Tulenko enää koskaan olemaan näin onnellinen ja vapaa?

Ensin meinasin otsikoida tämän jutun sanoilla: "En ole koskaan ollut näin onnellinen". Kun vähän aikaa pohdin asiaa, niin totesin, että on aika mitätöivää sanoa tuolla tavalla. Koska olenhan minä ollut elämässäni hyvin onnellinen, minulla on ollut ihan uskomattoman huikeita kokemuksia ja onhan arkikin ollut usein aika jees. Jos sanoisin, että en ole koskaan ollut näin onnellinen, niin se olisi aikamoista vähättelyä kaikkea menneisyydessä tapahtunutta kohtaan. Sanonkin siis, että olen ollut ennenkin onnellinen, mutta eri tavalla kuin nyt. Tällä hetkellä onnellisuuteni on puhdasta ja kaikkivoipaa ja haluaisin kovasti tietää ja eritellä, että johtuuko tämä pelkästään raskaushormoneista vai myös muista asianhaaroista, jotka lisäävät hyvinvointiani.

Toivoisin, että tämä tasapainoinen ja onnellinen olotila jatkuisi vielä raskauden jälkeenkin. Minua ei pelota mikään synnytyksessä eikä vauvanhoidossa, mutta se pelottaa, että mitä jos tämä onnellisuus on vain hormonien tuottamaa? En haluaisi luopua tästä jopa pyörryttävän upeasta olosta ja mietinkin, että jos onnellisuus johtuu vain raskaudesta ja hormonitasojen romahdettua palaan ahistuneeseen olotilaan, niin alan tehtailla muksuja ihan vain siitä ilosta, että saan kokea näin huippua onnellisuutta useammin. (Tosikoille tiedoksi, että en ole tosissani, ja että tiedän kyllä, että lapsia ei voi tehtailla blaablaablaa.)

Nautin tällä hetkellä elämästäni valtavasti. Olen vielä täysin vapaa menemään miten lystään ja jaksan huidella ympäriinsä eikä minua rajoita mikään (paitsi tietysti työ ja arjen velvollisuudet, mutta niitä ei lasketa). Vapaus on ollut minulle aina tärkeää ja vaikka olen tiiviisti parisuhteessa ollutkin, niin silti olen kokenut ihan ykkösasiana sen, että saan säilyttää oman vapauteni ja tunteen sieluni riippumattomuudesta. Eräänä päivänä mieleeni tuli L. Onervan runo, joka kuvaa minua hyvin: "En vapauttani kultaan myy, se tiedä harmaja hiisi, sillä valon ja varjojen vaihtelu, on kulkijan paratiisi". 

Olen tottunut omaan itsenäisyyteen ja vapauteen ja olen juuri niitä naisia, joita julkisesti paheksutaan... Me kun teemme lapset näin myöhäisellä iällä ja meidän on kuulemma siksi vaikea luopua vapaudestamme. Totta hitossa se on vähän vaikeaa, kun on niin kauan elänyt vain itselleen ja yhtäkkiä mukana onkin joku avuton olio, josta pitää huolehtia 24/7 ja koko loppuelämän. Toisaalta taas pitäisi tarkastella asiaa siitä näkökulmasta, että kun on saanut näinkin pitkää elää mukamas vain itselleen, niin on jo aika valmis ja kypsä toisenlaiseen elämään. Mukamas-sanalla viittaan siihen, että ulkopuolisen silmin elämäni on ollut näennäisesti itsekästä, kun ei ole ollut perhettä, mutta olen lähes koko elämäni ajan asettanut kaikkien muiden tarpeet omieni edelle.

En pelkää synnytystä, en komplikaatioita, en sitä mitä vauva-arki tuo mukanaan, en edes ajattele mitään sellaisia perusjuttuja, mitä kaikki tulevat äidit pohtivat. Minä sen sijaan pyörittelen mielessäni muun muassa tätä vapausasiaa ja sitä, että voinko edelleen olla sielullisesti vapaa, kun vauva syntyy. Mielestäni voin, koska olen ollut tähänkin asti, mutta minun pitää vain lakata kuuntelemasta niitä ihmisiä, jotka jankkaavat, että vauvan kanssa ei pääse mihinkään, ja sitten loppuu reissaamiset ja omat menot ja oma elämä ihan täysin. En minä mikään ääliö ole, tottakai tajuan, että elämä muuttuu eikä se minua hirvitäkään, koska tiedän saavani jotain ennenkokematonta ja mahtavaa tilalle. Kun elämääni tuli pikkuinen beagle vuosia sitten, niin monet sanoivat, että koira rajoittaa menoja. No eipä ole paljon rajoittanut. Olen tottunut huolehtimaan koirasta ja vaikka koiraa ei missään nimessä pidä verrata vauvaan, niin koira on opettanut sen, että on aina joku pikkuinen, jonka tarpeet ovat omieni edellä.  Beaglesta tuli erittäin sopeutuva reissueläin, se matkustaa erilaisissa liikennevälineissä (autossa, kuorma-autossa, veneessä, jopa traktorissa) mielellään ja pelotta ja on kotonaan joka paikassa. Monet veikkasivat sopeutumisongelmia, mutta he eivät tienneet, että beaglella oli "emo", joka teki sen olon turvalliseksi tuttujen riepujen, hellimisen ja hyräilyn avulla. Koiranpentu on yksinkertaisempi kokonaisuus kuin ihmisvauva, mutta ehkäpä uskon siihen, että jos lapsellani ei ole erityistarpeita, niin hänestä voi tulla reissutar kuten äidistään. Minut pakattiin reilun kuukauden ikäisenä kantokoppaan ja matkustin tyytyväisenä auton takapenkillä isäni luo laivalle. Mötköttelin kopassani olimmepa missä hyvänsä ja sopeuduin paikkaan kuin paikkaan. Kun muutimme ollessani muutaman vuoden ikäinen, olin kaivautunut ompelukoneen tyhjään kantokoteloon nukkumaan, kun äitini järjesti tavaroita uuteen kotiimme.

Kyse ei ole siitä, että olisin sitoutumiskammoinen vaan olen ollut aina luonteeltani äärettömän vapaudenkaipuinen. En kestä kahlitsemista, en sitoutumista, en pakottamista. En voi luvata kellekään mitään sanalla "loppuelämä" tai "kunnes kuolema meidät erottaa", sillä minulle tärkeää on vain tämä hetki. Ja taas kerran minun on vaikeaa olla, sillä en tiedä ketään, joka olisi samanlainen. Ei kun hei, kerran vuosia sitten tapasin erään merimiehen tyttären ja hän kertoi ihan samanlaisista tuntemuksista!

Toki lapsi on elämän suuri sitoumus ja joku voi ehkä ajatella, että minkä ihmeen takia minä sitten olen mennyt hankkiutumaan raskaaksi, jos ahdistun sitoumuksista. Ehkä kyse onkin pohjimmiltaan taas siitä, että mitä sydämessään haluaa. Kun kokee jonkin asian täysin oikeaksi ja se on oma valinta, niin silloin ahdistusta ei tule (lievää pohdiskelua vain)!

Minulle tärkeää on vapauden tunne eikä se riipu mitenkään siitä, olenko parisuhteessa, onko minulla vakituista työpaikkaa tai asuntolainaa vaan se on vain se tunne siitä, että olen oman itseni rouva. Se, mikä minua hirvittää, on absurdi ajatus siitä, että persoonani ja perimmäinen olemukseni muuttuisi lapsen myötä. Että kadotankin itseni ja etsiskelen tukka sotkussa minuuttani vaippojen ja tuttipullojen keskeltä. Ja että kapinallishenkinen oman tien kulkija huomaakin, että on jumiutunut perheautossa neljän ruuhkaan matkalla Prismaan ja kuuntelee Juha Tapiota tai Yön itkuvirsiä. Worst case scenario todellakin! Luottaisin kuitenkin siihen, että vaikka elämässäni on tapahtunut aiemminkin suuria muutoksia, niin sisimpäni ei ole muuttunut, joten miksi se muuttuisi nytkään? Jossain vaiheessa yritin asettua tiettyyn muottiin ja tehdä kaiken niin kuin normien mukaan pitäisi tehdä, mutta totesin, että Never gonna be nobody's wife, mieluummin I'm a bitch, I'm a lover, I'm a child, I'm a mother!

P.S. Jos etsit tästä jutusta punaista lankaa, niin sitä ei taida olla. Joskus tajunnanvirran kirjoittaminen ilman kielellisesti suotavia johdonmukaisuuksia tekee hyvää.