torstai 12. kesäkuuta 2014

Aterioimassa ystävän luona ja pohdintoja siitä, miksi kutsumme ruokavieraita vain harvoin

Älkää kyllästykö, kun sanon taas, että olen onnellinen. Keräsin tänään muistojeni aarrearkkuun taas aivan upeita kokemuksia. Olin saanut kutsun erään työkaverini/ystäväni luokse syömään ja otin kutsun ilolla vastaan. Meillä oli paljon yhteisiä puhumisen aiheita ja leikillisesti sanoimmekin, että kyseessä on vertaistukipalaveri. Tapaamisemme teema oli "Tämä on elämää!" Erityisiin hetkiin ei tarvita kuohuvia juomia, ei hienoja vaatteita, ei monimutkaisia valmisteluja eikä lauantai-iltoja, sillä ainutlaatuisuus syntyy lämmöstä, luottamuksesta ja siitä, että kohdataan arjessa, ollaan omia itsejämme ja nautitaan niistä hetkistä, jotka meille on annettu. Arkisen juhlahetkemme kunniaksi oli kynttilä palamassa ja minä taas muistin, että kesälläkin voi kynttilöitä polttaa. Olen vähän torvi, kun en oikein älyä, että kynttilät palavat myös kesällä eivätkä ainoastaan syksyn ja talven pimmeillä!

Minulle oli etukäteen kerrottu, että luvassa on arkiruokaa ja minusta oli kivaa, että vuokseni ei alettu väsätä mitään omituisia gourmet-kokeiluja vaan sain rakkaudella tehtyä kunnollista kotiruokaa, sain istua perheen ruokapöydässä ja nauttia. Minä olen nimittäin usein se, joka väsää ruoat ja huhkii keittössä ja siksi on ihanaa, kun joku tekee joskus ruokaa minua varten. Tosin minulla on aina vähän vaivaantunut olo, kun joudun katsomaan sivusta sitä, kun joku puuhailee keittiössä. Sain minä sentään kattaa pöydän ja opastin perheen poikaa taittelemaan lautasliinoja.

Arkista, mutta ah niin herkullista ja myös turvallista, jotenkin perusturvallisuuden tarvetta tyydyttävää ruokaa. Ja myös makuaisteja tyydyttävää, sillä muusi ja luumutäytteiset lihapullat olivat niin maukkaita, että annokseni päihitti monet surkeat ravintolaruoat. Syödessäni tunsin syvää kiitollisuutta ja jälkeenpäin mietin, että sanoinkohan edes kertaakaan, että miten hyvää ruoka oli ja että miten paljon nautin? Olin niin haltioissani etten varmaan älynnyt sanoa mitään. Joten jos ystäväiseni luet tämän, niin suuri kiitos vielä!

Itsetehtyä peltileipää. Ihan harmittaa, etten saanut massuuni mahtumaan toista palaa.

Olin luvannut huolehtia jälkiruoasta ja tein vaniljaista panna cottaa mustaherukkakastikkeella ja kermavaahdolla. Tein jälkkärit kätevästi lasipurkkeihin ja purkit jäivät muistoksi emännälle. (Panna cotan ohjeen laitan blogiin myöhemmin.)

Meillä oli niin ihana tapaaminen, että jäin pohtimaan, että miksi ihmiset käyvät niin harvoin toistensa luona syömässä? Tai ainakin minun piireissäni ruokatapaamiset ovat harvinaisia, poikkeuksena ystäväporukkamme kokoontumiset, joiden pääteemana on aina ruoka. Suomesta puuttuu yhdessä syömisen kulttuuri, sillä täällä karussa Pohjolassa on pitänyt syödä henkensä pitimiksi ja jos yhdessä on syöty suuremmalla porukalla, niin silloin on ollut juhlat tai talkoot. Nykyisin käydään kahviloissa ja ravintoloissa ja toki sekin on ymmärrettävää, sillä on mukavaa, kun ei tarvitse huolehtia huushollin siivoamisesta tai ruokien valmistamisesta ja vieraiden passaamisesta. Jos vieraita kotiin tuleekin, niin silloin keitetään yleensä vain kahvit ja laitetaan letvehnästä tai raakapaistopasteijoita pöytään. Jotenkin sitä ajatellaan, että ei iletä tarjota perusruokaa eikä sille tietenkään ole aina tarvettakaan, kahvi/tee monesti riittääkin. Mutta jos pyytää ihmisiä kylään, niin silloin voisi laittaa vaikka bravuuriruokaansa, mitä se sitten olisikaan. Kunnollisen ruoan tekeminen voi muuten tulla halvemmaksi kuin erilaisten kahvipöydän tarjottavien valmistus.

Minusta olisi mukavaa käydä ystävieni kotona syömässä oikeaa ruokaa ja myös pyytää vastavuoroisesti ystäviä vaikka arkiselle lounaalle vain jakamaan kanssani ruokailuhetken. Olen aina ollut aulis tarjoamaan vierailleni ruokaa ja aikanaan meillä ramppasi ruokavieraita enemmänkin ja noilta ajoilta onkin hyvin lämpimiä muistoja. Nyt pitää oikein miettiä, että milloin viimeksi olen tarjonnut ruokaa jollekulle muulle kuin perheeseeni/lähipiiriini kuuluvalle? Voi apua, siitä on niin kauan, että en  edes muista! Jos joku ystäväni siis olisi ruokaseuraa vailla, ei vaatisi mieletöntä gourmet-safkaa, valkoisia pöytäliinoja tai kallista viiniä, niin minä voisin jotain kuvuntäytettä kehittää...

4 kommenttia :

  1. Nam mitä herkkuja! Meillä ei oikeastaan syödä ystävien kanssa, ellei ole jotain juhlia tms. Mutta ukin ja mummon (mieheni vanhemmat) tulee monestikin tehtyä näitä herkullisia lounaita/päivällisiä. Välillä käydään heillä herkuttelemassa, vastavuoroisesti taas kutsutaan meille syömään.

    ( http://das-liebchen.blogspot.fi/ )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parastahan se onkin, kun saa syödä läheisten ja perheen kanssa ja juuri sillä tavalla, että käydään vuoroin vieraissa :)

      Poista
  2. Meilläkään ei ikinä kutsuta ketään syömään, omat appivanhemmat ei varsinkaan tarjoa ruokaa minulle, mutta avopuolisolle kyllä (ajattelevat, että on minulla omat vanhemmat riittävän lähellä, että menkööt sinne syömään jos on nälkä). Minä olen kutsunut pari kertaa immeisiä syömään meille, toisella kerralla tein kotitekoista kebabbia, jota halusin pistää muutkin syömään ja toisella vissiin hampurilaisia ja hyvin menivät kaikki alas :) Kakkua pyydän myös ihmisiä syömään aina kun teen, ja iskän 60v synttäreillä menin sinne vetäisemään naudan ulkofileet ja kreikkalaiset perunat (eli bravuurini) ruoaksi kuudelle ihmiselle (ja koiralle, joka söi tähteet jos niitä jäi). ^.^ Mummon luona käy puolet sukua syömässä päästäisenä, mutta muuten on kyllä tosiaan muiden luona ruokaileminen kuollut. Ollaan niin hiton nuukia, että hyvä jos jouluna meinaa ruokkia yhtään ylimääräistä suuta. Vanhemmat ihmiset ovat tässä erilaisia, he tarjoavat vähästäänkin, mutta nykyään keski-ikäiset ovat useimmiten juuri sellaisia, että "MEE KOTTIIS SYÖMÄÄN!" vaikka vakityöpaikka on ollut jo 30 vuotta ja itse kutsuvat kylään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva kuulla, mitä muut tästä aiheesta ajattelevat, kun itsellä on se oma näkemys ja asioita kahtelee vain siitä näkökulmasta :)

      Ruokaa tuputtavat mummot taitavat olla katoava luonnonvara, siis ne mummot, joilla on aina kattilat ja padat täynnä ruokaa, pullaa ja piimäkakkua ja jätskipuikkoja pakastimessa.

      Tuo "Mee kottiis syömään" on minullekin tuttua :)

      Poista

Kiitos kommentista :)