Henkilökohtainen uskontunnustus

Käsi ylös kuinka moni on eronnut kirkosta? Sitten käsi ylös, kuka uskaltaa tunnustaa olevansa kristitty ja kuuluvansa evankelisluterilaiseen kirkkoon? Sitten vielä käsi ylös ne, jotka tunnustavat uskovansa Jumalaan! Hyvä, hyy-vä! Pikainen gallup suoritettu ja tulokset voitte jakaa kommenttiboksissa.

Minä tunnustan, että olen epäcool, koska en ole eronnut kirkosta. En ole eronnut, vaikka Haavisto oli presidenttiehdokkaana, en ole eronnut, vaikka Päivi Räsänen laukoo vanhoillisia kommentteja, en ole eronnut, vaikka olen monista asioista eri mieltä kuin kirkon edustajat, en ole eronnut, vaikka kirkossa saisi/ei saisi vihkiä samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Jos minulta kysytään, että miksi kuulun kirkkoon, niin tekisi mieli vastata, että mitä se sinulle edes kuuluu. On ihan sama, mitä vastaan, sillä vastaukseni ei kuitenkaan tyydytä kysyjää. Jos vastaan, että siksi, että uskon Jumalaan, niin minulta kysytään, että enkö voi uskoa ilman kirkkoon kuulumistakin. No kyllä voin, eihän Jumala kirkossa asukaan eikä kyttää sitä, että maksanko kirkollisveroni. Jos vastaan, että kirkkoon kuuluminen ikään kuin kuuluu asiaan, niin minulle sanotaan, että enkö ole koskaan kyseenalaistanut sitä. Olen, elämässä ei ole sellaista asiaa, mitä en olisi kyseenalaistanut. Minusta tuntuu omituiselta, että on hyväksyttävämpää erota kirkosta Päivi Räsäsen mielipiteiden vuoksi kuin kuulua kirkkoon siksi, että uskoo Jumalaan, haluaa kuulua kirkkoon ja että kokee kirkon kulttuurillisena institutiona ja hyväntekijänä tärkeäksi.

Suuri osa suomalaisista on kai tapakristittyjä ja tapakristillisyyttä moititaan siksi, että se on TAPAkristillisyyttä eikä aitoa uskomista. Kuka sen määrittelee, mikä on aitoa uskomista? Monelle uskonto ja kirkkoon kuuluminen on kulttuurisidonnainen asia ja todellakin tapa. En ymmärrä miksi tapakristillisyys on niin huono juttu, onhan ihmisillä kaikkia muitakin tapoja, joita kukaan ei kyseenalaista. (Naiivisti ajateltu, mutta tällaisissa kysymyksissä taidan itsekin taantua omituisen lapselliselle tasolle). Ristiäiset, häät, hautajaiset - monet elämänkaaren tärkeät juhlat vietetään uskonnollisin menoin. Toki lapsi saa nimen ilman kasteveden kanssa läträämistä ja avioliittoja voi solmia ilman papin aamenta ja mullan allekin pääsee ilman kirkollisia menoja, mutta yllättävän moni haluaa kuitenkin edelleen järjestää juhlat vanhojen kristillisten perinteiden mukaisesti. Meidän poikasemme kastettiin kirkossa ja siellä enkelimaalausten alla ajattelin, että vaikka ei Jumalaan uskoisikaan, niin jokainen varmasti toivoo pienokaiselle varjelusta. Kirkossa varjelusten, siunausten ja suojeliusten pohtiminen ja toivominen tuntuu hyvin voimalliselta ja luonnolliselta.

Kirkkoon kuulumista ei tarvitse selitellä onneksi niin paljon kuin Jumalaan uskomista. Kun Jumalan olemassaoloa ei ole tieteellisesti todistettu. Hohhoijaa, vaikka minäkin olen globaalin tiedeyhteisön jäsen, niin en oikein jaksaisi tuota tiede vs. höpsismi -argumentointia. Eräs tuntemani "hörhö" kysyi minulta, että mitä jos tämä elämä onkin vain unta? Niinpä. Mistä me oikeasti voimme tietää elämän salaisuudet? Näitä asioita ei pidä liikaa pohtia, koska tulee helposti eksistentiaalinen ahistus ja olen sitä mieltä, että pienen ihmisen ei tarvitsekaan ymmärtää kaikkea. Kun olen kertonut uskovani, niin minulta on kysytty, että olenko niin taulapääidiootti (no ei nyt ihan tuota sanaa käytetty), että uskon vanhaan satukirjaan? No siis daa, minullahan onkin tapana lukea Raamattua joka ilta :). Kristittynä oleminen ei tarkoita sitä, että lukisin Raamattua ja että olisin sitä mieltä, että sitä tulee tulkita kirjaimellisesti. Valitettavasti monilla on se käsitys, että uskominen tarkoittaa sitä, että aviorikoksen tehneet pitää kivittää. Uskovaiset ovat saaneet saavat suvaitsemattoman leiman ja toki vanhoillisuus on minunkin mielestäni pahasta, mutta en toivoisi missään asiassa yleistämistä. En pidä siitä, että kun kerron uskovani, niin minut luokitellaan heti suvaitsemattomaksi. Enkä pidä siitäkään, että minua syyllistetään siitä, että jotkut tyypit lähtivät aikanaan verisille ristiretkille. Sekin kun kuulemma siis minun syntini kristinuskoisena. Toki uskontojen nimissä on aina tehty ja tullaan aina tekemään paljon verisiä tekoja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi John Lennonkin lauloi: "Nothing to kill or die for and no religion too..."

Olen liian usein kuullut sanottavan, että vain heikot uskovat Jumalaan. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole voimavaroja selvitä yksin ja jotka ovat liian heikkoja pärjäämään täällä. Olkoon sitten niin, että olen heikko, mutta minulle usko korkeampaan voimaan tuo luottamusta. Eikä minusta ole ollenkaan väärin se, että elämän kriiseissä saa voimaa uskomisesta, sillä on tärkeää löytää asioita, joiden avulla voi selvitä eteenpäin. Kun 14-vuotiaana pudotin valkoisen ruusun veljeni hautaan, niin ajattelin, että tällä kaikella on pakko olla jokin tarkoitus. Teiniangstissani kirosin Jumalan ja koko helvetin maailman, mutta kun katselin taivaalle, niin mietin, että on ihan varmasti olemassa jokin korkeampi voima, sillä muuten elämässä (ja kuolemassa) ei ole mitään järkeä. Sittemmin uskontokäsitykseni on laajentunut ja sen selostaminen vaatisi ihan oman kirjoituksensa...

Kuulun evankelisluterilaseen kirkkoon, mutta uskon myös kaikkeen muuhunkin. Kun olen autolla liikkeellä ja tein reunassa mötköttää kuollut eläin, niin teen ristinmerkin ja teen sen myös kuullessani huonoja uutisia. Etelä-Eurooopan reissuilla katedraaleissa käydessäni on ollut kotoisa olo, kun muutkin tekevät ristinmerkkejä. Viime kesänä Barcelonassa kävimme hiljentymässä kahdessa katedraalissa ja se tuntui hyvältä. Minä rukoilin ja nyt sanottakoon, että rukous ei tarkoita aina Isä meidän -pajatusta. Minulle rukoileminen on sitä, että toivon läheisilleni hyvää, että hiljennyn ikään kuin hetkeksi meditoimaan. Rukoilen milloin mitäkin ja aika usein Äiti Mariaa, joka on minulle tärkeä hahmo ja tässäkin asiassa tunnen enemmän samuutta katolisten kuin evakelisluterilaisten kanssa. Otin myös mallia italialaisilta ja ostin Barcelonasta pari pyhimysten kuvaa lompakkooni. Lourdesin neitsyt sai paikan äitiyskorttikotelosta :). Mielestäni pyhimysten kuvien pitäminen lompakossa ei hirveästi eroa siitä, että aika monen kodin seinällä on enkelitauluja. Perinteinen suojelusenkelitaulu lienee monelle hyvinkin tuttu. 

Minulle uskonto on henkilökohtainen asia ja minua ärsyttää aina, kun joudun perustelemaan omia valintojani ja kun joku eri mieltä oleva tulee länkyttämään jotain muuta. Olen vuosia joutunut selittämään, miksi en juo kahvia, miksi en käytä alkoholia, miksi minulla ei ole lapsia (ja nyt selitän sitten, miksi on), miksi asun vuokralla jnejne. Ikävä kyllä on niin, että vaikka kuinka selitän, niin minua ei kuitenkaan ymmärretä ja tuntuu vähän siltäkin, että tämänkin kirjoituksen laatiminen on pelkkää ajanhaaskausta. Miksi juuri uskonto on sellainen asia, jota joudun perustelemaan niin paljon? Minua onnekseni ilahduttaa se, että tunnen paljon ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Uskonto koetaan kuitenkin niin henkilökohtaiseksi, että siitä ei ole tarvetta puhua. On myös ymmärrettävää, että uskomistaan ei halua tuoda esille himouskovaiseksi leimautumisen pelossa. 

Minä uskon Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen ja minulla on pokkaa sanoa se ääneen. Onko sinulla? 

Kommentit

  1. Juuri toissapäivänä avokin kanssa juteltiin asiasta. Sanoin, että haluaisin uskoa. Mutta en vaan usko. Enkä voi sille mitään. Kuulun silti kirkkoon ja olen varmaan sellainen tapakristitty. Vietän kristillisiä pyhiä, mutta suoraan mitään kristillistä niissä ei ole. Perinteitä on. Lapseni saa laulaa Maa on niin kaunista ja Suvivirttä. Jälkimmäistä lapseni kuuluukin mielestäni laulaa.

    Kuulun kirkkoon ja kastatan sinne myös lapseni. Jos he joskus haluavat erota, he saavat sen tehdä. Jos me avokin kanssa joskus menemme naimisiin, haluan sen tapahtuvan kirkossa. Ihan vaan sen tavan vuoksi.

    Sitten taas, ehkä vähän tekopyhästi, kannatan uskonnon poistamista oppiaineena. Musta kristinuskoa ei tarttisi esittää minään ultimaattisena totuutena. Musta kaikille lapsille voitaisiin opettaa yhteisesti elämänkatsomustietoa tai jotain vastaavaa, jossa kaikkia uskontoja katsotaan ihan yhtä läpinäkyvästi. Tavallaan myös koen, että ehkä kirkko ja valtio olisi syytä erottaa. Kirkko voisi toki periä jäseniltään jotain veron tapaista silti, koska kaikki diakonia-, vanhus- sekä lapsi- ja perhetyö on erittäin tärkeää.

    En eroaisi kirkosta Päivi Räsäsen takia. Mitä nyt olen ymmärtänyt, niin Räsäsellä ei kauheasti ole tekemistä meidän luterilaisen uskon takia. Kristillisdenokraatit tuntuvat muutenkin olevan huomattavasti konservatiivisempia kuin kirkko ja sen jäsenet itsessään. Kirkolla on myös monia hyviä tyyppejä kasvoinaan, kuten arkkipiispa Mäkinen ja piispa Askola.

    Homoliittojen tyrmääminen saattaisi olla minulle se ensimmäinen kynnyskysymys, varsinkin niin kauan kuin meillä on valtionuskonto. Valtio sallii, sen kirkko ei. Kuulostaisi minusta aika erikoiselta. Sitäpaitsi - WWJD?

    Ja lopuksi... en todellakaan tiedä miksi ja miten tämä hymiö tuli tähän. En saa sitä tekstistä myöskään pois. En siis oikeasti irvistele täällä -->😣

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *luterilaisen uskon kanssa
      *Kristillisdemokraatit

      Miten tää kännykällä kirjoittaminen on näin hirveän vaikeaa? :D Tai pitäisikö oikolukea omaa tekstiään?

      Poista
    2. Eihän sillekään mitään voi, jos ei usko eikä sitä kai tarvitsekaan uskoa. Ja sinä olet kai just sellainen tapauskovainen :)

      Mä olen 100 % samaa mieltä tuosta uskonnonopetusasiasta. Olisi tarpeellisempaa opettaa eri uskontoja, koska se auttaa ymmärtämään kulttuureja. Minä en opettajanakaan ymmärrä, mitä hyötyä elämässä on siitä, että opettelee ulkoa joitain Raamatun kertomuksia tms. Uskonnon tunneilla voisi käydä myös erilaisia moraalikysymyksiä, kuten elämänkatsomustiedossa.

      Konservatiivisia äänitorvia on ollut aina, mutta on terveellistä, että vastapainoksi on sitten juuri tuo Mäkinen ja Askola, joista itsekin pidän. Se, mikä mua kristillisyydessä aina vähän ihmtetyttää, on se, että kun periaatteena on rakastaminen ja kaikkien "langenneidenkin" hyväksyminen, niin juuri uskovaiset ovat usein suvaitsemattomia...

      Poista
  2. Hei taas! onpa mielenkiintoinen aihe...

    Lueskelin tätä kesän mittaan useamman kerran ja päätin laittaa muutaman sanan aiheesta. Olen itse kristitty ja kuulun kirkkoon edelleen
    riippumatta siitä mitä eduskunnassa tapahtuu. Usko on todellakin henkilökohtainen asia, sen opettaminen vanhoilla metodeilla kouluissa on
    mennyttä aikaa koska meillä on niin paljon erilaisista uskontokunnista tulevia lapsia nykyään.

    Hengellisyyteen taipuvaisena pohdiskelijana kuuntelin tuota Koraanin luentaa radiosta ihan mielenkiinnosta ja tulin siihen tulokseen että se
    on aika lähellä meidän raamattuamme. Kirjoitustapa on erilainen mutta kummassakin korostetaan yhtä ja ylintä joka ratkaisee viimekädessä meidän kaikkien lopullisen kohtalomme. Kumpikaan kirja ei mielestäni sovi suoraan lakikirjaksi nykyiseen maailmaan joten siinäkin suhteessa
    ne ovat samanlaisia. Ihmettelin tuota luennan tyrmäämistä jo ennakkoon Yle 1:n palautteissa? Koska sen tarkoitus oli nimenomaan se että
    ihmiset voisivat ymmärtää paremmin näitä lähi-idän kulttuureita.

    Ymmärrän niitäkin jotka eivät usko näihin ylempiin voimiin, se on heidän näkemyksensä ja hyvä niin. Omalla kohdalla tuntuisi aika oudolta
    jos kaikki elämä käänteet olisivat puhtaasti sattuman varaisia. Kumpaakohan elämä loppujen lopuksi on sattumaa vai johdatusta jostain
    ylempää jota emme täysin käsitä tai tunne?

    Markku


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sorry...rivitys meni vähän pieleen, se on tätä kun ei muista että en kirjoita tätä Open:lla kuten tavallisesti.

      Markku

      Poista
    2. Hei Markku! Kiitos kivasta kommentista :) Ihanaa tietää, että on muitakin hengellisyyteen taipuvaisia pohdiskelijoita kuin minä :) On myös mukavaa lukea asiallisia kommentteja, Suomi kun tuntuu nyt olevan täynnä kaikenlaisia kiihkoilijoita!

      Minä olen ollut ihan siitä saakka, kun jotain uskonnoista ymmärsin, sitä mieltä, että kaikki uskonnot ovat loppujen lopuksi yhtä... Olen myös pohtinut erilaisia pyhiä kirjoituksia, jumalakäsityksiä ym., siltä kannalta, että onko olemassa jokin ykis ja yhteinen koko Universumin Jumala, joka on antanut ihmisille pyhät kirjoitukset, jokaiseen kulttuuriin sopivalla tavalla. Vai onko niin, että uskonnollisuus ja monet hyvät aatteet ovat niin perusinhimillisiä, että eri kulttuureissa on nuo asiat "keksitty" ihan itsestään... Minusta tuntuu joskus, että en haluaisi ajatella edes uskontoja vaan jotain yleismaailmallista. Tässä maailmantilanteessa olen miettinyt, että samat perustoiveet on varmaan kaikilla maailman ihmisillä: rakkaus, läheisyys, hyvä tulevaisuus itselle ja lapsille jne.

      Uskontoasiat ovat nyt Suomessa tärkeitä, koska pakolaisten myötä joudumme kohtaamaan eri uskontokuntiin kuuluvia ja meidän tulisi ymmärtää heitä, samoin kuin heidän meitä. Vaikka ei uskovainen olisikaan, niin silti kulttuurimme pohjautuu hyvin pitkälti uskontoon. Uskontoasiat ovat vaan niin vaikeita, että todellakin voidaan tyrmätä hyvätkin ideat, kuten tuossa Ylen tapauksessa.

      Minä en usko sattumaan vaan johdatukseen. Saatan kyllä sanoa, että olipa hyvä tuuri, mutta olen sitä mieltä, että sekin oli johdatusta. Minulle on monesti käynyt niin, että on jokin älytön sählinki ja vaikka myöhästyn ja arkijärjellä ajatellen asiat menevät mönkään. Sitten kaikki johtaakin siihen, että tapahtuu jotain upeaa ja ihmeellistä. Minä olen aivopessyt ajattelemaan sitä, että kaikki mikä tapahtuu, on tarkoitettu. Kuulostaa hyvältä, kunnes ajatellaan ihmisten vapaata tahtoa ja sitten saan aivoni solmuun, kun mietin, että jos asiat on ennalta määrättyjä, niin miten vapaa tahto sitten toimii... Liikaa ei näitä juttuja pidä ajatella :)


      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)