sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Enää ei auta kapinoida syksyä vastaan

Miten minä aikuinen ihminen en ikinä opi? En ikinä! Minun on hirveän vaikeaa oppia sitä, että kesä loppuu ja sitten tulee syksy. Kesä loppuu aina liian äkkiä. Kun koulut eli työt alkavat, niin olen vielä sitä mieltä, että on täysi kesä. Elokuun alussa en tahdo mennä kauppoihin, koska mainokset kirkuvat "Back to school" -sanomaa. Postiluukusta tipahtelee mainoksia, joissa lukee "ihana arki" tai jotain muuta henkisesti ahistavaa. Minä haluan aina loman lopussa olla ajattelematta töiden alkamista ja nauttia vapaudesta ja kuvitella, että kesä jatkuu loputtomiin.

Kun muut opettajattaret ovat käyneet shoppailemassa opettajamaisia vaatteita, sellaisia klassisia ja auktoriteetillisia, niin minä otan uudet ryhmät vastaan kesähepenissä ja olen kuorruttanut itseni kesämeikeillä ja kesäkoruilla, mielellään jollain, mitä olen ostanut jostain kesäreissusta. Aivoni eivät kykene vastaanottamaan arjen rutiineja pitkän kesäloman jälkeen ja olen ihan töttöröö. Kun työt kuukausi sitten alkoivat, olin sitä mieltä, että ahistaa ja pännii, mutta orientoiduinkin aika nopeasti työkuvioihin ja olihan se mukavaa nähdä työkavereita ja olla osa mukavaa yhteisöä ja odotin kyllä kovasti uusia oppilaitakin, kuten aina. Ilmeisesti kiva kesäloma oli ladannut akkujani.

Töiden alettua päätin, että nautin vielä kesästä, että hellepäiviä tulee vielä ja kesä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Mutta mitä?! Mitämitä?! Yhtäkkiä alkoi sataa kaatamalla vettä, lehdet muuttavat väriään (tosin hyvin kauniiksi), illat pimenivät, aamullakin on jo hämärää ja koko ajan on ihan saakutin kylmää (siis alle +20 astetta). Syksy. Hitto. Miten se taas näin äkkiä tuli? 

Tänä syksynä on ollut sellainen harvinainen ilmiö huomattavissa, että vaikka kaipaan kesää kroonisesti, niin en harmittele, että jokin asia olisi jäänyt kesällä tekemättä. Viime kesää kuvaavat parhaiten sanat La dolce vita ja sopivasti Anneli Saariston samanniminen laulu:

 Sointu viimeinen lapsuuden laulun
 taivaanrantaan kun soimaan nyt jää
Niin en hahmoa enkelitaulun
enää turvan vierelläin nää
Silti ylitse tuhannen tuulen
Kuulen laulu soi niin huoleton
Ja sen mukana laulaa voi onnellinen 
lapsi kesän ja auringon
La dolce vita
On ollut kaikki tuo suloista niin
La dolce vita
Ei aihetta kyynellin
Minä sammutin elämäni janoa vaan
Minä osasin onnea anoa vaan
Jälkeen kaiken nyt saatan sen sanoa vaan
La dolce vita!

Todellakin, minä sammutin elämän janoa vaan, lapsi kesän ja auringon! Mutta eipä tässä auta kapinoida syksyä vastaan vaan on otettava uusi vuodenaika haltuun ja ajateltava, että taas yksi kesä on muisto vain. Onneksi ihana muisto ja siksi jaankin muutaman kuvan kanssanne. Vähään aikaan en olekaan kollaaseja tehnyt, mutta kesän muisteleminen innotti keräämään kivat kuvat kasaan. Samalla äkkäsin, että aika moni kesälomaan liittyvä postaus on vielä tekemättä, mutta syksyn pimetessä onkin kiva palata kesähetkiin. Tämä kollaasi koostaa kesäni sisällön aika kattavasti... Alkukesän kylmyydestä loppukesän helteisiin, muutamia reissuja lähelle ja kauemmaskin, herkkuja, erilaisia otuksia, luonnon kauneutta, rentoilua ja ultimaattinen zen-tilanne eli leppäkerttujen maalaaminen.

Suurin osa ihmisistä on varmaan jo niin syksyorientoitunut, että ei edes muistele kesää, mutta minusta olisi kyllä kiva kuulla sinunkin kesämuistojasi.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)