torstai 28. elokuuta 2014

Ehdotus Vuoden kasvatustaidottomin skitsomutsi -palkinnon saajaksi

Kesän aikana minua tuli muutaman kerran vastaan nuori äiti, oikein nätti tyttö (ei sillä, että sillä olisi mitään väliä), joka kommunikoi lapsensa kanssa vihaisesti huutamalla. Lapsi pyöräili ihan nätisi reunassa ja äiti kiljui: "Älä nyt mene sinne tielle, pysy reunassa, älä aja keskellä!". Älä sitä, älä tätä ja minusta tuntui, että pääni halkeaa siitä turhanpäiväisestä kiljumisesta. Ajattelin, että jos komentaisin koiraani noin sekavasti, niin otusparka tulisi hulluksi, koska se ei tietäisi, mitä siltä vaaditaan. Lapsi ajeli niin nätisti kuin pieni lapsi vaan voi. Äiti tallusti kiirettömästi kännykkä kädessä jonkin matkan päässä. Tien ylitys aiheutti kovimman kailotuksen ja komentamisen ja lopputuloksena oli aina se, että huudolla ei ollut mitään vaikutusta lapseen. Joskus havahduin omassa keittiössäni siihen, että tämä äitikkä oli  lapsensa kanssa läheisessä liikenneympyrässä. Korvissani alkoi soida, vaikka olin sisällä ja mietin, että miten lapsiparka kokee tuon jatkuvan huutamisen. Voi nimittäin olettaa, että  tuolla äidillä on tapana huutaa muulloinkin kun liikenteessä ollessa. Sen ymmärrän, että äiti huutaa lapselleen silloin, jos lapsi tormuuttaa suojatielle pysähtymättä. Ymmärrän ja tiedän toki myös sen, että vanhemmilla menee joskus hermo ja kun kauppaan raahaudutaan perjantain ruuhkassa uhmaileva lapsi kainalossa, niin kaupassa raikuu sekä lapsen että vanhemman huuto. Lapsia ei pidä kietoa pumpuliin ja lasten on opittava elämän pelisäännöt, mutta vanhemman tulisi aina toimia niin, että lapsen ei tarvitsisi pelätä omaa äitiänsä tai isäänsä. En tietenkään voi tietää lyhyen kohtaamisen perusteella, millainen kasvattaja tämä äiti on, mutta sen verran minulla on kokemusta lapsista ja nuorista, että pystyn vähän päättelemään, millaiset kasvatustaidot vanhemmilla on. Tai siis ei ole. Ajattelin, että tuo henkilö ansaitsisi "Vuoden kasvatustaidottomin skitsomutsi" -palkinnon, kunnes tänään lenkillä seurasin sivusta erään äidin toimintaa ja palkinto menisikin itsestäänselvästi hänelle.

Kaksi nuorta äitiä löntysti keskellä tietä ja heidän lapsensa kirmailivat nurmikolla. Toisella lapsella oli kädessään jotain, ehkä kiviä tai käpyjä ja hän viskeli niillä toista lasta. Äiti komensi lasta, että et heitä, no NYT loppuu se heittely ja lapsi jatkoi heittelyä ja sanoi, että hän vielä heittää. Hätkähdin ja suuni loksahti auki, kun äiti huusi: "VITTU jos heität sen niin saat selekääs!" Lapsi juoksi karkuun tien toiselle puolelle. Äiti löntysti edelleen kaverinsa vieressä. Sitten lapsi otti maasta pitkän karahkan ja alkoi huitoa sillä. Äidin seuraava uhkaus oli: "Soitanko iskälle, soitanko, nii, soitan iskälle!" Lapsi seisahtui paikalleen jotenkin hämmentyneen oloisena. Olin kävelemässä eri suuntaan enkä jäänyt toljottamaan, miten homma jatkui. Annamme siis "Vuoden Kasvatustaidottomin skitsomutsi" -palkinnon vaaleatukkaiselle äidille Jyväskylän Kangaslammelta. Aplodeja hänelle!

Lasten kasvattaminen on sellainen juttu, että siihen ei parane kenenkään ulkopuolisen puuttua. Mutta arvatkaa vaan, olisiko minun tehnyt mieli sanoa jotain noille äideille? En tiedä, mitä olisin sanonut. Ehkä olisin kysynyt, että oletko ajatellut, että lapsesi ei opi mitään, jos jatkuvasti huudat. Ja että löntystämisen sijaan voisit vaikka mennä lapsesi luo, katsoa silmiin ja kertoa, että olet tosissasi. Olisin voinut sanoa, että myöskään isällä ei tarvitse uhkailla, ellei halua menettää omaa äidillistä auktoriteettiaan lapsensa edessä. Nainenkin voi olla ja naisen pitääkin olla jämäkkä ja hyvä auktoriteetti ja monet naisopettajat ja -rehtorit ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten voi yhdistää naisellisen ja lämpimän olemuksen osaamiseen ja pätevyyteen. 

Nämä skitsomutsitapaukset ovat saaneet minut taas pohtimaan sitä, että tuleeko kenellekään mieleen ENNEN lasten hankkimista, että lapset saaattavat olla haastavia ja jokainen lapsi on omalla tavallaan vaativa? Ei varmaan. Sitä ollaan niin vauvakuumeessa (toki vahinkojakin sattuu...) eikä osata ajatella, että pehmeä ja suloinen mötkylä kasvaa ihmiseksi, jolla on oma tahto ja tarve kokeilla rajojaan. Joskus voi myös käydä niin, että lapsesta kasvaa hyvinkin erilainen kuin muut perheenjäsenet ja äiti voi ihmetellä, että onko lapsi kenties vaihtunut laitoksella. Tällä tavalla minulle eräs äiti nimittäin sanoi.

Nykyisin on vallalla hyvin individualistinen käsitys, jonka mukaan jokainen saa tehdä joka asiassa tismalleen niin kuin itse haluaa. Lasten kasvattaminen on arka aihe eikä siihen saisi kukaan ulkopuolinen puuttua. Kertokaapa minulle muuten yksikin hyvä syy, että miksi ei saa? Ehkä siksi, että ajatellaan, että jokainen kasvattaa lapsensa itse ja lapsen toiminta on vain perheen oma asia. Jos lapsi käyttäytyy huonosti, niin se on perheen sisäinen asia ja pikkutermiitin terrorisoinnista kärsivät vain vanhemmat, isovanhemmat ja kaikki sukulaiset. Kun lapsi on päivähoidossa tai koulussa, niin silloin kyse ei ole enää perheen sisäisestä asiasta ja valitettavan usein kasvatusvastuu lankeaa tarhan tädeille ja sedille ja opettajille ja lopulta yhteiskunnalle. Olenkin ajatellut, että käyn seuraavan skitsomutsin tavatessani argumentoimassa vaikka näin: "Kuules, minä päivät pitkät näitä kieroon kasvatettuja lapsia yritän kasvattaa ja opettaa, että onko sinulle koskaan tullut mieleen, että voisit tehdä jotain toisin noissa kasvatushommissa?" Tai sitten alan jaella Mannerheimin lastensuojeluliiton brosyyrejä ja valistan siitä, että apua on saatavilla. Vaikka meillä on käsitys, että kaikesta supistetaan eikä mihinkään tukipalveluihin ole varaa, niin lapsiperheistä pidetään hyvä huoli jo silloin, kun vauva on pelkkä solurykelmä äidin kohdussa. Neuvolasta ja perhetyöntekijöiltä saa apua ja vaikka kirkosta eroaminen on ollut muoti-ilmiö, niin on hyvä muistaa, että myös seurakunnat tekevät erinomaista työtä lasten ja nuorten ja heidän perheidensä hyväksi. 

Kyse ei olekaan siitä, etteikö apua ja tietoa olisi saatavilla vaan siitä, että sitä ei viitsitä hankkia ja lisäksi ajatellaan helposti, että jokainen vanhempi osaa kyllä lapsensa kasvattaa. Ei osaa. Tietoa ja taitoa tarvitaan siinä missä rakkautta ja johdonmukaisuuttakin. Lasten kasvattamista ei kuulemma opita kirjoista lukemalla. Toki käytäntö on paras opettaja, mutta kirjoista saa ihan kivasti tietoa lapsen eri kehitysvaiheista ja jopa vinkkejä lapsen uhmaiän tai muiden haastavien vaiheiden kohtaamiseen ja myös omaan jaksamiseen. Eikä aina tarvitse puhua haastavista lapsista vaan arjen tohinoiden keskelle voi olla tarpeellista saada vinkkejä kaikkeen ihan tavalliseen puuhaamiseen lapsensa kanssa. 

Ikävä kyllä olen huomannut, että äidit ovat kovin herkkänahkaista väkeä ja jos jollekulle äidille menee ehdottelemaan kasvatusaiheista kirjaa tai nettisivua, niin jo on mutsilla herneet sieraimissa! Olen edelleen sitä mieltä, että lapsen saaminen ei tee kenestäkään hyvää äitiä. Äidiksi täytyy kasvaa ja oppia eikä voi olettaa, että lapset oppivat virheistään, jos vanhemmat eivät sitä tee.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)