tiistai 3. helmikuuta 2015

Kun synnytys ei pelotakaan

Havahduin viime viikolla kysymykseen, joka minulle esitettiin: "Onko todella niin, että et pelkää synnytystä yhtään?" Vastasin, että on. Minä olen outolintu, olen sen aina tiennyt, mutta joissain tilanteissa tunnen itseni erityisen poikkeavaksi. Mitä enemmän luen blogeja ja kuuntelen odottajien juttuja, niin sitä poikkeavammaksi itseni tunnen enkä ole vielä tavannut ketään, joka olisi yhtä peloton synnytyksen suhteen kuin minä. Tarkoitukseni ei ole tässä kiillottaa omaa kilpeäni eikä missään nimessä vähätellä niitä, jotka synnytystä pelkäävät vaan kertoa vain, miltä minusta tuntuu ja miksi. Voi olla, että tämän kirjoituksen laatiminen on turhan aikaista ja jokin ihme pelko hyökkääkin vainoamaan minua raskauden loppumetreillä. No, en kyllä usko, sillä olen osannut ennakoida/tietää tuntemukseni aina etukäteen niin hyvin, että voisin vannoa tämän fiiliksen jatkuvan. Raskausviikkoja on kertynyt yli 30 (edelleenkään en osaa sanoa monennella kuulla olen menossa) ja minun pitäisi kuulemma jo nyt valmistautua synnytykseen ihan täysillä. Laskettu aika on kuitenkin vasta huhtikuussa, joskus siis tuolla kevväämmällä, mihin tuntuu olevan pitkä aika nyt, kun eletään vielä ihan talvitalvea. Minusta tuntuu vaikealta käsittää, että nyt jo pitäisi pakata sairaalakassia, kun en ole vielä hössöttänyt vauvatarvikkeidenkaan suhteen. Äitiysloman alkuunkin on vielä kuukausi aikaa ja töissä pitää jaksaa paahtaa täysillä siihen asti. 

Ymmärrän hyvin niitä, jotka synnytystä pelkäävät, itsekin kun kärsin suunnattomasta raskaus- ja synnytysfobiasta teini-ikäisestä lähtien. Valahdin aina kalpeaksi ja sisuskaluni alkoivat myllertää, kun kuulinkin sanan synnytys ja joka kerran gynekologin vastaanotolla kyselin, että voiko pelolle tehdä jotain. Ei kuulemma. Kun nyt 36-vuotiaana odotan vasta ensimmäistä lastani, niin mielessä käy, että olisinko ryhtynyt vauvapuuhiin kenties aiemmin, jos pelkoni olisi otettu vakavasti... Tai jos joku lääkäri, jos vain yksi ainoa lääkäri olisi sanonut erääseen pelkooni liittyen sen, mitä nyt olen kuullut monilta... Minulla on vatsassa leikkausarvesta johtuvia kiinnikkeitä ja olen aina pelännyt, että miten niiden kanssa käy jos ehkä joskus olenkin raskaana. Minä kun en  pysty edes syömään suuria ruoka-annoksia ilman, että kiinnikkeisiin alkaa koskea, vähäinenkin lihominen eli rasvan kertyminen vatsan alueelle on alkanut särkeä kiinnikkeitä ja aiheuttanut vatsavaivojen lisääntymistä, monesti kiinnikkeitä vihloo kun vain käännynkin tai kurottelen ja kivut ovat viiltävyydessään ja rajuudessaan ihan toista luokkaa kuin mitkään pikkuiset mahakivut tai pahimmatkaan kuukautiskrampit. Olen monesti lääkäreiltä kysellyt, että mitenkäs sitten, jos olen joskus raskaana. Minulle on vastattu, että kiinnikkeitä saattaa särkeä koko 9 kuukautta tai voi tulla suolitukos tai mitä hyvänsä ennakoimatonta. Olipa kiva kuulla... Kun on kärsinyt kroonisista vatsakivuista yli puolet elämästään, niin sitä ei haluaisi minkään syyn takia, ei edes raskauden takia, yhtään enempää kipuilua. Mutta kappas, nyt raskausaikana kiinnikkeet eivät olekaan vaivanneet ja mitä lääkärit ovat sanoneet? No ne kiinnikkeet siellä venyy niin hitaasti ja löystyy, että voi olla, että raskauden jälkeen tilanne voi olla jopa parempi kuin ennen raskautta ja että hormonit voivat vaikuttaa siihen, että kiinnikekipua ei tunnukaan. Kiitos tiedosta - jospa joku olisi tämänkin sanonut vuosia sitten niin minun ei olisi tarvinnut pähkäillä tätä näin paljon!!!

Synnytys on tapahtuma, jota ei voi itse hallita. Kauhukertomuksia olen minäkin kuullut eivätkä ne ole mitään urbaanilegendoja vaan totisinta totta. Mitä hyvänsä voi sattua, mutta se sattuu joka tapauksessa, olinpa pelännyt etukäteen tai en. Minusta on huomattavasti mukavampaa nauttia juuri tästä hetkestä eikä pilata sitä murehtimalla ja pelkäämällä tulevaa. En voi tietää etukäteen, miten synnytys sujuu, millainen vauvani tulee olemaan tai miltä arki pienokaiseni kanssa maistuu. Mutta enhän voi yleensäkään tietää elämässä mitään etukäteen. Moni asia voi mennä pieleen, mutta niin voi arkipäivässäkin.  On paljon asioita, joita olen pelännyt ihan hulluna ja ne eivät olekaan toteutuneet ja sitten on asioita, joita en ole osannut pelätä ja ne ovatkin käyneet toteen. Suurimmat tapaturmat ovat tapahtuneet silloin, kun en ole osannut niitä pelätä ja ennakoida. Raskaudenaikaista kiinnikekipuakin pelkäsin vuosikaudet ihan turhaan. Miksi ihmeessä pelkäisin mitään tulevaisuudessa? Miksi murehtisin yhtään mitään etukäteen? Toki kaikkeen pitäisi varautua, mutta miten? Maalaamalla satamiljoonaa erilaista skenaarioita ja sairastuttamalla itsensä niitä ajattelemalla? Toki synnytykseen pitää valmistautua eikä pelottomuuteni poista sitä, ettenkö ottaisi selvää asioista ja tekisi hengitysharjoituksia ja ennakkomeditaatioita ja tutkisi, mitä synnytyksessä tapahtuu ja valmistautuisi kaikkeen. Pelkääminen ja jännittäminen voi aiheuttaa erilaisia lukkoja ja tukkoja kehossamme ja uskon, että mielellä on tässäkin asiassa ihmeellinen voima.

Neuvolassa kysytään, että joko synnytys pelottaa. Vastaan aina, että ei ja että koko kysymyksen lähtökohta on ihan väärä. Miksi ei kysytä, että odotatko synnytystä ilolla ja innolla ja luoda sitä kautta positiivista suhtautumista? Kyllähän minuakin synnytys jännittää, mutta vain hyvällä tavalla, sellaisella kutkuttavalla tavalla. On hurjan jännää saada tietää, milloin ja miten vauva päättää lähteä punkemaan itsensä ulos, missä olen silloin, miten kaikki oikein tapahtuu ja miten paljon synnytys sattuu, onnistuuko vauvan tulla alakautta vai tuleeko sektio - todellinen once in a lifetime -kokemus tiedossa! Positiivinen suhtautumiseni on jo kirvoittanut kommentteja tyyliin: "Kyllä se ilo ja positiivisuus kaikkoaa sitten, kun tuntuu, että halkeat kahtia ja vuodatat verta, hikeä ja kyyneleitä ja muita eritteitä". Joo-o, voi olla, että siinä tilanteessa positiivisuus kaikkoaa, nimenomaan siinä tilanteessa, mutta miksi antaisin sen vaikuttaa tähän hetkeen?

Synnytystä en pelkää vaan minua huolestuttavat ihan muut asiat ja vaikka en etukäteen haluakaan murehtia, niin muutama juttu vaivaa mieltäni. Huom. huolestuttaa ja vaivaa, ei pelota. Ykköshuolenaiheeni on homeessa oleva vuodeosasto. Home kun sairastuttaa minut välittömästi ja vakavasti ja tekee minut toimintakyvyttömäksi. Minun täytyy käydä jo etukäteen osastolla haistelemassa, ottaa riski siitä, että muutaman minuutin piipahdus sairastuttaa minut viikkokausiksi ja romahduttaa hyvinvointini... Tällaisista sairastumisista minulla on ihan liikaa kokemuksia ja siksi on pakko on nyt etukäteen selvittää asiaa ja pohtia, onko minulle mahdollisesti jokin muu paikka olemassa kuin vuodeosasto. Valitettavasti mieleni valtava voima ja meditointi eivät auta poistamaan homesairauttani! Toinen huolenaiheeni on se, että onko sairaalan henkilökunta varmasti tarpeeksi pätevää. Kun on parinkymmenen vuoden kokemus epäpätevistä lääkäreistä, hoitajista, sairauksien mitätöinnistä, vääristä diagnooseista ja sopimattomista lääkkeistä ja kaikenlaisista erilaisista möhläyksistä, niin luottamus hoitohenkilökuntaa kohtaan ei ole kovin korkealla. Ainoa asia, johon voin luottaa, on oma kehoni, joka on raskauden aikana toiminut ihmeellisen hienosti. Tietenkään hyvin sujunut raskaus ei takaa mitään, mutta se antaa luottamusta naisen kehon toimimista kohtaan.

En osaa vastata tyhjentävästi kysymykseen siitä, miksi en pelkää synnytystä. Ehkä yhtenä syynä on ajatusmaailmani ja suhtautumiseni. Monet vähättelevät ns. hippiajatusmaailmaani, mutta tämä synnytyspelottomuus on suoraa seurausta tietynlaisesta elämänkatsomuksesta ja siitä, että olen tietoisesti muuttanut suhtautumistani. Elän koko ajan suurenmoisessa luottamuksessa ja vaikka jotain ihan hirveänkauheankamalaa tapahtuisi, niin se tapahtuisi joka tapauksessa eikä sitä tilannetta helpottaisi tai pahentaisi se, että olen stressannut kuukausikaupalla etukäteen. Toinen syy voi olla se, että luotan siihen, että koska muutkin ovat synnytyksestä selvinneet, niin kyllä minäkin. Synnytyksestä selvisivät isoisoäitimmekin, saunassa, kivunlievityksenään vain kuuma vesi ja yrtit. Toki silloin myös kuolleisuus oli korkeampaa, mutta myös luottamus luonnollisuuteen. Nykyisin kun kaiken pitäisi tapahtua hallitusti ja kontrolloidusti. Olen sitä mieltä, että ihmisten käsitys luonnollisuudesta on hävinnyt monessa asiassa, myös synnytyksessä. Kun koko elämä eletään laskelmoidusti ja synnytys onkin tapahtuma, jota ei voi hallita, niin tottakai se jännittää. Tietenkään kontrollifriikkiys ei ole yksi ja ainoa syy synnytyspelkoon, mutta se voi olla suuri osa sitä. Tässä vaiheessa voin olla jopa kiitollinen siitä, että elämä on koulinut minua rajulla kädellä ja lätkinyt eteeni sen verran sattumuksia toisensa perään, että kontrollifriikkiyteni on pehmentynyt ja ajatus siitä, että elämä on 100 % hallittavissa, ei kuulu minun maailmankuvaani. Ehkä juuri siksi, että olen kokenut niin paljon kaikenlaista enkä ole ns. pumpulissa kasvanut, auttaa suhtautumaan ei-kontrolloitavissa oleviin tapahtumiin huolettomasti. Olen  vieläkin osittain perfektionisti, mutta olen opetellut päästämään täydellisyydentavoittelusta irti. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella, koska joka hetki tässä maailmankaikkeudessa on täydellinen ♥

2 kommenttia :

  1. Itse asiassa synnytys taitaa olla ainoa lääketieteellinen "toimenpide", missä nimenomaan itse hallitaan sitä tilannetta. Sopii siis kontrollifriikille :D Hengitystekniikat, liikkuminen, sisu ponnistusvaiheessa jne. ovat ne asiat, jotka saavat synnytyksen etenemään. Keho viestittää, mitä pitää tehdä ja sitten sitä vaan toimii. Jos ei siis ole panikoitunut, jolloin joku muu joutuu ottamaan ohjat käsiin. Vasta siinä vaiheessa, jos jokin menee mönkään, kontrolli siirtyy lääkäreille ym. Mutta normaalisti etenevässä synnytyksessä ohjat ovat synnyttäjällä. Itselläni ainakin muuttui käsitys juuri tuosta hallitsemisajatuksesta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Se olin minä, joka teki työn, jolla oli ohjat käsissä. Hoitaja odotti viimeisen vartin vieressä, että saa kopattua vauvan käsiinsä. Kipu oli lopussa voimaannuttavaa. Tiesi, että se vie synnytystä eteenpäin. Jälkipelit alkoivat hirvittää, kun ne eivät sitten enää olleetkaan minun käsissä. Voitko kuvitella, että yhden tikin ompelu pelotti enemmän kuin koko synnytys pelkän ilokaasun avulla! Kun minulta häviää mahdollisuus hallita tilannetta (eli kaikki muut kohtaamiset lääkäreiden ym. kanssa) menen paniikkiin. Pelkkä verikoe saa jo pökräämään :D Katsoin synnytysohjelmia ja järkytyin positiivisessa mielessä siitä, että huoneessa ollaan suurimman osan aikaa yksin ja lapsen syntymää auttaa yksi kätilö ja vauvaa hoitamaan saapuu toinen. Eli missä on ne elokuvien miljoona lääkäriä, veri ja suolenpätkät!! Synnytykseen menin tästä rohkaistuneena ja pelottomana. Molemmat kokemukset ovat olleet niin positiivisia, että voisin lähteä ihan vaikka samantien synnyttämään. Mutta auta armias jos pitää mennä juurihoitoon :D

    Synnytys menee hyvin kun vaan luotat omaan vahvuuteesi ja kehoosi <3

    Sytämellä Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi tällaisia näkökulmia ei tuoda enemmän esille? Neuvolassakin oikein korostetaan, että kyseessä on tilanne, jota ei voi itse hallita. Kyllä siinä alkaa vähemmästäkin pelottaa :)

      Synnytysvideoita en halua katsoa, koska minulla on edelleen traumoja yläasteella nähdystä videosta, mutta olisi kiva tietää kaikkea muuta synnytykseen liittyvää, mistä ei oikein missään kerrota. Käsitys kun on se, mikä on elokuvista ja telkkarisarjoista peräisin :)

      Poista

Kiitos kommentista :)