torstai 1. toukokuuta 2014

Baarissa käymisestä eli asiaa iästä, elähtäneestä pirihuorasta vs. parikymppisestä kaunottaresta sekä epätoivoisista iskuyrityksistä

Tunnen olevani liian vanha käymään baareissa

Kävin eilen baarissa. En ole koskaan ollut mikään baari- tai bilehirmu, mutta kahdeksantoista vuotta täytettyäni ravasin kapakoissa siinä missä muutkin ja opiskeluunhan baareilu itsestäänselvänä osana kuuluu. Tunnustan, että minusta on alkanut tuntua siltä, että olen liian vanha baareihin. En yleensä ottaen tunne itseäni vanhaksi enkä ole koe olevani liian vanha mihinkään, mutta baareissa tulee aina se tunne, että en kuulu sinne. Tosin minulle on tullut tuo tunne aina. En tiedä, missä minun sitten pitäisi olla, koska en halua olla kotona yksin nukkumassakaan. Vaikka ehkä pitäisi olla tai sitten pitäisi olla ruokkimassa lapsia tai tekemässä jotain perhejuttuja, mitä perheet nyt tekevätkään. Siis jos olisi se perhe.

Meitä yli kolmekymppisiä baareissa kyllä käy, mutta olemme vähemmistö. Minulle ikä ei sinänsä merkkaa mitään, mutta kyllähän se mielessä käy, että mitä hittoa minä teen porukassa, jonka keski-ikä on itseäni kymmenen vuotta alhaisempi ja suurin osa näyttää siltä kuin he olisivat oppilaitani. Osa onkin entisiä oppilaitani ja on aina outoa kohdata tuttuja lapsia (no olkoonkin että ovat jo 18 vee) yöelämässä.

Minulla ei ole mitään erityistä hinkua päästä baariin, mutta sinne on vain mentävä. Se kuuluu asiaan bileiden tai jonkun keikan jälkeen eikä sitä oikein osaa olla menemättäkään. Monet nuoret/nuorehkot perheenäidit hinkuvat bilettämään, mutta uskon vakaasti, että jos heillä ei olisi perhettä, niin tuota hinkua ei edes olisi. Mutta kun on kotona jumissa, niin silloin tekee mieli päästä irrottelemaan ja muistikuvat baarissa käymisestä ovat voineet äitiyshuuruissa saada kiillottuneen kehyksen. Baarissa on tylsää, ainakin minun mielestäni. Nykyisin tympäännyn baareissa vielä helpommin kuin ennen ja olenkin pohtinut, että miksi näin on. "Tää on niin nähty" -tunne valtaa minut joka kerta eli suurin syy on siinä, että baareissa on tullut ravattua sen verran, että ne eivät tarjoa minulle mitään uutta. En käytä alkoholia ja olen siksi aina baarissakin selvinpäin ja humalaisten ihmisten edesottamuksien seuraaminen on toki kiinnostavaa, mutta se on aina sitä samaa. En ole muuten ikinä ollut baarissa humalassa, miettikääpä sitä!

Parikymppinen kaunotar vs. elähtänyt pirihuora

Olen ikäkysymystä miettinyt ja vaikka vanhusolo iskeekin kapakassa, niin minulla on toisaalta hyvin helppoa - katsokaas kun iällä on sellainen vaikutus, että se tuo itsevarmuutta. Minun ei tarvitse nihkeillä itseni kanssa eikä pähkäillä, että miltä näytän tai olenko seksikäs vai en, koska sellaisilla asioilla ei ole minulle mitään merkitystä. Minä vain olen. Parikymppisten ympärillä on epävarmuuden aura, vaikka siinä iässä tunteekin itsensä hyvin aikuiseksi ja jollakin tavalla kaikkivoipaiseksi. Minä muistan hyvin, mitä oli olla parikymppinen ja tunsin silloin olevani aikuisempi kuin nyt! Tiedän, että monet ikäiseni naiset kadehtivat nuorempia naisia, heidän hoikkuuttaan, rypyttömyyttään, nuoruuttaan ja sitä, että elämä ei ole vielä päässyt kolhimaan. Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuollaista kadehtimista. Eikä tästäkään aiheesta muuten ääneen puhuta, ei kukaan tunnusta olevansa kateellinen nuoremmalle ja nätimmälle vaikka se käytöksellä joskus hyvin törkeästikin osoitetaan.

Ehkä kateutettomuuteni johtuu siitä, että minun ei ole koskaan tarvinnut kilpailla miehistä eikä mistään muustakaan nuorempien (eikä vanhempien) naisten kanssa. Mutta, kuulkaas kun tässä kävi sellainen juttu, että baarijonossa eräs hurjan nätti ja kivanoloinen tyttö jutteli mieheni kanssa hyvin avoimesti ja iloisesti. Baaritiskillä he tilasivat juomia vierekkäin, juttu jatkui, tyttö jo esitteli itsensä ja olen ihan varma, että jos mies olisi pistänyt kaikkensa peliin, hän olisi lähtenyt baarista kaunis ja mukava ruskeaverikkö kainalossaan. Kirpaisiko minua? Oikeastaan ei. Jos toinen on lähteäkseen, niin sitten se lähtee. No kyllähän se kirpaisi, kun aloin asiaa tarkemmin ajatella. Että onko meillä elämää nähneillä eukoilla mitään mahiksia, kun tulee simpsakat tytöt, joiden viattomuus, pehmeys ja luontainen iloisuus päihittää meidät kuus-nolla? Ystäväni on joskus eri yhteydessä käyttänyt sanontaa "elähtänyt pirihuora" ja minun kielenkäyttööni tuo sanonta on jäänyt kuvaamaan olemustani silloin, kun itsetunto hetkellisesti notkahtaa ja kun tunnen oloni... elähtäneeksi pirihuoraksi. Ei tällaisia edes pitäisi ajatella, mutta käsi ylös hyvät varttuneemmat naiset, kuka ei olisi joskus kokenut sitä viiltävää tunnetta, kun tiskillä on tuoretta tavaraa tarjolla ja itse hoksaa ohittaneensa parasta ennen -päiväyksen?

Olen varattu nainen eikä minun periaatteessa tarvitsisi kuormittaa aivolohkojani tällä jutulla ja jäinkin miettimään, että nytkö se keski-iän kriisi sitten alkoi ilmoittaa itsestään tällaisella itsetuntoepävarmuusasialla! Juuri  kun olen tokentunut kolmenkympin kriisistä! Aloin pohtia myös sitä, että mitä jos minä ja minun ihkuni oltaisiinkin sinkkuja... Miehellä olisi käynyt flaksi, mutta entäpä minulla? Olisinko kiertänyt epätoivoisena ontto katse silmissä baaria ympäri, kuten niin monet muut tekevät ja päätyvät kuitenkin loppujen lopuksi yksin? Sen seitsemäntoista vuoden aikana, joina olen baareissa käynyt, olen tavannut vain yhden miehen, jonka matkaan olisin voinut lähteä. 17 vuoden aikana vain yksi mies, joka vei jalat alta! Olenko kranttu? Ehkä. Osasyy on toki silläkin, että olen aina ollut vakituisessa parisuhteessa ja siksi ajatus jonkun mukaan lähtemisestä on pelkästään hypoteettinen.

Epätoivoiset iskuyritykset ja sekavat koodit

Monille miehille olisin kyllä kelvannut, sillä epätoivoisia iskuyrityksiä on tullut kerran jos toisenkin... Ja niiden jälkeen ihmettelen aina entistä enemmän, että miten kukaan itseään arvostava nainen lähtee jonkun sönkkäävän äijän mukaan? En tajua. Miesten tavat lähestyä naisia ovat kertakaikkisen surkeita! Mitä miehet oikein kuvittelevat, kun he tulevat sanomaan: "Näytät ihan Kaija Koolta/Tarja Turuselta". Tai niin kuin se yksi känniurpo, joka sörkki jakkuani ja kysyi: "Onko nuo aitoja niittejä?" WTF? Sanoin, että tämähän tuntuu kuin olisin töissä ja mies kysyi, että miten niin. No siten niin, kun pitää vastailla typeriin kysymyksiin. "Missä sä oot töissä", kysyi mies ja vastasin, että yläasteella. Känniurpo möksähti, mutta kohta tökkäsi jakkuani uudestaan ja kysyi taas sopertaen: "Onko nuo aitoja niittejä?" Voi Luoja. Monet miehet lähestyvät suorinta tietä eli kähmäisevät tai vievät hatun päästä. Sellaisia läimäisen. En ole väkivaltainen vaan ainoastaan hyvin tarkka omasta alueestani ja läimäisy on refleksi ja evoluutioperustainen puolustuskeino. Sitten on ne tyypit, jotka heittävät puujalkavitsin "Äitis oli varmaan simpukka, ku sä oot tollanen helmi". Anna mun kaikki kestää!

Vaikka olen varattu, niin olen miettinyt, että mitä jos joutuisin hakemaan "lihatiskiltä" seuraa... Olisi muuten aika heikkoa... En etsisi mitään Harlekiini-romaanin sankaria tai tummaa+pitkää+komeaa+rikasta+hyvin koulutettua+hyvin pukeutuvaa miestä vaan ihan tavallinen löppähousukin (kiitos taas ystävälleni tästäkin sanasta) käy, kunhan olemme täsmälleen samalla aaltopituudella ja mätsäämme toisillemme täydellisen perfectosti (ai niin, tällainen mieshän minulla jo on). Ja vaikka aina sanotaan, että sisäinen kauneus/komeus ratkaisee, niin eihän se niin mene, sillä kyllä ulkoisella habituksella on merkitystä. Jokaisella meillä on oma maku niin ruokien kuin vastakkaisen sukupuolenkin suhteen. Minä olen hirmuisen kriittinen ja ronkeli monessa asiassa ja "ei käy/en tykkää" kuuluu suustani usein. Eilen kun katselin baarissa miesväkeä, niin en olisi yhteenkään koskenut edes pitkällä tikulla! Minua alkoi ihan kuvottaa ja se oli outo tunne. Epäilin, että evoluutio on taas tämänkin taustalla, että minua yritetään saada tiiviimmin sitoutumaan mieheeni ja jatkamaan sukua, vaikka en tietoisesti sitä haluaisi, ja siksi kaikki muut miehet kuvottavat. Tai sitten se johtuu vaan siitä, että 99 % miehistä ei ole minun makuuni.

Olisi hirveän hankalaa löytää itselle sopiva kumppani, sillä koodisto on nykyisin niin epäselvää. Ennen oli selvempää, kun oli hevarit, rokkarit, bodarit, teknotyypit ja ne ihan tavalliset. Nyt näkee jos jonkinlaista karvanaamaa ja hevari-hipsteri-hybridejä! Ja miksi miehillä on laukut? Mitä ne niissä kuljettaa? Varmaan iPadia ja muita arkielämässä tarvittavia navigointilaitteita. Ennen sentään oli lompakko yhdessä taskussa ja kännykkä toisessa ja miehet, joilla oli koruja, olivat homoja. Onneksi minun ei tarvitsekaan lähteä miehenmetsästysreissulle, olisin auttamattomasti ikisinkku, jos baarista pitäisi kumppani löytää!

Loppupäätelmiä

1) Tykkään näistä väliotsikoista, koska ne mahdollistavat sen, että voin kirjoittaa samaan juttuun vähän eri aiheista. 
2) Kun jutun otsikossa on sana huora, niin siitä tulee suosittu.
3) Pohdiskeluni taitaa olla aika turhaa, mutta jos hengenheimolaisia löytyy, niin olisi kiva kuulla kommentteja.
4) En pidä siitä, että miehellä on Slayer-paita ja hipsteripipo. Pelkkä Slayer-paita on jees.

4 kommenttia :

  1. Meillä täälläpäin on kyllä yhä hevarintapaiset ja sitten nämä hiphophomppelit erikseen, mutta rajat on kyllä vähän sekoittunu. Itse en ole onneksi joutunut etsimään baarista seuraa, mutta aina välillä nämä motoristit tulevat vilkuttelemaan ja jutustelemaan, kun omalta ukolta silmä välttää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo onhan noita helposti tunnistettaviakin tyyppejä onneksi täälläkin, mutta tuo tyylien miksautuneisuus häiritsee... Ehkä tuo mun suhtautuminenkin kertoo siitä, että olen vain liian vanha :D

      Poista
  2. Hyvät jalat ja kiva nainen sekä älliä päässä. Kuka osaa oikeasti arvostaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä kysymys :) Ehkä se on pääasia, että itse arvostaa itseään.

      Poista

Kiitos kommentista :)