tiistai 28. huhtikuuta 2015

Yltiöpositiivinen synnytyskertomus

Päätin raskaana ollessani, että en sitten varmana kirjoita synnytyksestä, koska se on liian intiimiä ja henkilökohtaista... Mutta kelkka kääntyikin, koska minulla on erittäin hyvä ja painava syy kirjoittaa aiheesta! Haluan nimittäin kertoa, miten positiivinen ja ihana kokemus synnytys voi olla ja mitä tarkoittaa, että kaikki menee helposti ja hyvin. Olen lukenut ja kuullut ihan liikaa kauhukertomuksia synnytyksestä ja kun kipristelin supistuskivuissani osastolla, niin muistin erään bloggaajan kirjoittaneen Caps Lockilla, että synnytys oli helvetti maan päällä. Joillekin se on, joillekin ei ja on ikävää, että negatiiviset jutut saavat enemmän tilaa ja huomiota kuin positiiviset. Haluan kirjoittaa synnytyksestäni tuodakseni esille niitä asioita, joita en ole kuullut kenenkään kertovan.

Laskettu aikani oli 12.4 ja olin varma, että vauva ei synny ennen pääsiäistä, oli katsokaas sellainen intuitio. Mutta sitten, 19.3. meni lapsivedet. Aina sanotaan vaan, että lapsivedet menee, mutta kukaan ei ole kertonut miltä se tuntuu, joten minäpä kerron. Se tuntuu siltä, että housut kastuvat yhtäkkiä läpimäriksi polviin asti eikä tajua, mitä tapahtui. Holahtaa on kuvaava termi. Olin juuri lähdössä viemään koiraa ulos ja pakkohan minun oli karvakamu pissillä käyttää... Tungin housut täyteen terveyssiteitä, mutta niistä huolimatta vettä vaan valui ja siistinä ihmisenä pelkäsin, että joudun siivoamaan vielä koko rappukäytävän. Lapsivesi siis tosiaan voi mennä niin kuin elokuvissa! Samaan aikaan lapsiveden menemisen jälkeen alkoivat supistukset ja tunsin olevani kuin jossain elokuvassa, kun kaikki vaikutti menevän niin klassisesti.

Soitin lievässä paniikissa parhaalle ystävälleni, synnytyspolille, miehelleni ja eksälleni sekä naapurilleni (kaksi jälkimmäistä liittyvät koiranhoidollisiin asioihin) ja aloin säntäillä ympäri kämppää miettien, mitä vielä pakkaan sairaalakassiin, jonka täyttäminen oli minulla ihan vaiheessa (koska en ollut varautunut synnyttämään viikkokausia ennen laskettua aikaa). Nappasin auton etupenkille jätesäkin kosteussuojaksi ja ihmettelin, miten ihminen voi ajatella tuossa tilanteessa noinkin loogisesti. Olin suunnitellut, että haluan kuunnella synnytyksen aikana AC/DC: n Highway to Hell -levyä ja heitin levyn kassiin. Mukaan lähti myös Rainbowta ja Dioa, koska ne olivat samassa pinossa AC/DC: n levyn kanssa eikä minulla ollut aikaa valkata levykokoelmaani. Polille kun soitin, niin sanottiin, että ota mukaan vain äitiyskortti, mutta kun menin sinne, niin tokaistiin, että olipa hyvä, että otit kassin mukaan, koska sinä jäät tänne. Uiks. 

Pääsin välittömästi hoitajien tutkittavaksi. Vielä tutkimuspöydällä maatessani ajattelin, että voiko tätä perua, että en minä nyt millään kerkiä synnyttämään, kun jäi kotona niin monet hommat kesken ja minusta tuntui myös, että en ollut ehtinyt yhtään valmistautua. Synnytysvalmennuskin jäi kesken, koska jouduin homealtistuksen vuoksi ryntäämään sairaalasta ulos kymmenen minuutin jälkeen. Minunhan piti äitiyslomalla lueskella synnytyksestä, mutta enhän minä kerennyt, kun en ehtinyt olla äitiyslomalla kuin tasan kaksi viikkoa ennen synnytystä! Mietin siinä hoitopöydällä maatessani, että ei tämän näin pitänyt mennä, että nytkö, nytkö se on menoa?! Iiiik! Oli vaikeaa uskoa, että intuitioni ei pitänytkään paikkaansa ja vauva olisi ehkä tulossa. Ajattelin siis vielä, että jospa minulle annetaan jotain synnytyksenperumislääkettä, koska viikkoja oli vasta 36+4. Kerkesin myös panikoitua siitä, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa... Jokaisen raskaana olevan peruspaniikki siis, mutta koska en ollut kahdeksaan kuukauteen stressannut niin en aikonut stressaantua tuolloinkaan.

Pääsin pian lääkärin tutkittavaksi ja hän totesi, että kohdunsuu ei ollut yhtään auki. Ja minä kun olin jo ehtinyt ajatella, että parin tunnin päästä sylissäni voisi olla vauva. Olin siis jo tajunnut, että lapsi on tulossa eikä synnytystä voi perua. Sitten lääkäri katsoi minua vakavana ja kysyi, että olenko tiennyt, että lapsi on perätilassa. En ollut eikä ollut tiennyt neuvolan tätikään, joka samana aamuna oli vatsaani tunnustellut. Minulla oli nimittäin ollut aamulla neuvolakäynti ja siellä todettiin, että vauva on ihan oikeassa asennossa. Mitään perätilaa en voinut kuvitellakaan. Onneksi olen niin tietämätön, että en osannut hirvitellä perätila-asiaa ainakaan kovin paljon. Tiesin kyllä, että perätila on huono juttu, mutta en mitään sen kummempaa. Lääkärin ilmeestä vaan päättelin, että kyseessä on vähän vakavampi homma.

Minut vietiin osastolle päivällisilinjaston kautta ja oli kivaa saada syömistä, kun en ollut ehtinyt kotona syödä kunnolla ja sairaalaruoka oli vieläpä hyvää laitosruoaksi. Osastolla minut laitettiin tippaan, minkä kautta sain kipulääkettä supistuksiin sekä antibioottia, koska minulla oli todettu positiivinen stretpokokkinäyte. Siis mikä? No niin, sepä se, minä kun olen tietoa etsivä ihminen ja olin raskausaikana lukenut vaikka mistä aiheista ja alkuraskauden aikana ruokamyrkytyksen saatuani luetellut lääkärille, että mitä ruokamyrkytysbakteerikokeita pitää ottaa, niin sitten minulla onkin jokin ihan ihme pöpö, josta en ollut kuullutkaan! Tämä on taas hyvä esimerkki siitä, että vaikka ihminen varautuisi kaikkeen, niin yllätyksiä voi tulla. Siksi ei kannatakaan stressata etukäteen mistään.

Niin, kukaan ei ollut kertonut sitäkään, miltä supistukset tuntuvat! Raskausajan vatsan kovettuminen ei ole "oikeaa" supistelua... Kun yritin kysellä raskausaikana lääkäreiltä ja kavereilta, että miltä supistukset ennen synnytystä tuntuvat, niin minulle naureskeltiin, että kyllä sinä sitten tiedät, kun ne oikeat supistukset tulee, hehheh. Siinä sitä onkin nauramista, kun tuntuu, että joku kuroo tulikuumaa piikkilankaa alapään ympärille johonkin niin syvälle, etten osaa anatomisesti nimetä niitä paikkoja. Ja kun tuota kipua tulee 5-15 minuutin välein, niin olo voi olla aika tuskaisa. Voi olla, mutta ei välttämättä ole. Supistuskipuja sietää, kun tietää, että jossain vaiheessa ne loppuvat. Olen harrastanut meditointia ja olen hyvä hallitsemaan kipua, mutta supistuskivut ovat sen verran rajuja, että mantrat eivätkä mitkään poppakonstit auttaneet. Eniten apua taisi olla siitä, että minua oli siunattu mukavalla huonetoverilla, jonka kanssa rupateltiin ja höpöttely auttoi siirtämään ajatuksia kivusta pois. Yö meni jotenkuten, torkuin ja kävin kahden aikaan yöllä lantion magneettikuvauksessa. Lantio kuvattiin siksi, että haluttiin selvittää, mahtuuko perätilassa oleva vauva tulemaan alakautta. Magneettikuvaus keskellä yötä oli jonkinlainen extreme-elämys ja minusta oli vaan hyvä, että yöllä oli jotain touhua, sillä uni ei oikein meinannut tulla. Magneettikuvaus oli ihan simppeli juttu, menin pötkölleen kuulosuojaimet päässä isoon lonksuttavaa ääntä pitävään putkiloon ja kuvaus oli nopeasti ohi ja huippumukava hoitaja kärräsi minut pyörätuolissa takaisin huoneeseen.

Aamulla suurin huoleni oli se, että en saa edes vesitilkkaa enkä aamupalaa, koska minun piti varautua siihen, että perätilan vuoksi minut saatetaan leikata. Yhdeksän maissa pääsin lääkärin vastaanotolle ja hän sanoi, että mitään ei ole tapahtunut. Siis niinku mitä? Niin, että kohdunsuu ei ole yhtään auki. No voi kun kiva, kun minua on kuitenkin 16 tuntia supistanut ja vedetkin meni jo 16 tuntia sitten! Onko synnytysvälineistöni jotenkin epäkunnossa? Lääkäri kertoi minulle, että heidän pitää toisten lääkäreiden kanssa pohtia, että voinko synnyttää alakautta vai leikataanko ja minut passitettiin huoneeseen odottamaan lääkärin "tuomiota". Pian (vaikka se tuntui ikuisuudelta) lääkäri tulikin ja kertoi, että minulle on tehtävä sektio ja että minulla on hetki aikaa sulatella asiaa. Eipä siinä hirveästi tarvinnut sulatella, vaikka kyllähän ajatus leikkauksesta jännitti jonkin verran. Olin kirjoittanut sairaalalle menevään lomakkeeseen, että toivoisin synnyttäväni alakautta, mutta että jos sektio tulee, niin sitten tulee. No big deal. Minulle pääasia oli, että vauva saataisiin ulos turvallisimmalla mahdollisella tavalla. Aiemmin ajatus leikkauksesta oli vähän pelottava, sillä kroonisesti vatsavaivaisena ja pari vatsaoperaatiota kokeneena ajattelin, että en missään nimessä haluaisi enää mitään mahajuttuja, ei leikkausta, ei arpia eikä varsinkaan kiinnikkeitä.

Lääkärin käynnin jälkeen minua alettiin valmistella leikkaukseen eli laitettiin katetri, auts. Minulla on vakava katetritrauma, sillä minut on kerran siirretty sairaalasängyltä toiselle ja hoitajat unohtivat, että minulla on katetri ja putki vääntyi sisälläni aika ikävästi. Tällä kertaa katetrin laittaminen sujui älyttömän hienosti eikä kummoista kipua tuntunut. Palasin takaisin huoneeseen odottelemaan leikkaussaliin viemistä. Hoitaja touhotti jonkin ajan päästä huoneeseen ja sanoi, että nyt mennään, että nyt ehdit ilmoittaa lapsen isälle, siis jos hän on tulossa synnytykseen mukaan. Isä porhalsikin paikalle kiireesti eikä ehtinyt edes lounasta syödä. Minun piti päästä leikkaussaliin jo yhdentoista maissa, mutta jokin vielä kiireellisempi sektio kiilasi eteen ja jouduin kärvistelemään osastolla vielä pari tuntia. Sen parin tunnin aikana ehdin ihailla ikkunasta auringonpimennystä ja saada itselleni vähän heikon olon - lievällä jännityksellä, syömättömyydellä ja juomattomuudella oli osansa olooni.

Kun hoitajat tulivat hakemaan meitä leikkaussaliin, niin ajattelin, että nyt se on menoa. Tottakai minua jännitti, mutta vain hyvällä ja innostuneella tavalla, sillä tavalla kuin jännitetään jotain uutta ja ennen kokematonta asiaa. Jännitin leikkauksen sujumista ja eniten sitä, että millainen vauva mahtaa olla ja ihan yleensä sitäkin, että synnytän NYT. Kun minua kärrätttiin leikkaussaliin, niin jännitys hälveni enkä osannut ajatella oikein mitään. Oli vain valtavan vahva, luottavainen, varma ja hyvä sekä odottava fiilis ja tiesin, että kaiken pitää mennä just näin. Pikaisesti minut kipattiin toiselle sängylle, selkä desinfioitiin ja pistettiin spinaalipuudutus, mikä oli nopea ja lähes kivuton toimenpide. Sitten minut nostettiin salamannopeasti leikkaussängylle enkä ehtinyt edes huomata, että alaosastoni verhottiin "teltalla". Jossain vaiheessa mieheni oli tullut istumaan pääni taakse 90-luvun kirjokuosinen sairaalatakki päällä ja vihreä myssy päässä ja hämmästelin, että mistä hän siihen tupsahti. Olin onnellinen, että hän oli mukana tilanteessa, vaikka en erityistä tukea enkä rauhoittelua tarvinnutkaan.

Kaikki kävi yhdessä hujauksessa enkä voi kuin ihmetellä leikkaussalihenkilökunnan osaamista ja saumatonta tiimityöskentelyä sekä ripeyttä. Ennen leikkausta ajattelin, että selostaakohan kirurgi leikkausta samalla tavalla kuin hammaslääkärit selostavat toimenpiteitään. Toivoin kyllä, että en kuulisi yksityiskohtia. Pian lantioni alkoi hytkyä ja sillä hetkellä ajattelin, että nyt minua lähes sahataan kahtia ja tajusin, että jos nyt mietin konkreettisesti, että sisälmykseni ovat auki ja kohdustani kaivetaan vauvaa ulos, niin alan voida pahoin. Keskityin siis vain höpöttelemään jonninjoutavia mieheni kanssa ja laukomaan typeriä puujalkavitsejä. Eikä mennyt kauan, kun kirurgi sanoi: "Pojalta näyttää". Oih, pieni poika, ei voi olla totta, poikanen! Ihanaa, mikä yllätys! Emme nimittäin tienneet lapsen sukupuolta, koska hän ei suostunut sitä näyttämään - ei edes edellispäivän ultrassa. Olin onnesta mykkyrällä ja olisin toki ollut yhtä onnellinen, jos vauva olisi ollut tyttö. Oli ihan huippua, että saimme tietää sukupuolen vasta synnytyksessä! Ja jos olen joskus uudestaan raskaana, niin en halua edes tietää lapsen sukupuolta, koska on niin huikeaa kokea yllätys synnytyksen yhteydessä.

Pian kuulin pienen parkaisun ja kyyneleet kihosivat silmiini. Tuoltako kuulostaa ihmisitaimen ensimmäinen ääni? Minun lapseni ääni! Oih, mieletöntä! Vauvani hengittää ja on elossa! Ja minä hengitän ja olen elossa! Kirurgi sanoi, että se oli helppo ja nopea sektio. Helppoudesta minä en osaa sanoa, mutta nopeasti se ainakin kävi. Pian rinnalleni nostettiin sinertävänpunertava pikkuolio, jonka iholla oli vielä valkoista tahmaa, kaunein olio koko maailmassa ja olin ihan pyörryksissä onnesta. Sellaista kaikkivoipaa onnen huumaa en ollut ikinä kokenut! Minä, lapsen isä ja vauva olimme hetken aikaa kuin ympäröity rakkauden pilvellä ja se hetki oli taianomainen. Olen kuullut monien äitien sanovan, että tuo hetki on parasta, mitä he ovat ikinä kokeneet ja niin onkin, mutta tuo sanonta on vain ihan liian laimea kuvaamaan tunnetta, jota koin. En ole elämässäni kokenut mitään niin ihmeellistä ja jos jokin hetki on maailmassa täydellinen, niin se oli juuri tuo hetki ja olisin toivonut sen jatkuvan pitempään. Mutta vauva vietiin pois sylistäni, mies lähti huoneesta ja minut kärrättiin sängyllä heräämöön ja minulle kerkesi tulla jo ikävä lastani.

Sitten alkoikin koko synnytysepisodin ikävin osuus. Jo matkalla heräämöön minulle tuli paha olo ja onneksi olin pitkälläni. Minua alkoi myös väsyttää hyvin rajusti. En käytä oikein koskaan mitään lääkkeitä ja nyt kun minuun oli pumpattu vaikka mitä lääkkeitä, niin kehoni reagoi voimakkaasti. En tiedä, mitä kaikkia lääkkeitä sain, mutta morfiinin joku hoitaja mainitsi ja jossain vaiheessa sain kai jotain pahoinvoinninestolääkettäkin sekä tietysti kipulääkkeitä. Olin ylitokkurainen ja heräämössä olo oli kuin olisin ollut huonolla huumetripillä (huom! En ole koskaan ollut, mutta voisin kuvitella, että se on tuollaista). Silmäni eivät pysyneet auki, minua kuvotti ja ajatukseni harhailivat ja sekoilivat: "Nyt synnytys on ohi... Miten se kävi niin nopeasti... En ole enää raskaana, voi ei, raskaus tuntui loppuvan kesken ja olisin halunnut pitää sen ihanan masun... Missähän vauva on ja mitähän hänelle tehdään... Haluan vauvani luokse! Onkohan mies saanut syömistä... Hitsi, se uunipellillinen sitruuna-rahakapiirakkaa jäi kotona jääkaappiin..."  Eräs hyvin voimakas ajatus oli se, että haluan lisää lapsia ja murehdin sitä, että mitä jos sektion vuoksi vauvaoptio on minulta nyt poissuljettu. Uuden elämän tuottaminen on mieletön kokemus ja nyt vasta ymmärrän ihmisiä, jotka hankkivat useita lapsia.

Heräämössä minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja ajantaju katosi. Äänet kuulostivat liian kovilta ja olisin halunnut olla hiljaisessa huoneessa. Hoitaja kävi välillä sänkyni luona ja minä yritin raottaa silmiäni ja puhua skarpisti, mutta taisin onnistua vain sopertamaan. Kaikkein karmeinta oli, että puudutuksen vuoksi en kyennyt liikuttamaan jalkojani, vaikka kuinka yritin. Siltäköhän tuntuu olla halvaantunut? Vaikka jalat eivät liikkuneet ja puudutettuna oleminen oli spookya, niin olin kiitollinen siitä, että on olemassa sellainen juttu kuin puudutus ja kipulääkitys. Olin myös kiitollinen siitä, että en ollut halvaantunut, vaikka mielessä kyllä kävi, että mitä jos olenkin jokin luonnonoikku ja puudutus jää pysyväksi ja joudun pyörätuoliin. Onneksi lääketokkura oli niin raju, että kaikki ajatukseni katkesivat ennen kuin ehdin ajatella mitään sen pidemmästi.

En tiedä, miten kauan olin heräämössä, ehkä parisen tuntia. Sieltä minut vietiin osastolle ja huoneessa olikin parempi olla, koska siellä oli rauhallista. Ajatukseni alkoivat vähitellen selkiytyä, mutta aivotoimintani ei ollut synkronissa kropan kanssa. Vartaloni oli veltto ja voimaton ja  ja koko ilta meni vain oksennellessa ja torkkuessa, mutta päässä pyöri liuta sekalaisia ajatuksia. Halusin vain nukkua ja halusin pahan olon pois. Aina torkkuessa minulla olikin hyvä olo ja silloin, kun pötkötin silmät kiinni ihan hiljaa, mutta kun aloin puhua, niin oksensin. En voinut kommunikoida kunnolla hoitajien kanssa ja kun mieheni tuli vauvan kanssa huoneeseen, niin sanoin kauniisti, että "aina kun näen sinut, niin oksennan". Ylpeä ja onnellinen isä kärräsi vauvaa osastolla ja oli saanut viettää uuden tulokkaan kanssa runsaasti aikaa ja olin siitä onnellinen. En tiedä, kuinka monta kertaa he kävivät minua moikkaamassa, sillä minulla on vain hyvin sumuisia muistikuvia. Vauvasta en harmikseni muista oikein mitään. Selkein muistikuva on siitä, että hoitaja kävi tuomassa minulle iltapalaksi teetä ja vadelmakeittoa ja molemmat maistuivat taivaalliselle, olinhan syönyt edellisen kerran vuorokausi sitten. Nälkäinen en kuitenkaan ollut, mikä oli sinänsä aika ihmeellistä. Tee ja marjasoppa eivät kuitenkaan sisälläni pysyneet ja olin tuona iltana oksennuspussien suurkuluttaja. Minä, joka en oksenna ikinä.

Yöllä murehdin sitä, että kuka vauvaani hoitaa, itkeekö hän ätinsä luokse ja tuntui niin väärältä, että vauva ei saa olla lähelläni. Minulla oli ikävä vauvaani. Aamuyöllä olin nukkunut kai muutaman tunnin ja olisin nukkunut paremminkin, sillä pahoinvointi oli helpottanut, mutta huonetoverini vauva itki tasaisin väliajoin ja heräilin siihen. Kuuluu asiaan synnyttäneiden vuodeosastolla eikä minua tietenkään tuo itku ärsyttänyt, mutta vauvan äänet saivat ikäväni voimistumaan. Kun aamu valkeni ja kello oli puoli seitsemän, niin olin jokseenkin tolkuissani. Varovasti kokeilin vatsaani ja hämmästyin, kun en löytänyt arpea. Olin olettanut, että minulle oli tehty vatsaan suuri pystyviilto. En kuitenkaan uhrannut arvelle ajatusta sen enempää, sillä minulla oli mielessä asia, joka tulisi olemaan koko loppuelämäni ajan tärkeämpi kuin minä itse... Painoin hälytyskelloa ärhäkästi. Hoitaja tuli nopeasti paikalle ja kysyi, että mikä hätänä ja sanoin tormakkaasti: "Mie haluun miun vauvan tänne". Vauva tuotiin huoneeseen ja otin pienen kullannupun heti viereen. Pieni nyytti, niin minikokoinen ihmisalku sai pääni pyörälle ja samantien koko muu maailma katosi ympäriltäni.

Oloni oli tietysti edelleenkin hutera, mutta kuitenkin yllättävän kirkas. Sitten oloni vasta paranikin, kun sain aamiaiseksi lautasellisen puuroa ja mehukeittoa. Kaurapuuro ei ole varmaan ikinä maistunut niin hyvältä! Olin niin nälkäinen, että olisin voinut syödä puuroa toisenkin lautasellisen ja aloin laskea tunteja lounasaikaan. Puuro voimisti oloani, mutta minulle ei tullut mieleenkään lähteä liikkeelle vaan sänky oli paras paikka ja halusin levätä ja pötkötellä. Leikkauskohta oli puutuneen oloinen, mutta kipulääkkeiden ansiosta ei niin kipeä kuin olisi voinut luulla. Ja kun vain katsoinkin vastasyntynyttä vauvaani, niin kaikki kivut ja murheet tuntuivat katoavan.

En kyennyt muuta kuin  ihastelemaan vauvaa ja olemaan onnellisempi kuin koskaan. Olen edelleen ihan ylionnellinen ja kiitollinen. Jo leikkaussalissa minut valtasi suunnaton kiitollisuus siitä, että leikkaus meni niin näpsäkästi. Seuraava kiitollisuudenaihe oli se, että näin, että vauvani on kunnossa. Vaikka en raskausaikana oikein mitään pelännytkään, niin tietysti välillä mielessä kävi, että onkohan kaikki ok. Etenkin kun sikiö näytti rakenneultrakuvassa jotenkin epämuodostuneelta ja lähinnä kaalinkerältä. Kun pääsin ekaa kertaa liikkeelle leikkauksen jälkeen, olin yllättynyt siitä, miten vähän kipua tunsin. Toki voimakkailla kipulääkkeillä oli osansa asiaan ja varmaan hormoneillakin, mutta olin aina kuvitellut, että keisarileikkaus olisi jotain ihan karmeaa. Vertasin kipua supistuskipuihin ja niihin verrattuna kivut leikkausarvessa olivat hyvin pieniä, vaikka joka kerta noustessani voihkaisinkin ääneen. Ruokatarjottimen kantaminen huoneeseen oli suoritus, pienikokoisena syntyneen vauvan nostaminen tuntui raskaalta ja sängyltä nouseminen oli hankalaa ja edelleenkin vatsani on puutunut ja arpea aristaa, mutta sellaista se on aina leikkausten jälkeen. Eikä alatiesynnytystenkään jälkeen olla heti täysin kivuttomia ja pelikunnossa.

Koko raskauteni sujui loistavasti ja synnytyskin helposti ja itse synnytys kivuttomasti. Pahinta oli leikkauksen jälkeinen pahoinvointi, mutta sekin on yleisellä mittapuulla hyvin pientä. Ajattelin, että koska minulla ei ole ikinä edes oksennustautia, niin on ihan kohtuullista, että minäkin puklailen joskus. Olin päättänyt, että en murehdi synnytystä etukäteen ja se oli erinomainen päätös. Olisi ollut ihan turhaa jännnittää sitä, mitä alatiesynnytyksessä tapahtuu, koska sitä en sitten kokenut. Ja sektiotakin olisi ollut ihan turhaa jännittää, koska kaikki meni hyvin. Haluan sanoa kaikille synnytystä pelkääville, että on ihan turhaa pelätä. Jos jännittää koko 9 kk alatiesynnytystä, niin voi olla, että tuleekin sektio... Tai että kaikki meneekin hyvin, tai että tapahtuu jotain yllättävää, mitä ei ollut osannut pelätä. AC/DC: n levyä en voinut synnytyksessä kuunnella, parhaan ystäväni kanssa tehdyt synnytyssuunnitelmat eivät toteutuneet, sairaalakassiin varaamani kotiinlähtövaatteet piti vaihtaa toisiin, vauvalle ei oltu ehditty varata kotiinlähtövaatteita kuin muutama ja nekin olivat liian suuria... Erään ystäväni piti tulla luokseni ja tuoda turvakaukalo, mutta minulle tulikin lähtö sairaalaan... Monet suunnitellut jutut jäivät toteutumatta, mutta kaikki järjestyi hienosti ja juuri niin kuin pitikin.

En loppujen lopuksi tiedä, menikö kaikki helposti vai onko kyse vain asenteesta. Olisiko joku toinen kokenut leikkaukseen joutumisen ihan kauheana asiana tai olisiko joku toinen vaikka ahdistunut magneettikuvauksesta tai kokenut synnytyksen jälkeiset kivut paljon voimakkaampana? Olisiko joku turhautunut siksi, että kaikki ei mennytkään niin kuin oli suunnitellut? Vaikea sanoa. Uskon kuitenkin vakaasti, että luottavaisella, reippaalla ja ennen kaikkea positiivisella asenteella on suuri merkitys. Toki minun oli helppo olla positiivinen, kun kaikki kävi niin helposti ja ongelmitta.
Synnytyspalkintosuklaat, joita olin säästellyt joulusta asti.
Onko kellään muulla yhtä mukavia synnytyskokemuksia? Onko joku, joka on kokenut sekä raskauden että synnytyksen voimaannuttavana ja helppona?

2 kommenttia :

  1. Tuo auringonpimennys.. Me oltiin silloin myös osastolla, tosin synnytyksen toisella puolen. Aivan uusi ihminen sylissä kuikuilin ikkunasta pimennyksen merkkejä, mutta aurinko jäi toiselle puolelle sairaalaa. Jotenkin tuler hassu fiilis ajatellessa, että sielläkin on uuden äärellä vilkuiltu aurinkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten kivaa kuulla, että jok umuukin on ollut samoissa maagisissa, ihmeellisissä ja ihmettelevissä fiiliksissä :) Mekään ei sitä aurinkoa nähty vaan ihastetltiin vain hämärtyvää maisemaa.

      Poista

Kiitos kommentista :)