Omituinen turhuuden kokemisen tunne. Mistä se oikein tuli?

"On aivan sama, minne kuljet ratsumies, on aivan sama, missä päättyy elon ties. Kuihtuu kauneimmatkin ruusut, henkii syksy kuolemaa, yö kerran kulkijalle levon lahjoittaa... Tunnuslauseenasi turhuuksien turhuus olkohon, ja mailla tuonen kaikki unhoittuva on."

Että oikein ihanaa, aurinkoisen kevätpäivän iltaa! Se tämä monimutkainen luonteeni tekee minulle aina tepposet. Suuresta ilosta, onnellisuudesta ja positiivisuudesta, äskettäin mainostamastani kepeästä olotilasta syöksähdän aina melankoliaan ja jonkinlaiseen eksistentialistiseen kriisiin ja alan kuunnella Sentencediä ja Viikatetta (jonka biisistä ylläolevat sanat ovat). Olen ollut viime aikoina täynnä energiaa ja intoa ja ollut ihmeissäni siitä, että olen ollut jaksava ja huolet ovat pudonneet harteiltani. Tai eivät ne ole, mutta en ole murhettunut niistä. Ja kuten aina, sitä kestää jonkin aikaa ja sitten taas vajoan siihen omituiseen tilaan, missä en jaksaisi mitään ja missä monet asiat tuntuvat yhdentekeviltä. Huolet ja murheet hyökkäävät täysin aseistettuna kimppuuni. Ihan kuin iloisena oleminen vaatisi minulta hirvittävästi voimia ja tämä väsähtäneempi masiksen tyylinen olotila olisi minulle luontaisempi. Ei, minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä (entinen maanis-depressiivissys), koska voin olla sekä maaninen että depressiivinen yhtäaikaa. Saatan olla tehokas ja touhukas ja hymyillä leveästi, tuntea onnea ja sitten kuitenkin samaan aikaan syvällä mieleni sopukoissa kannan hyvin suuria taakkoja ja koen olevani ahdistunut. Sellaista elämäni on ollut aina ja olen ihan varma, että kyse on vain luonteenpiirteestä. Lukekaahan muuten Eino Leinon tai L. Onervan runoja, niin huomaatte, että minä en ole maailmanhistorian ainoa synkistelijä. 

Viime aikoina monet asiat ovat alkaneet tuntua minusta hyvin turhilta, jopa tämä blogi. Minulla on ollut mielessä monia aiheita hömpästä yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta en vain ole jaksanut kirjoittaa mitään. Ajattelin jakaa kanssanne ilon uudesta huulipunastani, joka teki minut ihan ylionnelliseksi, mutta sekin tuntui turhalta. Joskus pienet asiat tekevät onnelliseksi ja kai se on pääasia, että olen itse onnellinen jostain pikkujutusta. Sitten ajattelin tehdä postauksen luonnonkosmetiikasta, mutta sellaisia on tehty paljon ja ajattelin, että mikä järki koko bloggaamisessa on, jos jokainen kirjoittaa samat jutut vain uudelleen... Jyväskylän kaupungin henkilöstön lomautusuutinen herätti minussa paljon huolta ja ajatuksia ja kerkesin jo hetken kirjoittaakin, mutta en halunnutkaan jatkaa juttua. Sekin tärkeä aihe tuntui turhalta. Olin onnellinen, kun sain päälleni kevään haaveasun, mutta asun kuvaaminen blogiin oli ylitsepääsemättömän ahdistavaa ja taas ystäväni turhuus tuli mukaan kuvioihin. Että onpa vaan typerää jakaa kuvia omista vaatteistaan, kun maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Tämä kummallinen turhuuden kokeminen on inhottavaa, kun tutut ja ennen niin kivat asiat yhtäkkiä menettävätkin merkityksensä. 

Onkohan minulla jokin orastava kevätväsymys vitamiinitankkauksesta ja asenteen oikaisusta huolimatta? Vai onko elämässäni pohdittavana vain liian paljon ja liian suuria asioita, että en jaksa käyttää voimavaroja mihinkään muuhun? Vastaus: on. Kun koko ihmiselämän pyhä kolminaisuus: parisuhde, terveys ja asunto ovat pohdinnassa, niin on kai ihan ymmärrettävää, että voimavaroja ei riitä kovinkaan paljon muuhun. Tai riittää kyllä, sillä olen ollut aktiivinen kodin hengetär ja puunannut huushollia! Se tuntuu tärkeältä ja kun minulla on ollut päivä, jolloin olen voinut hyvin ja jaksanut, niin olen silloin halunnut käyttää energiani johonkin todella tärkeään. Tämänkin kirjoituksen kirjoittaminen tuntuu muuten hyvin turhalta enkä oikeastaan tiedä, miksi tämän jutun julkaisen. Ehkä vain silkassa epätoivoisuudessani ja siinä ajatuksessa, että olisi joku, jolla olisi samanlaisia kokemuksia.

Ja kuten ihan aina, näillä minun jutuillani on se tarkoitus, että haluan herättää ajattelemaan. Tarkoitus ei ole valittaa tästä olostani, että voivoikaikki on huonosti vaan kertoa, että hei, tältä minusta tuntuu juuri nyt ja että nämä ovat minun tunteitani ja ajatuksiani ja ne kaikki ovat minulle sallittuja. Jos tänään olen ollut alakuloinen, niin mitä sitten. Siihen ei ole auttanut yhtään mikään, vaikka kaikkeni olen yrittänyt. Omille tunteilleen pitää antaa aikaa, sillä tunteet tulevat ja menevät, etenkin jos sattuu olemaan tällainen vuoristoratahenkinen luonne. Ne tunteet, joita minulla nyt on, kielivät aina jostain ja jos haluan, voin pohtia sitä, miksi juuri tänään minusta tuntuu tältä. Tai  sitten voin vain olla pohtimatta ja olla juuri siinä mielentilassa, joka minulla sillä hetkellä on. Nykyinen ajattelutapa, jossa ikäville tunteille ei saisi antaa sijaa, ei ole meille erilaisille kulkijoille ja elämän pohtijoille kovin kannustava eikä toimiva. Minusta on väärin, että pakottaisin itseni johonkin tiettyyn mielialaan ihan väkipakolla. Toki esimerkiksi itsesäälissä rypeminen ei palvele ketään ja joskus onkin syytä tehdä ryhtiliike omien tunteiden suhteen. Kun kyse on vähemmän vaarallisista tunteista, niin niiden voi antaa tulla ja mennä. Tai sitten voi istahtaa hetkeksi, hengittää syvään ja nauttia sälekaihdinten välistä siivilöityvästä kirkkaasta auringonvalosta.