maanantai 15. joulukuuta 2014

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta...

Viime joulun alla olin Tarja Turusen joulukonsertissa Taulumäen kirkossa, jota myös enkelten kirkoksi kutsutaan. Konsertti oli vaikuttava, sillä Tarja on vahva, mutta samalla herkkä tulkitsija ja hänen äänensä kuulostaa livenä paljon voimallisemmalta kuin taltioinneissa. Hän herättää laulujen syvimmän olemuksen eloon ja saa kuulijankin tunnetilan vaihtelemaan ilosta kaipaukseen kappaleesta riippuen. Kun Varpunen jouluaamuna lähti soimaan, kuuntelin sitä kuten muitakin kappaleita mutta kun kuulin sanat: En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta, parahdin itkuun. Nyt tiedän, miltä kuulostaa ja tuntuu, kun jokin patouma lähtee liikkeelle ja syvälle sielun sopukoihin tukahdutettu suru saa vallan. Se kuristaa kurkussa ja pakottautuu ulos eikä itsehillintä ehdi toimia. Ystäväni kietoi kätensä ympärilleni ja tarjosi nenäliinaa ja itkin lämpimässä kainalossa suruani pois. Sain itseni kuitenkin hillittyä, ettei loppukonsertti mennyt ihan vollottamiseksi.

En ole 21 vuoteen kyennyt kuuntelemaan laulua varpusesta ilman liikutusta. En tietenkään aina käy itkeä pillittämään niin vuolaasti kuten konsertissa, mutta esimerkiksi Kauneimmissa joululaluissa joudun monesti sulkemaan suuni viimeisen säkeistön kohdalla, sillä sanat takertuvat kurkkuuni. Jos kuulen kappaleen jouluaattona, niin herkistyn ihan liikaa ja mietin edelleen yhtä tyhjää paikkaa joulupöydässä ja yritän pyristellä tähän hetkeen lapsuusmuistoista, jotka tulvahtavat mieleeni liian kirkkaina.

Me kaikki, jotka olemme menettäneet jonkun läheisemme, kuljetamme surua mukanamme koko loppuelämän. Suru hälvenee ajan myötä, se saa uusia muotoja, joskus se tuntuu kaukaisemmalta, joskus se tekee yllätyshyökkäyksen ja ryöpsäyttää kaikella voimallaan koko kehon tuntemaan menetyksen tuskan. Suru ei koskaan katoa. Minä oletin, että oma suruni alkaisi liueta vuosien saatossa, että en enää tuntisi niin suurta kipua, mutta jokin laulu, jokin tapahtuma, jokin ihan pienikin asia voi laukaista minut tuntemaan ikävää ja tuskaa, jota en kykene kuvailemaan ja jota ei voi ymmärtää kuin toinen sellainen, joka on joskus jonkun rakkaan menettänyt. 

Kaikesta huolimatta elämässäni kantava voima on kiitollisuus enkä märehdi surussani, en vatvo sitä vaan annan sen elää omaa elämäänsä. Keskityn tuntemaan kiitollisuutta ja iloitsemaan kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämältä saanut. Olen tavannut jonkin verran ihmisiä, jotka eivät anna kiitollisuudelle sijaa elämässään ja jotka eivät käsitä koko kiitollisuuden ideaa. Heille kai moni asia on niin itsestäänselvyys, että he eivät vaan älyä olla kiitollisia mistään. On myös niitä, jotka ajattelevat kaikkea hyödyn kautta ja he kysyvät, että mitä hyötyä on kiitollisuudesta. No eihän se tilipussia kasvata eikä sen avulla saa mainetta ja kunniaa, mutta henkistä pääomaa ja elämänlaatua kiitollisuuden kokemisesta saa. Kiitollisuuden harjoittamisesta voi tehdä elämäntavan ja elämä onkin sen jälkeen paljon ihanampaa ja onnellisempaa ja jotenkin täydempää.

Varpunen jouluaamuna muistuttaa minua surun ja menettämisen lisäksi myös antamisesta ja kiitollisuudesta. Kappaleessa kiteytyy eräs tärkeä jouluun liittyvä sanoma, joka valitettavan monelta tuntuu yltäkylläisyydessä unohtuvan. Meidän kaikkien, joilla pyyhkii hyvin, tulisi jollain tavalla muistaa vähempiosaisia ja avun tarpeessa olevia. Heitä on tässä maassa ja maailmassa paljon. Minua on aina koskettanut se sanoma, että tyttö pirtin portailla ruokkii koditonta, onnetonta varpusta ja että varpunen on siitä kiitollinen. Olen myös aina ajatellut, että varpunen voisi olla meistä kuka tahansa. Ihmiset tormuuttavat menemään arjessa sellaista vauhtia, että harva tulee ajatelleeksi sitä, että kenelle hyvänsä voi käydä mitä hyvänsä ja joskus juuri sinä voit olla se, joka onkin avun tarpeessa. Pieni sai sun veljesi, enkeleitten maasta.

2 kommenttia :

  1. Kiitos tunteikkaasta kirjoituksestasi Minttu-Maaria. "Menetetyt" rakkaani kulkevat kanssani sydämessäni aina. Jotkut tuoksut, tilat, musiikit vaan tuovat heidät niin väkevästi mieleeni, että sydän melkein pakahtuu. Silloin on pakko antaa itkun tulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ On ilo aina huomata, että en ole yksin kokemusteni kanssa.

      Poista

Kiitos kommentista :)