perjantai 24. lokakuuta 2014

Miksi aina pitää tavoitella jotain ja suorittaa ja miksi ei saisi olla vähään tyytyväinen?

Mitä sinä haluat elämältä? Mistä haaveilet? Mitkä ovat tavoitteesi? Mihin pyrit? Missä näet itsesi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? Mitä vastaisit noihin kysymyksiin, joita silloin tällöin kehotetaan miettimään? Minun vastaukseni on yksinkertaisesti, että en tiedä, koska olen täydellisen onnellinen juuri tässä hetkessä. Mitä? Mitämitämitä? Eihän niin voi olla! Ihmisellä pitää olla jokin tavoite, jota kohti pitää pyrkiä vimmatusti, uhraten elämästään kaiken vain ollakseen parempi ja arvostetumpi ihminen. Onnellinen tässä hetkessä, eihän se ole mahdollista, nuo on taas niitä huuhaajuttuja. Huuhaata tai ei, niin tässä tilassa elämä on äärettömän helppoa. Minun ei tarvitse luoda paineita tulevaisuuden suhteen ja parasta on, että olen läsnä tässä hetkessä enkä tulevaisuuden visioissa enkä sitku-elämässä.

Olen elämäni aikana saanut lähes kaikki unelmani toteutumaan ja olen kiitollinen siitä. Toki on asioita, joita haluan tehdä, mutta jos niiden on tarkoitus toteutua, niin ne kyllä toteutuvat. Niin on käynyt aina ennenkin. Ja tietysti minulla on kaikenlaisia pikkutavoitteita, kuten vaikka se, että jospa saisin vihdoin ikkunat pestyä ja vietyä tavaroita kirpparille myyntiin ja blogia päivitettyä useammin kuin kerran viikossa. Isommista tavoitteista en sen sijaan enää tiedä muuta kuin sen, että haluan kehittyä henkisesti. Mitä muita tavoitteita minulla pitäisi olla? Jos sanon, että en tavoittele mitään, niin saan välittömästi masentuneen luuserin maineen. Että en jaksa yrittää, että en kykene tulemaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kyllä tämä elämä kuulkaa viskaa minut oman mukavuusalueen ulkopuolelle tasaisin väliajoin ilman, että itse teen mitään ja saatan joskus jopa omilla toimillani aiheuttaa epämukavuusalueelle joutumista.

Minusta on älytön ajatus, että ihmisen pitäisi koko ajan tavoitella jotain ollakseen mukamas parempi ja arvostetumpi. Minulle se merkitsisi sitä, että en olisi tyytyväinen tähän hetkeen. Että mikään ei riittäisi, vaan koko ajan tahtoisi enemmän eikä ymmärtäisi, että on jo saanut paljon. Ihmisillä näyttää olevan taipumus haluta aina vaan enemmän ja enemmän eikä siinäkään kai mitään väärää ole, kunhan muistaisi olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä on jo saanut. Olen usein sanonut, että olen varmasti onnellisempi tässä kämäisessä vuokrakämpässäni kuin monet ihmiset suurissa taloissaan. Yksinkertainen perustelu onnellisuudelleni on se, että osaan olla kiitollinen kaikesta siitä vähästäkin, mitä olen saanut. Tietenkään en ole sitä mieltä, että huonoihin olosuhteisiin pitää alistua, mutta jos asiat ovat mallillaan ja ihminen on tyytyväinen ja onnellinen, niin eikö se nyt jukranpujut riitä? Toki toiset ovat kunnianhimoisempia ja jokin sisäinen palo ajaa kunnianhimoiset ihmiset tekemään erilaisia asioita. Minulla oli pitkään haaveena, että tekisin jonain päivänä väitöskirjan. Puhuin siitä vuosia, kunnes tajusin, että en minä haluakaan sitä tehdä, en sydämen palolla vaan siksi, että saisin statusta, arvostusta ja kunnioitusta. Siksihän ihmiset suurimman osan asioista tekevätkin, että he saisivat arvostusta. Minusta koko lähtökohtani tavoitteeseeni oli väärä. Ehkä aiemmin olen kokenut, että tarvitsen tohtorin tutkinnon ollakseni jotain. Nyt tiedän olevani jotain ilman erityisiä titteleitä ja yksi tavoite onkin pudonnut pois. 

Muut ihmiset kyllä kehittävät minulle tavoitteita. Monet ovat ehdottaneet, että olisin hyvä kahvilanpitäjä ja jossain vaiheessa suunnittelinkin kahvilaa, mutta en aio lähteä vakituisesta työpaikastani ja säännöllisten tulojen autuudesta yrittäjyyshelvettiin. Kun sanon, että en halua perustaa kahvilaa, niin minulle sanotaan, että en ole tarpeeksi rohkea yrittämään tai että sieltä omalta mukavuusalueelta pitäisi tulla pois. Minusta on kyllä kieltämättä mukavaa saada varmat tulot ja enemmän kuin mukavaa on nauttia pitkistä lomista, mutta tärkein asia, joka kahvilan ehdottajilta unohtuu, on se, että minulla on sydämen palo tämän hetkiseen työhöni. Jos en työstäni pitäisi, en sitä tekisi. 

Tässä elämän varrella olen huomannut sen, että tavoitteet voivat muuttua rajustikin. Kohtaamme tilanteita, jotka kasvattavat meitä ajattelemaan eri tavalla, kohtaamme asioita, jotka mahdollistavat jotain sellaista, mikä ei olisi ollut aiemmin mahdollista. Jotkut tavoitteet pysyvät pitkään ja sinnikkäästi ja jopa lapsuudesta asti, mutta toiset vain putoavat pois ja tilalle voi tulla jokin uusi tavoite tai ainakin uusi ajatusmalli. Oma ajatusmaailmani ja jopa elämäntapani on muuttunut radikaalisti: olen käynyt metamorfoosin perfektionistisesta supersuorittajasta elämän pienistä hetkistä nauttivaksi downshiftaajaksi. Olen luonteeltani erittäin aktiivinen ja touhukas persoona, siitä ei pääse mihinkään, mutta olen oppinut, että minun ei tarvitse suorittaa. Olen pohtinut suorittamista paljon ja heitän nyt ilmaan kysymyksiä, joita olen pähkäillyt. Onko suorittaminen sitä, että todistelee omaa olemassaoloaan itselleen ja muille? Onko suorittaminen sitä, että ei kenties kestä yksinäisyyttä ja tyhjiä hetkiä? Onko suorittaminen sitä, että kokee, että ei riitä vaan pitää todistaa pätevyytensä tekemällä paljon kaikkea. Mikä on suorittamista? Toisten mielestä kaikki tekeminen, kuten pyykinpesu, tiskaaminen ja työsähköpostien kirjoittaminen on suorittamista, mutta nämä ihmiset eivät ehkä tajua, että jotkut asiat sattuvat olemaan täysin pakollisia eikä silloin ole kyse suorittamisesta. Jotkut pitävät jopa harrastuksia suorittamisena, mutta mielestäni harrastus on vain harrastus niin kauan kuin se tuottaa mielihyvää eikä ole mitään deadlineja. Jotkut tykkäävät puuhailla erilaisia juttuja, jotkut tykkäävät lojua sohvalla. Minä tykkään kyllä tehdä kumpaakin sopivassa suhteessa.

Suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme palvotaan suorittajia ja ihaillaan niitä, jotka jaksavat olla tehokkaita ja vielä tuoda sen esille. Kylmä tosiasia taitaa kuitenkin olla, että monet sellaiset ihmiset, joita ihaillaan heidän tehokkuutensa vuoksi, käyvät ylikierroksilla ja ovat uupuneita ja kokevat, että aika eikä oma itse riitä. Kun pitäisi aina vaan tehdä enemmän! Olen päättänyt sisäilma- ja homesairastamiseni myötä, että en uhraa mielenterveyttäni enkä fyysistä hyvinvointia enää minkään asian vuoksi. Olen karsinut elämästäni pois velvollisuuksia ja ne muutamat jutut, joita teen, teen hyvin sen sijaan, että säntäilen pää kuudentenatoista koipena ympäriinsä sydäninfarktia ja burnoutia peläten. Kunnianhimoa minulla on ja minulla on halu vaikuttaa asioihin ja intoa olla monessa mukana, mutta minun on osattava vetää selvät rajat ja osattava myös sanoa EI. Minun on pitänyt myös tehdä tilit selviksi itseni kanssa, kyseenalaistaa kaikki ja kysyä, että mikä minulle on todella tärkeää. Siinäpä kysymys!

Tapasin kesällä erään mielenkiintoisen ihmisen ja tuo kohtaaminen oli minulle hyvin merkittävä, sillä se laittoi minut pohtimaan elämänarvojani ja sitä, mikä on minulle kaikkein tärkeintä. Tämä henkilö oli kasvanut niin karuissa oloissa, että me emme osaa kuvitellakaan, mutta hänessä oli silti tai juuri siksi toivoa, valoa ja rakkautta. Puhuimme paljon, mutta mieleeni jäi erityisesti hänen sanomansa lause:" All I want is a simple family life". Että mitäkö? Pelkkä yksinkertainen perhe-elämäkö riittää? Niin juuri. Mutta kysypäs joltain kaveriltasi, mitä hän elämässä haluaa, niin johan alkaa paukkua toivelistaa 52 tuuman plasmatelkkarista alkaen! Mitä jos minä, koulutettu nainen, jolla voisi olla mahdollisuuksia edetä uralla, perustaa kahvila, tehdä väitöskirja, matkustaa maailman ympäri, ilmoittaisinkin, että haluan vain yksinkertaista (perhe-)elämää? Koska se kuulostaa minulta älyttömän hyvältä! Lämpöä, onnea, iloa, rakkautta, turvaa, tasapainoa, mitä muuta elämässä muka tarvitsee?

6 kommenttia :

  1. Hyvin kirjoitettu! Mä tajusin oman onnellisuuteni vasta silloin kun odotin Mineaa. Istuin monesti autossa matkalla töihin hymyillen itekseni ja laitoin viestin jollekin läheiselle, että mä oon oikeesti onnellinen just nyt ja just näin. Tietty aina tosiaan on niitä pienempiä haaveita, ja tällä hetkellä yksi isompikin kun meillä nurkat alkaa käydä pieniksi, mutta mä luulen osaavani nauttia elämästäni tällaisenaan. Mun ongelma taitaa vaan olla se, että oon huono sanomaan koskaan ei, ja siksi huomaan että mulle kerääntyy satajayksi hommaa, kun kaikki on sitä mieltä että 'sä olisit niin hyvä tässä, niin viittisitkö'. Kun on tekevä ja aikaansaava luonne niin sitä kuvittelee pystyvänsä sit kaikkeen. Ja ennen lapsia pystyikin, ja siitä nautti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki haaveita pitää olla ja elämä olisi aika mälsää, jos ei haaveilisi mistään.

      Minä suosittelen sitä ei-sanan opettelemista... Mutta helppoa se ei ole, etenkin kun minäkin keksin aina kaikkia projekteja ja juttuja itse, jos niitä ei muualta tule :)

      Poista
  2. Minttu. Oikein hyvä kirjoitus ja paljon asiaa. Minullakaan ei ole minkäänlaisia tavoitteita olla parempi, kuin mitä olen. Minä olen vaan minä. En halua kerätä "maallista mammonaa" kuin vain sen verran, kuin itse tarvitsen. Ystävät ovat minulle rakkaita(ja naapurit) joiden kautta elän. He ovat auttaneet minua vaikeiden aikojen yli ja auttavat edelleen. Nyt opettelen elämään taas pitkän masennusjakson jälkeen normaalia elämää. Jo herääminen aamulla, kun auringon nousu näkyy ikkunaan, niin olo on päivän suhteen täynnä toivoa. Sitä voi vaan kiittää, että olen saanut taas herätä uuteen aamuun. Se on hieno asia, kun sen saa kokea taas kerran elämässään. Minttu. Elämä on täynnä mahdollisuuksia - otetaan niistä kiinni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥

      Mielestäni se riittääkin, että ollaan juuri sitä mitä ollaan :) Toki itseään voi ja pitääkin kehittää, pitää ottaa opikseen, kuunnella viisaita jne., mutta kaikki tuollaiset "opit" tulee kyllä elämässä vastaan ja jonain päivänä sitä huomaa, että on viisaampi kuin aiemmin.

      Tuo joka aamuinen kiitollisuus on upea juttu ja on aivan ihmeellistä, miten jotkut osaavat sitä arvostaa, mutta ikävä kyllä jotkut eivät, vaan pitävät kaikkea itsestäänselvyytenä. Uusi päivä tuo aina mukanaan uusia mahdollisuuksia eikä se tarkoita benji-hyppyjä tai mitään muuta extremeä vaan arjen juttuja esim. kivoja kohtaamisia, hyvän leffan katsomista jne :)

      Poista
  3. Minä haluan olla kirjailija ja haluan perheen, ei muusta oikein ole vaatimuksia. Tottahan se olisi kiva olla rikas, mutta ilmankin voi elää, enkä ole koskaan haaveillut rikkaan elämästä. ^^
    Hyvä postaus, elämän pienet ilot on parhaita. Toki on hyvä olla haaveita, mutta ei kaikkea tarvitse pakkomielteisesti tosiaan olla suorittamassa. Ja kuka hyvänsä onkaan ehdottanut, että perusta kahvila ja lopeta työ (jos on hyvä työ), on ollut melko ajattelematon. Eri asia jos vihaa työtään ja on aina haaveillut kahvilasta, mutta muuten tuommoiset ehdotukset on aika hyödyttömiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥

      No nuohan on oikein hyviä tavoitteita eikä mitää mahdottomia. Nykyisin kun vaan tahtoo olla niin, että jos ilmoittaa haluavansa jotain, niin kaikki on oikein tyrkyttämässä tsemppiä, vaikka esim. perheasiat ratkeavat usein vasta sitten, kun aika on kypsä. Mulla on myös tuo kirjailijahaave, mutta se on jotenkin niin syväjäässä, että en tiedä mitä sen kanssa tekisin. Ikinä ei ole aikaa paneutua kirjoittamiseen ja töiden ohessa yritän pyristellä yhden kirjaprojektin kanssa enkä tiedä, tuleeko siitä ikinä mitään...

      Nuo kahvilan ehdottajat ovat ajatelleet lähinnä sitä, että olen niin hyvä leipuri, että kondiittorin hommat sujuisivat ja olen toisaalta myös iloinen siitä, että minulle on ehdotettu jotain tuollaista... Sehän kertoo myös siitä, että muut ihmiset näkevät, että minussa on potentiaalia eri juttuihin. Mutta minustakin tuo ehdotus on ollut vähän hyödytön ja joskus, kun mieli on ollut maassa, niin on tullut jopa ahistusta siitä, että minusta ei ole kahvilaa perustamaan. Onneksi olen aina tolkkuunut ja ajattelen, että kaikkein tärkeintä on se, mitä itse täysillä haluan :)

      Poista

Kiitos kommentista :)