Raskausajan ensimmäinen (ja viimeinen) asukriisi

Yhtenä aamuna se sitten iski. Klassinen asukriisi. Lähinnä se johtui työkuvastani ja siitä, että olen sotkumagneetti. Tiedän kotitalousopettajia, jotka pitävät ns. parempia vaatteita töissä, mutta minulle se on lähes mahdottomuus. Aina, kun minulla on jokin uusi tai tahroille altis vaate päällä, niin on varmaa, että joku roiskauttaa siihen mokkapalakuorrutetta, sulaa margariinia tai tiskivettä. Haluaisin kuitenkin näyttää töissä ihan siistiltä enkä miltään ryönäpirkolta. Yhtenä aamuna olin laittamassa peruskuteita eli äitiysfarkkuja, trikoopaitaa ja neuletta. Kävin istumaan ja farkut painoivat alamahaa, auts. Sitten taas vaatehuoneeseen mylläämään vaatevarastoa. Arkiaamujeni aikataulu on melko tiukka eikä asukriiseily oikein sopisi  kiireiseen aamuun. Kun olin vihdoin löytänyt jotain lämmintä ja mukavaa vaatetta ja kävin istumaan, niin huomasin, että alavatsaa kiristää ihan samalla tavalla kuin farkkujenkin kanssa! Argh. Kiristely johtui siis jostain sisäisestä seikasta eikä vaatteesta.

Raskausviikkoja minulla on jotain 28 tai 29 ja maha on nyt vasta ihan kunnon maha. Tätä en olekaan tajunnut kuin vasta tämän akuutin asupaniikin myötä. Raskauden alussa ajattelin, että väljimmätkin t-paidat ja hölttähelmaiset vaatteet menevät raskauden loppuun asti, mutta ne kiristävätkin jo nyt kummasti ja kun vaatehuoneen hyllyltä kiireessä tempoo päälleen kiristäviä paitoja yksi toisensa jälkeen, niin huomaa, että vartalolle on tapahtunut jotain. Äitiysvaatekauppaan en kuitenkaan mene, sillä loputtoman tuntuisesta vaatevarastostani löytyy kuitenkin aina jotain sopivan väljää ja onhan minulla muutama ihan oikea äitiysvaatekin. Housut ovat tietysti resorillisia ja yksi äitiysmekkokin minulla on ja tällä vaatevarastolla aion pärjätä. Veikkaukseni siitä, että joutuisin käyttämään äitiysvaatteita jo kolmannella kuulla, meni mönkään, sillä mutta en vieläkään ole tarvinnut mitään erityisiä äitiyspaitoja vaikka olen jo... Ööö.. Monennella kuulla? Osaako joku laskea?

Asukriiseistä en ole kärsinyt aikoihin ja siksi tämä tuli minulle aika yllättäen. Olen päättänyt, että en asukriiseile ja tuo päätös on pitänyt jopa liiankin hyvin siihen nähden, että yhteen aikaan pukeutuminen oli hirveän hankalaa. Nyt päätin, että tämä saa tasan tarkkaan olla ensimmäinen ja viimeinen pukeutumispaniikki - en aio tuhlata energiaa moiseen turhuuteen enää yhtenäkään aamuna tai muunakaan vuorokaudenaikana. Raskausajan asukriiseilyttömyyttä helpottaa erittäin positiivinen ja mutkaton suhtautuminen omaan kehooni ja sen muuttumiseen. Toki vaikea on sulattaa sitä, että syksyllä sain kiinteän ja pyöreän pepun kolmen kuukauden treenillä ja meni vain kuukausi, kun peppu oli taas lössähtänyt. Mutta eipä tuokaan paljon napppaa, minua ei nimittäin yhtään nappaa nämä kehon muutokset enkä niistä stressaa. Sanoin jo raskauden alussa, että en aio kertaakaan tulla valittamaan sitä, että maha kasvaa tai on suuri enkä löydä sopivia vaatteita. Vaatteita löytyy aina ja jopa tyylikkäitä sellaisia. Ja ruumiinrakenteeni tuntien tiesin jo alussa, että minulle ei tule söpöä pikkupalloa vaan levahdan tasaisesti joka ilmansuuntaan. Mutta rakastan ihan hirmuisesti masuni jokaista neliö- ja kuutiosenttiä! 

Miten asukriisini sitten ratkesi? Värivalinnan järjen köyhyydelläni eli musta-beigellä taas kerran! Onkohan tämä yhdistelmä minulle jokin turvaväri? Siltä voisi vaikuttaa tai sitten olen vaan liian tykästynyt tähän väriyhdistelmään. Voisin melkein järjestää blogikilpailun, jossa lukijat saisivat muistella, miten monesti olen tätä sävy-yhdistelmää käyttänyt.

Kaikkien pukeutumiskriisien pelastaja ja luottovaatteeni on Espritiltä vuosia sitten tilattu mekko, joka ei ole ahkerasta käytöstä huolimatta kulahtanut. Toisin kävi Day Birger et Mikkelsenin vastaavalle mekolle, joka oikeasta pesusta huolimatta kutistui ja jopa vähän huovuttui ja nyt siinä on myös reikiä! Lumppukoriin joutaa tuo erittäin huonolaatuinen merkkivaate, jolla oli lähtöhintaa lähes parisataa  euroa (huom! ostin 70 % alennuksella). Laitoin mekon alle alle beigen normipaidan, joka väljyytensä vuoksi mahtuu vielä. Paksut sukkikset jalkaan, ranteeseen jokin randomikoru ja korviin ne samat Snö of Swedenin korvikset, jotka minulla on aina, kun puen jotain beigeä.

 Lämmikkeeksi heitin hartioille Oriflamelta tilatun viitan, joka toimi ulkona kaulahuivina. Kätevää!

Pahoittelut epämääräisistä kuvista, mutta en löytänyt kuvaajaa ja alkoi olla jo kiire kotiin. Kuvat on otettu siis omatoimisesti työpaikalla (työajan jälkeen, että ei tässä veronmaksajien rahoilla oteta blogikuvia). Viime aikoina olen lueskellut juttuja useita blogijuttuja selfieistä ja pohtinut omaa näkemystäni. Taidan olla sitä sukupolvea, jolle selfiet ovat vähän teennäisiä ja narsistisia. Mutta hirveän käteviä silloin, kun ei löydy kuvaajaa!

Mitä tykkäätte asusta? Onko tuo beige-mustayhdistelmä tylsä vai tyylikäs vai kumpaakin? Kiinnostaa myös tietää, että miten pitkälle muut odottajat ovat selvinneet ilman äitiysvaatteita vai olenko tässäkin asiassa poikkeus, kun yritän selvitä mahdollisimman vähillä vaateostoksilla?