Paskin mutsi ikinä?

Kovinkaan paljon en ole viime viikkoina ehtinyt blogiin panostaa enkä muita blogeja lukea, mutta seuraan kyllä blogimaailmaa ja Facebook-seinälleni päivittyykin useita äitiblogeja. Aika usein äidit purkavat niissä tuntojaan ja kaikkia ikäviä äitiyteen liittyviä fiiliksiä ja hyvä niin, koska äitiyden varjopuoliakin on hyvä tuoda esille. Minä ajattelin kuitenkin kirjoittaa vähän päinvastaisesta näkökulmasta...

Elämääni tupsahti kolme viikkoa sitten pikku-alien, jonka kanssa harjoittelemme yhteiseloa päivä kerrallaan. Kukaan ei ole väittänyt, että elämä vauvan kanssa olisi helppoa, mutta onko tämä nyt niin kamalan vaikeaakaan? Ensinnäkin minun ei tarvitse lähteä töihin vaan voin boheemisti pötkötellä pitkin päivää. Minun ei tarvitse juosta kello kourassa ja liian usein käyttämäni sana "minuuttiaikataulu" ei kuulu nyt sanavarastooni. Vuorokausirytmini on tosin vähän sekaisin ja kroppani yrittää sinnikkäästi elää edelleen työrytmissä, mikä tarkoittaa yöunta klo 23-06, mutta vauva on eri mieltä tuosta rytmistä. Joinain päivinä olen päässyt aamupesulle vasta puolen päivän maissa ja joinain yönä ollaan kukuttu koko aamuyö valveilla. Kun vauva nukkuu päivällä pari tuntia putkeen, niin minulla on aikaa tehdä kotihommia tai bloggailla tai tehdä ihan mitä vaan ja olenkin laskenut, että minulla on nyt enemmän aikaa kaikkeen puuhasteluun kuin työssäkäydessä. Mutta sitten on taas niitä päiviä, jolloin vauva itkee, hengaa tissillä, ei malta nukkua ja minä kanniskelen häntä tuntikausia ympäriinsä tai sitten isin vauvaexpress kuljettaa pienokaista huoneesta toiseen ja minä ehdin sillä välin käydä suihkussa.

Olen väsynyt, mutta se kuuluu tähän vaiheeseen eikä tämä väsymys ole mitään verrattuna muutaman vuoden takaiseen väsymykseen. Elämääni helpottaa ajatus siitä, että tavoitteeni ei ole olla tehomutsi vaan keskityn nyt todellakin downshiftaamaan  Minun ei tarvitse nyt jaksaakaan muuta kuin ruokkia vauva ja itseni ja huolehtia siitä, että kummatkin saavat lepoa. Nykyisin äidit pitävät tärkeänä omaa aikaa ja joskus olen saanut joistain äideistä sellaisen kuvan, että vauvat on tarkoitus ruokkia ja nukuttaa mahdollisimman nopeasti, että pääsisi tekemään omia juttuja. Toki omat jutut ovat tärkeitä ja itsestä pitää huolehtia, mutta minulla kaikki omat jutut ovat nyt kakkossijalla ja vauvan jutut ykkösenä. Ja kun istun sohvalla ja töllöttelen jotain aivotonta ohjelmaa ja imetän pienokaistani, niin en voi valittaa, että asiani olisivat hirveän huonosti. Työpäivien jälkeen minulla ei ollut ikinä aikaa löhötä sohvalla! Olen aika aktiivinen touhottaja, mutta nyt olen todella nauttinut siitä, että saan olla kotona eikä minulla ole kiirettä mihinkään. Kun en ahda päiviini ohjelmaa, niin sekä minä että vauva ollaan tyytyväisiä ja stressittömiä.

Minulla menee hyvin paljon aikaa pelkästään siihen, että keskityn ihmettelemään vauvaa. Kun makoilemme vierekkäin ja silittelen pehmoista, lämmintä ihoa, ihastelen pienenpientä suuta, silitän silkkisiä hiuksia, niin olen ihan haltioissani. "I could stay awake, just to hear you breathing...". Tällä hetkellä en tiedä elämässäni mitään ihanampaa kuin sen, että kuuntelen vieressäni nukkuvan vauvan tuhinaa ja tunnen lämmön, joka välittyy pikkuruisesta kehosta. Monesti päikkäreiden jälkeen jään pitkälleni ja huokailen siitä, miten rakastunut olenkaan pieneen hurmuriin. Haluan tallettaa niiden hetkien muistot ikuisesti mieleeni. Vaikka olen väsynyt, niin tiedän, etten koskaan saa niitä hetkiä takaisin ja tulen vielä kaipaamaan tätä kaikkea.

Voin tunnustaa, että mielialani ei ole ollut ihan niin korkealla kuin raskausaikana, jolloin olinkin koko ajan mielettömässä flow-tilassa. Nyt olen ollut paljon herkempi ja liikutun helposti, mutta silti minusta tuntuu, että joku on painanut päässäni positiivisuuden kytkimen on-asentoon. Ehkä suurin syy, miksi olen edelleen hyvillä fiiliksillä, on positiivinen asenteeni. En voi väittää, että kaikki on asenteesta kiinni, mutta aika paljon on. Olen viime viikkojen aikana löytänyt monen monta asiaa, joiden kohdalla olen tehnyt välitöntä asennekorjausta. Esimerkiksi äitien perisynti eli syyllisyys on meinannut hyökätä monta kertaa kimppuuni, mutta olen fiksannut asennettani ja selvinnyt syyllisyydessä rypemiseltä. Yhden ainoan kerran vajosin syyllisyyden suohon. Istuin kettiön pöydän ääressä ja itkin väsymystäni, koska edellinen yö oli nukuttu huonosti. Minulla oli ollut yöllä sekä pää että maha kipeä ja niskat jumissa ja muutama muukin inha vaiva, vauva ei ollut nukkunut koko päivänä, imetys ei sujunut ja sitten minä itkin ja paruin ihan hillittömästi. Ja hetken päästä pudistelin päätäni ja sanoin mielessäni lauseen, jolla ravistelen itseni tolkkuihin: "Perkele, tässä nyt ruveta itkemään!" Sitten kuivasin kyyneleet, join lasin vettä, söin suklaakonvehdin ja tajusin, että olen täysi idiootti, jos alan syyllistellä itseäni asioista, joille en voi mitään.

Olen myös päättänyt, että en ala vertailla itseäni muihin äiteihin. Teen asiat kuten teen ja kun minä ja vauva voidaan hyvin, niin kellään ei ole nokan koputtamista! Mutta ei tarvitse kuin mennä lueskelemaan jotain nettikeskustelua tai blogeja mistä hyvänsä äitiysaiheesta, niin alan tuntea, että teen kaiken ihan väärin. Nykyisin kun on ihan liikaa tietoa, on liikaa mielipiteitä ja liikaa myös tietämättömyyttä. Kyllä minäkin myönnän, että välillä tuntuu, että tarvitsisin vauvan käyttöohjeen, koska vauvan toiminnoissa ei tunnu olevan mitään logiikkaa! Eilenkin syömäpuuhien jälkeen vauva nukahti, sitten itkutirisi vähän aikaa ja ajattelin, että jospa hänelle jäi vielä nälkä. Ennen kuin olin ehtinyt kaivaa maitoautomaattini esiin, niin vauva oli sipannut täyteen uneen. Luotan siihen, että maalaisjärkeni ja äidinvaistoni ohjaavat minua ja tietysti perustan toimintani myös tietoon, jota saa luotettavista lähteistä kuten neuvolasta. Jo raskausaikana päätin, että en kuuntele tyhmiä neuvoja vaan luotan vain parhaimpiin ystäviini, mummoihin ja riittävän elämänkokemuksen omaaviin ihmisiin, joilla on tarpeeksi laaja näkökulma asioihin. Kun olen kuunnellut varttuneempia naisia, niin olen saanut käsityksen, että äitinä olo oli (tavallaan) hitusen helpompaa joskus muinoin, silloin kun me olimme pieniä. Tietoa oli vähemmän, mutta kuten tiedetään, niin tieto lisää tuskaa. Ennen annettiin Tuttelia, koska se oli ainut korvike, syötettiin Pilttiä, koska muuta ei ollut eikä todellakaan puhuttu superfoodeista. Silloin ei käytetty aikaa sen pohtimiseen, että ollaanko uraäitejä, superäitejä vai mitä vaan oltiin vaan äitejä. Vertailua on varmaan ollut aina, mutta männä vuosikymmeninä vertailtiin vain naapurin Pirkon kanssa eikä nettiyhteisön.

Olemme mieheni kanssa usein vitsailleet siitä, että olen paskin mutsi ikinä. Että mitä hyvänsä sitä tekeekin, niin tekee aina lähtökohtaisesti väärin ja lapsen elämä on pilattu jo ensimetreistä alkaen ja että joka ikisestä asiasta voi syyllistää itseään. Jos vauva itkee, niin voin syyttää itseäni siitä, että se on minun vikani. Jos pissit karkaa vaipasta, niin sekin on minun vikani. Jos minulta ei tule riittävästi maitoa, niin se se vasta minun syyni onkin! Ja olen paskin mutsi ikinä, kun en ole pedannut vielä sänkyä ja saatan pitää vauvalla yöhaalaria päällä koko päivän (koska ne pissit karkaa kuitenkin ja vaatteet sotkeentuu). Meillä paskin mutsi ikinä on vitsi, mutta monille äideille se ei ole. Kun pitää ehtiä, pitää jaksaa, pitää suorittaa, pitää olla tehokas... Kertokaa minulle, miksi pitää? Miksi on paljon helpompaa syyllistää itseään ja todeta, että on huono äiti kuin sanoa ääneen, että olen kuules ihan hirveen hyvä äiti? Olisi syytä sanoa, että olen paras äiti ikinä! Niin minä ainakin sanon itselleni ja kehotan kaikkia muitakin äitejä kehumaan itseään!