaistin Tuntemattoman näyttämisen ja kyselin isältäni, että miksi hänen täytyy se katsoa, että eikö sen muista jo ulkoa... Se ei olekaan se pointti vaan kyseessä on perinne. Ihan samalla tavalla kun minäkin katson jokaikinen jouluaatto Lumiukon, vaikka muistan sen ulkoa. Ja aina samoissa kohdissa ihastun ja liikutun ja ilahdun ja aivan samalla tavalla kuin vuosia sitten, petyn, kun ohjelma loppuu liian pian.

Minulle itsenäisyyspäivä on hieno ja arvokas juhla. Se ei tarkoita pönötystä vaan tiettyä mielialaa. Aamulla kun pistin pyykkejä kuivumaan ja laitoin joulukortit tilaukseen, niin arvelin, että itsenäisyyspäiväfiilistä ei tulekaan. Mutta tulipas se! Se alkoi tulla silloin, kun some täyttyi itsenäisyyspäiväaiheista. Se sai lisäpontta silloin, kun kuului jylinää ja talon yli lensi jokin paraatiin menevä sotilaskone ja muutama aika jymäkän näköinen helikopteri. Se tuli silloin, kun rauhoituin syömään hyvää ruokaa ja kun menin sohvalle ruokaperräisille katsomaan paraatia. Tunne leijui ilmassa, kun kävin sytyttämässä parvekkeelle lyhtykynttilän ja katselin muiden talojen ikkunoita, joissa oli kynttilöitä, kynttelikköjä ja jouluvaloja ja muut valot oli laitettu pois. Kun Linnan juhlat alkoivat, niin totesin, että kyllä se itsenäisyyspäivän tunne vaan aina tulee. Minusta nämä eri juhlapäiviin liittyvät tunteet on aika jänniä, koska joka juhlapäivä tuntuu erilaiselta: jouluna on ihan eri fiilis kuin juhannuksena ja vappuna ollaan eri moodilla liikkeellä kuin pääsiäisenä. Nuo tunteet kumpuavat aivan varmasti jostain kaukaa lapsuudesta ja tänään mietinkin, että minulla on hyvin tärkeä rooli siinä, millaisen mielikuvan lapselleni perinteistämme annan ja millaisen kuvan hän juhlista saa.

Laitoin Instagramiin (huonolaatuisen) kuvan illanvietostani ja tältä näyttää varmasti aika monenkin muun ilta... Kynttilänvaloa ja jouluvalojen loistetta, telkkari auki, jotain syötävää ja juotavaa ja tietysti ne villasukat! Jotakuta kuitenkin kiinnostaa, että mitä syön, niin kerronpa, että tein gluteenittoman kakun ja muffineja, joihin laitoin rockyroad-tyylisen kuorrutteen. Muffini jaettiin miehen kanssa puoliksi ja tämä tasajako oli mielestäni aivan täydellinen: mies soi muffiniosan (siis sen pelkän kuivan!) ja minä söin kuorruteosan. Juomana on glögiä, jonka keitin itsetehdystä mustaherukkamehusta ja kuiva-ainekaapin perältä löytyneestä glögimaustepussista. Manteleita ja rusinoita uskaltauduin maistamaan, mutta manteleista tuli silmien kutinaa, joten ne täytyy nyt todella unohtaa eikä aina vaan sinnikkäästi kokeilla, että olenko allerginen vai en, koska olen. Siinä olikin sellaiset sokeriöverit, että vähään aikaan ei tarvitse taas herkutella. 

Paraatista piti vielä mainita se, että en sitä yleensä katso, mutta nyt kun se tuli kotikaupungista, niin innostuin katselemaan. Olen kerran ollut seuraamassa paraatia livenä ja se riitti minulle. En saa paraatista oikein mitään irti, mutta tänään sen kuitenkin katsoin ihan huvikseni. Mies odotti paraatin huipennusta eli sitä, että tulee suuret panssarivaunut ja ohjukset, Venäjällä kun on ydinkärjetkin paraateissa mukana (onko muka, hui?). Noh, tulihan ne ohjukset sieltä, pari tyyppiä ajoi söpöillä pikkumönkijöillä ja ohjukset oli peräkärrissä laatikoissa (tai näin minä ymmärsin). Niilläkö Suomea sitten puolustetaan? Aika heikkoa voip olla, etenkin kun itänaapurilla on vähän isompaa ja jytympää sotakalustoa... Huomaatteko muuten, miten tyypillinen on tämä ajatuskuvio, että meidän pitää vieläkin suojautua Venäjää vastaan? Toki viime aikojen tapahtumat Venäjän naapurimaissa aiheuttavat meissä huolta, mutta osasyy "ryssän" pelkoon on kansanmuistissamme. Meitä edeltävät sukupolvet kokevat Venäjän todellisena uhkana, koska heillä on siihen erittäin hyvät perusteet. Yleensä en ryssittelyä harrasta, mutta ryssänpelko on ihan tunnettu termi, joka sisältää hyvin paljon kaikkea, mitä minun ei tarvitse tässä avata. Jos vanhemmalla sukupolvella on ryssänpelko, niin heillä on myös sodanpelko. Siinä taitaa olla syy, miksi monien varastot ovat täynnä tavaraa ja jos vanhoja villapaitoja tai kattiloita meinaa heittää pois, niin saa vastaukseksi, että "pittää säästää jos sota tulloo". Nuo ihmiset ovat todella nähneet sen, mitä sota aiheuttaa ja mitä köyhyys on ja ymmärränkin heidän ajatuksiaan, vaikka en osaakaan samalla tavalla ajatella. Eikä minun onneksi tarvitse. 

Olen kasvanut itärajan tuntumassa, kotoani oli alle kilometri Venäjän tai siis silloisen Neuvostoliiton puolelle. Harrastimme lapsena sitä, että menimme raja-aidan viereen ja laitomme käden Venäjän puolelle. Se oli hurjan jännittävää ja sekin oli jännittävää, että osa minusta oli Suomessa ja osa Venäjällä. Raja-ajatus oli aika omituinen tuosta syystä ja myös siksi, koska sama metsä oli kummankin maan puolella ja jonkun puun oksat taipuivat raja-aidan yli. Pieni ihminen kun ei voinut käsittää, miten raja-aidan molemmin puolin saattoi näyttää niin samanlaiselta ja miten Suomi ja Venäjä oli niin erilaiset maat. Pienet ihmiset tietävät muuten aika paljon maailmasta! Rajamiehet vartioivat rajaa, mutta harvoin heitä leikkipaikoillamme näkyi. Tosin veljiäni ja heidän kavereitaan rajamiehet tulivat ojentamaan, kun pojat leikkivät sotaa ja liehuttivat jenkkilippua. Lapsuus Venäjän rajan tuntumassa on aivan varmasti vaikuttanut moniin käsityksiini. Olen nähnyt, miten sota oli runnellut maastoa, oli juoksuhaudan jäänteitä ja kranaattien tekemiä kuoppia, vaikka sodasta oli kulunut nelisenkymmentä vuotta ja kasvusto oli peittänyt jäljet. Kun lapsena kirmailin noissa maastoissa, niin ajatus sodasta tuntui hyvin todelliselta. Lapsen käsitys rajavartijoista oli se, että he puolustavat rajaa, koska milloin hyvänsä voi jostain hyökätä venäläisiä. Rajan lähellä liikkuessani pelkäsin, että jossain on joku venäläinen minua kyttäämässä ja ampuu. Alakouluni seinällä oli suuret muistolaatat, joissa oli sodassa kaatuneiden nimet ja kun niitä monta kertaa päivässä tuijotteli, niin ne varmasti vaikuttivat alitajuntaani. Samoin kuin valkoiset ristit sankarihautausmaalla pitäjän kirkon edessä. Olen ihan varma, että joku sisämaassa kasvanut ihminen ei voi ymmärtää, mitä tarkoitan. Huhuilenkin nyt täällä, että onko ketään muuta rajan lähellä kasvanutta, joka tuntisi samoin kuin minä? 

Mutta palataanpas nyt vähän kevyeempään aiheeseen eli niihin Linnan juhliin. Juhlia kritisoidaan paljon ja on paljon coolimpaa esittää kritiikkiä kuin tunnustaa tykkäävänsä juhlista. Uskaltaako kukaan minun lisäkseni tunnustaa pitävänsä Linnan juhlista? Minä olen pitänyt niistä aina! Tykkään katsella pukuja, arvostella niitä ja muutenkin seurata tunnelmaa. Sitäpaitsi pidän myös presidenteistä :). Kuulosti ihan viisivuotiaan sanomalta, mutta minulle tulee jotenkin ylevä olo, kun ajattelen presidenttiä. Mielestäni Niinistö on sellainen vanhan ajan arvovaltainen presidentti, sellainen, jonka kuva sopii hyvin jatkoksi muiden valtion päämiesten joukkoon. Pidän Niinistöstä myös siksi, että hän ei ole turhan jäykkis. Oletteko huomanneet, miten rakastuneesti hän katsoo vaimoaan? Jo pelkästään siitä syystä hän saa minulta pisteet, harvinaislaatuinen suomalainen mies! Presidentin silmäkulmassa on nähty myös kyyneliä ja eri tunteiden näyttäminen tekee arvokkaassa asemassa olevasta ihmisestä inhimillisen ja olisi aika kauheaa, jos maatamme johtaisi jokin tunteeton tyyppi. 

Nyt kun kyynelistä oli puhetta, niin minä kuulkaas kävin itkemään! Enkä ollut varmasti ainoa, jonka silmät kostuivat. Räpyttelen aina silloin, kun Jääkärimarssi lähtee soimaan ja veteraanit astuvat linnaan. Tänään tuli ekstraräpytykset kuuluttajan sanoessa sanat "lajinsa viimeinen", kun Mannerheimin ristin ritari Tuomas Gerdt astui kättelemään. Itku tuli siinä vaiheessa, kun sotaveteraanit lauloivat presidenttiparille Veteraanin iltahuuudon. Se kosketti aika syvältä ja se kiitollisuuden määrä, mitä tunsin veteraaneja kohtaan, sai taas ihan uudet ulottuvuudet. Päälimmäinen tunne, joka minulla itsenäisyyspäivänä on, on kiitollisuus. Olen kiitollinen kaikille niille, joiden ansiosta olemme itsenäisiä. Toivon, että jokainen meistä osaa arvostaa niitä uhrauksia, joita on tehty itsenäisen Suomen eteen ja toivon, että jokainen meistä osaa olla kiitollinen itsenäisestä Suomesta. Meillä on kuitenkin asiat aika hyvin. 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)