lauantai 31. lokakuuta 2015

Pyhäinpäivästä, halloweenista, kuolemasta, surusta ja ilosta

Arvatkaas mitä teen? Olen kotona vaaleanpunaisessa fleecehaalarissa (jossa on seepraraidalliset hihat) ja syön sipsejä! Kyllä, syön sipsejä keskellä päivää. Koska a) maha on näköjään joka tapauksessa sökönä söinpä mitä tahansa ja b) sipseistä tulee hyvä olo c) olen näköjään joka tapauksessa läski d) joskus minäkin repsahdan. Tällainen pyhäpäivä on ihan loistava tekosyy herkutteluun, fleecehaalarissa möllimiseen ja täydelliseen tekemättömyyteen (peruskotitöitä ei lasketa).

Ajattelin kuitenkin käydä hautausmaalla laittamassa kynttilän muistopaikalle, koska se kuuluu pyhäinpäivän perinteisiin (ja hautausmaavisiitti on hyvä tekosyy livahtaa pyöräilemään). Minä vietän sekä pyhäinpäivää etää halloweenia eivätkä ne mielestäni sulje toisiaan pois. Nämä kaksi juhlaa tulisi kuitenkin pitää erillään toisistaan, mutta toisaalta ajattelen, että viettäkööt kukakin mitä lystää eikä asioita tarvitse ottaa aina niin vakavasti. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että meidän omia perinteitämme tulee vaalia, mutta olen myös sitä mieltä, että halloween on kiva, karnevaalimainen piristys syksyyn. Monesti olen järjestänyt halloween-kekkeritkin, mutta nyt olen ihan onnellinen, että ei tarvitse järjestellä mitään. Vaikka juhlien järjestäminen kivaa onkin, niin siitä tulee kuitenkin aina stressiä ja olen tyytyväinen, että tämä päivä voidaan viettää ihan vaan möllien ja tällainen pyhäpäivä ainakin minulla luo fiiliksen siitä, että ei tarvitsekaan tehdä mitään. Illalla väsätään vähän jotain hyvää syömistä ja katsotaan "It's the great pumpkin, Charlie Brown". Vauvalle hankin halloween-puvun, en vaan voinut vastustaa kiusausta. Meillä on siis on pieni samettipukuinen vampyylivauva, jolla ei kylläkään vielä ole edes hampaita. Ikenillään hän kyllä haukkailee kaikkea mitä eteen tulee. Juuri nyt nilkkaani! Vauva kun on ryhtynyt haukkailemaan kaikkea ja silmät suurina nappailee suullaan kiinni ihan kaikesta ja päästelee samalla hassuja ääniä. 

Pyhäinpäivänä pitäisi hiljentyä muistelemaan edesmenneitä, mutta minusta tuntuu nyt, että en jaksa nostaa esille surua vain siksi, että pitäisi. Koska kyllä minä olen elämässäni surrutkin eikä tietyt surut koskaan katoa mihinkään. Sanotaan, että kun surutyötä tekee tarpeeksi, niin menetyksestä pääsee yli. Ei pääse. Ei siitä pääse koskaan kunnolla yli eikä tokene täysin. Surusta tulee kuitenkin päästää irti sillä jos niin ei tee, niin voi käydä niin, että jää suruun vellomaan ja silloin elämän ilot ja kivat asiat meneekin ohi. Show must go on. Olen myös taipuvainen ajattelemaan, että kaikki edesmenneet rakkaani varmasti haluaisivat minun olevan onnellinen ja siinäkin on yksi syy siihen, miksi en surussa ryhdy rypemään.

Oman lapsen syntymän myötä kuolemaan liittyvä suru on saanut elämässäni ihan uuden muodon. Pieni lapsoseni on tuonut elämääni niin suunnattoman onnen, että suru ei tunnu niin karmivalta kuin aiemmin. Näen nyt elämän myös jatkumona ja vauvani on yksi linkki sukupolvien pitkässä ketjussa ja koko maailmankaikkeudessa. Nyt en kuitenkaan halua lähteä pohdiskelemaan kovin syvällisiä, koska olen todellakin vapauttanut itseni tänään kaikesta ahistavasta, haluan olla iloinen ja onnellinen enkä siksi kirjoita asiasta enempää. Liitän tähän Eino Leinon runon, joka kuvaa tuntemuksiani hyvin ja toivotan kaikille hyvää pyhäinpäivää ja halloweenia, mitä sitten vietätkään :)


Sua katson vaan

Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiini suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)