Oletko erityiskova? Tunnista itsesi näistä 10 piirteestä!

Erityisherkät ovat saaneet viime aikoina huomiota ja ymmärrystä ja moni ihminen on tunnustautunut erityisherkäksi. Kyseessä ei ole mikään uusi asia vaan erityisherkkiä ihmisiä on ollut aina, mutta tunne-elämää ja muutakin elämää hallitseville piirteille ei ole ollut nimeä. Lähdetäänpä siitä liikkeelle, että erityisherkkyys on ihan oikea, synnynnäinen ominaisuus. Sitten otetaan huomioon se seikka, että monilla ihmisillä on tarve diagnosoida itseään ja löytää selitys piirteilleen ja käytökselleen. Ok, eikö? Mutta kun aina käy niin, että kun jokin asia nousee pinnalle, niin siitä tulee muotidiagnoosi. Vähän niin kuin laktoosi-intoleranssista! Kun tuollainen hieno nimi tuli kansan tietoisuuteen, niin laktoosi-intolerantikoiksi tunnustautui joka toinen, vaikka he eivät edes tienneet, mitä koko sana tarkoittaa eikä monet edelleenkään erota toisistaan laktoosi-intoleranssia ja maitoallergiaa.

Muokattu: tämä kirjoitus on saanut paljon kommentteja ja tulin muokkaamaan, koska koen tärkeäksi mainita, että erityisherkkyys ei ole diagnoosi. En tätä asiaa tuonut tarpeeksi selvästi esille vaan käytin diagnoosi-sanaa turhan kepeästi. 

Pointtini on siis se, että olen ihan varma siitä, että monet haluavat luokitella itsensä erityisherkäksi, vaikka eivät sitä ole. Erityisherkkyyden kohdalla olenkin pohtinut sitä, että onko aina kyseessä erityisherkkyys vai joskus vain ns. luonnevika? Ihmiset kun hyvin mielellään kategorisoivat itsensä johonkin ryhmään ennemmin kuin lähtevät syvällisesti pohtimaan sitä, aiheuttaako tietyn ajattelu- ja käyttäytymistavan esim. jokin trauma tai muu tekijä. Voihan olla, että ihminen on stressaantunut eikä siksi siedä meteliä. Voi olla, että ihmisen tunteidensäätelyjärjestelmä on jäänyt kehittymättä ja ihminen on siksi yliherkkä. Voi olla, että ihmisellä onkin asperger-piirteitä eikä kyseessä ole erityiherkkyys. Voi olla, että ihminen on vain voimakastunteinen eikä erityisherkkä. En väheksy oikeaa erityisherkkyyttä, mutta kun lähdin pohtimaan erityisherkkyyden mahdollisuutta omalla kohdallani, niin totesin, että tietyt piirteeni ja käyttäytymistapani johtuvat esim. jostain menneisyyden tapahtumasta kuin erityisherkkyydestä.

Erityisherkkyyspiirteitään voi testata netistä löytyvillä testeillä ja tietysti minäkin testasin ja sain tulokseksi, että en ole erityisherkkä. Monet piirteet kyllä täsmäävät minuun sataprosenttisesti, kuten tiedon ja havaintojen syvällinen käsittely, voimakastunteisuus, tarkkaileminen, herkästi reagoivuus, mutta en silti ole erityisherkkä. Sen sijaan olen ERITYISKOVA. Niin mikä? No katsokaas kun, minä ryhdyin luomaan ihan omaa diagnoosia itseni kaltaisille ihmisille, jotta meitä ymmärrettäisiin paremmin. Erityisherkille ihmisille kun satelee ymmärtämystä, mutta kuka ymmärtäisi meitä erityiskovia ihmisiä?

Mitkä ovat sitten erityiskovan piirteet?

1. Pe(i)ttävä ulkokuori. Ulkokuori ei läheskään aina paljasta sitä, mitä mielessämme liikkuu. Saatamme hymyillä sievästi ja sisimmässämme kiehuu murhanhimoiset ajatukset (esimerkkinä Täydellisten naisten Bree Van de Kamp). Olemme oppineet selviämään tilanteesta kuin tilanteesta pokerinaamalla. Nimenomaan oppineet selviämään, koska erityiskovuus on ollut selviytymiskeino. Emme ole voineet näyttää heikkouttamme, koska sitä vastaan olisi voitu hyökätä. Olemme erityiskovia itseämme suojellaksemme ja se on opittu taito toisin kuin erityisherkkyys, joka on synnynnäistä. Emme näytä tunteita julkisesti ja siksi meistä saattaa saada kylmän ja kovan, jopa koppavan kuvan. Se, että ei näytä tunteitaan, ei ole tunteiden patoamista vaan tunteet kyllä käsitellään, mutta sopivana ajankohtana.

2. Tunteidenhallinta. Erityiskova ihminen on oppinut säätelemään ja hallitsemaan tunteitaan. On hetkiä, jolloin pillahdan itkuun aivan pienestä asiasta, kuten laulaessani lapselleni jotain kaunista laulua. Saatan myös liikuttua aivan liikaa jostain lahjasta, jonka saan. Sitten voi olla, että en hautajaisissa itke kyyneltäkään, koska osaan ulkoistaa tunteeni enkä anna niille valtaa. Olen siis opetellut ja ihan opiskellut tunteiden hallintaa ja se olisi tarpeellinen taito jokaiselle. Nuorempana kovetin itseni, koska en osannut muutakaan ja samalla olin kiltisti hymyilevä tyttö, joka antoi kohdella itseään huonosti. Nyt olen oppinut hallitsemaan kovuutta eikä se tarkoita missään nimessä sitä, että olisin tunteeton. Kun luin ensimmäisen kerran Scarlett-romaanin, niin hätkähdin, koska kirjan alussa kuvataan hyvin sitä, mitä minäkin tunnen. Scarlett O'Hara on Melanien hautajaisissa ja siitä kerrotaan näin: Scarlett oli yksin oman varjonsa alla, ja yksin hän kantoi myös murheensa. Tuulenpuuskat vihmoivat hyytäviä ryöpsähdyksiä hänen niskaansa, mutta hän ei niitä huomannut. Hän ei tuntenut yhtään mitään, oli aivan turta. Hän surisi sitten myöhemmin, kun tuska olisi siedettävämpi. Nyt hän piti loitolla kaiken tuskan, kaiken tunteen ja ajatukset... En saa itkeä. En täällä ainakaan. Enkä vielä. Jos alan itkeä, siitä ei ehkä tule loppua ollenkaan. Tiedän hyvin, että Scarlett on fiktiivinen hahmo, mutta en voi kuvailla sitä helpotusta, jonka koin lukiessani tuota tekstiä. Aiemmin olin kuvitellut, että minussa oli jotain vikaa, koska en ollut tiennyt, että ihminen voi käsitellä suruaan noin. Sittemmin olen tavannut muitakin erityiskovia henkilöitä eikä minun ole tarvinnut ajatella enää romaanihahmoa ymmärtääkseni itseäni.

3. Pakko porskuttaa. Me emme jää vatvomaan asioita vaan porskutamme eteenpäin. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Saatamme kyllä masentua siinä missä muutkin, saatamme itkeä kokonaisen yön, mutta seuraavana aamuna tuhahdamme ja tajuamme, että jos minä en hoida tiettyjä asioita, niin ei niitä hoida kukaan muukaan. Tai että jos minä nyt romahdan, niin vedän aikamoisen liudan ihmisiä mukaan. Joillain meillä elämä on aika hatarasti rakennettu ja kuten eräs ystäväni minulle sanoi: "Jos sie romahat, niin romahtaa koko korttitalo." Me emme voi siis antaa itsemme lojua sängynpohjalla ja voivotella elämän kurjuutta, koska me emme vaan voi. Jaksamisen pakko ei tietenkään ole mikään hyvä juttu, etenkin jos työpaikalle tai kotikeittiön pöydän ääreen raahautuu pelkkä tyhjä kuori. Tyhjä kuori, joka hoitaa silti hommat hyvin, koska emme tiedä muuta toimintatapaa. Porskuttaminen ja touhottaminen on meidän tapamme toimia ja sen avulla myös käsittelemme asioita.

4. Kissat pöydälle. Me selvitämme asiat ja kohtaamme ne pystypäin. Toisinsanoen nostamme kissan pöydälle, tykkäsipä kissa siitä tai ei, mutta alas se ei loiki ennen kuin asiat on puitu. Meille ei ole olemassa asiaa, josta emme voisi puhua vaan nostamme rohkeasti esille erilaisia epäkohtia niin kotona kuin muuallakin. Tämä vaatii taistelutahtoa ja kritiikinsietokykyä ja aiheuttaa tappeluja ihmissuhteissa, koska monet ihmiset ovat niin sisäänpäinkäpertyneitä, että heidän on helpompi keksiä tekosyitä ja selityksiä kuin keskustella vaikeista asioista. Toisia ihmisiä puolustellakseni täytyy sanoa, että me erityiskovat voimme vaikuttaa vähän vaikeilta, koska me haluamme asioille perustelut emmekä hyväksy sitä, että toinen mutisee jotain epämääräistä vastaukseksi yksinkertaiseen kysymykseemme. Toisaalta taas monet asiat ovat meille helppoja, koska vastauksia on vain kaksi: kyllä tai ei ja minä ainakin ihmettelen, että miten monet ihmiset voivat vastata joihinkin tärkeisiin kysymyksiin sanolla "ehkä", "en tiedä" tai "tarvitsen miettimisaikaa". Jos se ei ole "kyllä" tai "ei", niin sitten antaa olla! Yksinkertaista kuin mikä!

5. Perkele! Se on se, kun kaikki on kaatumispisteessä, kun itsellä ei olisi enää yhtään voimia, kun pää tuntuu halkeavan ja tekisi mieli varata menolippu johonkin - ihan mihin tahansa. Ja sitten tulee se "perkele!" Meitähän ei lannisteta, ei kukaan eikä mikään, vaikka välillä tuntuukin siltä, että olemme Universumin testikappaleita siinä, miten paljon ihminen voi kestää. Minäkin ajattelen yleensä positiivisesti, keskityn kaikkeen hyvään ja etenen iloisella mielellä, mutta aika monesti ärsytys tai ihan suoraan sanoen vittuuntuminen on sellainen voima, joka saa tekemään ja päättämään asioita. Esimerkkinä se, että en tiedä, olisinko koskaan saanut äidinkielen approbatur-opintojani tehtyä loppuun, ellei minulla olisi ollut niin palava halu näyttää epäilijöille, että pystyn siihen. Olin nimittäin superärsyyntynyt siitä, että joku kehtasi epäillä voimavarojani ja älylahjojani ja aina, kun olin luovuttamassa, mietin noita ihmisiä ja jaksoin jatkaa oppimistehtävien tekemistä. Nykyisin puhutaan paljon positiivisuudesta ja siitä, että kaiken pitäisi olla positiivista eikä vihalle ei saa antaa valtaa jne. Mutta kun esim. murrosikäisen angstaus ja taaperon uhmailu ovat välttämättömiä kehitysvaiheita. Myös parisuhteessa ärsytyksentunteet voivat olla tarpeellisia, koska ne nostavat esille asioita, joita voisi olla tarpeen käsitellä. Olen kirjoittanut Negatiivisuuden kannustavasta voimasta joskus ja olen edelleen sitä mieltä, että kun Perkele!-olotila iskee, niin silloin saa paljon aikaiseksi tai saa kerättyä itsensä. Kuten minä tässä erään kerran, kun lysähdin itkemään lohduttomasti ja tuntui, että joka solu tikahtuu itkuun. En minä kauan siinä vollottanut, kun ajattelin, että "perkele, tässä nyt jouda itkemään" ja sitten pyyhin kyyneleet ja minulle tulikin ihan hyvä olo.

6. Henkiset voimavarat. Meitä on siunattu valtavilla voimavaroilla, joita itsekin ihmettelemme. Miten me aina jaksammekaan? Me kannamme aina omien murheiden lisäksi toistenkin murheet ja olemme aina valmiita kuuntelemaan toisia, olipa oma tilanteemme mikä hyvänsä. Välillä tuntuu, että kestämistä on liikaa, mutta jälkeenpäin voi olla ylpeä siitä, miten hyvin kaikesta selvisi ja miten taas on suoriutunut jostain, minkä koki lähes mahdottomaksi. Elämässä ei ole sellaista asiaa, joka romahduttaisi meidät ja saisi raiteiltaan. No, ehkä hetkeksi, mutta sitten taas palataan porskuttamaan.

7. Reippaus. Erityiskoville ihmisille on tärkeää olla aina reipas. Jo pieninä lapsina olemme halunneet olla kilttejä ja vastata vanhempien ja opettajien toiveisiin ja täyttää muiden odotukset. Osaamme suuressa katastrofissa tai hätätilanteessa ajatella loogisesti ja viileästi sekä ladella toimintaohjeita ja myös tarjota lämpimän olkapään muille tueksi. Kun katastrofitilanne on ohi, niin hytisemme omissa oloissamme ihan riekaleina. Tähänkin on laitettava pätkä Scarlettista: "Katso nyt", kuiskasi muuan mustahuntuinen rouva toiselle, "kova kuin kivi. Kuulin, ettei hän vuodattanut kyyneleen kyyneltä koko sinä aikana, jonka hautajaisjärjestelyihin käytti. Se on Scarlettia se, ei sydämen puolikastakaan." Ja mikä olikaan totuus? Se, että Scarlett oli surun murtama, mutta hän hoiti kaikki hautajaisjärjestelyt, koska kukaan muu ei siihen kyennyt. Jonkun on pakko olla täysjärkinen, jonkun on pakko pitää homma kasassa ja yleensä se on erityiskova ihminen, joka siihen kykenee.

8. Vastoinkäymiset. Erityiskovat ihmiset ovat niitä, jotka ovat kokeneet elämässään paljon. Heitä lohdutetaan sanoilla: "Ei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa". Ja tähän sopii se, mistä erään ystäväni kanssa puhuimme ja mikä on joidenkin ihmisten elämässä valitettavan totta. Eli se, että joku on aina ollut sairas tai kuollut ja loppujen lopuksi ei tiedä, kumpi on pahempaa. Tietenkään kaikista vastoinkäymisiä kokevista ei tule erityiskovia ja jokainen suoriutuu vastoinkäymisistä omalla tavallaan. 

9. Pärjääminen Luin joskus Jouni Hynysen haastattelun jostain lehdestä ja hän sanoi siinä niin, että suomalainen mies kantaa vaikka pianon kuudenteen kerrokseen. Tajusin, että minä olen juuri sellainen! Siis en suomalainen mies vaan sellainen, joka tekee sisullaan. Tyhmäähän se on, mutta kun on ollut pakko pärjätä. Erityiskovilla ei ole käsitystä siitä, mitä on helppo elämä ja siksi he eivät osaa suhteuttaa omaa elämäänsä muihin, Tietenkään elämiä ei pidä vertailla, mutta ihan yleisen mittakaavan ja normien mukaan ajateltuna voi olla, että erityiskova kokee oman vaikean elämänsä olevan rutkasti helpompaa kuin sellainen ihminen, jonka elämä on aina ollut helppoa. Esimerkkinä tästä se, että sisäilmahelvetin ja pitkän sairastamisen + aika monen muun ongelman kokeneena vauva-arki tuntui ja tuntuu kohtalaisen iisiltä. Sitten kun kerroin neuvolassa arjestani, niin neuvolan täti sanoi, että onpas paljon kuormittavia tekijöitä, että jo yksi noista on sellainen, mikä voisi suistaa tuoreen äidin raiteiltaan. Aha, olipa kiva tietää. Erityiskovan ihmisen elämän lähtökohta voi olla valitettavan usein se, että täytyy vain pärjätä jotenkin ja aina sitä vaan pärjää.

10. Asenne. Tämä jos mikä on opittua ja opeteltua. Me emme ruikuta emmekä kerjää sääliä, mutta tietysti kerromme, jos meillä menee huonosti, kerromme elämämme epäkohdat ja juttelemme asioista henkisen hyvinvoinnin varmistamiseksi, mutta katsomme aina eteenpäin. Me suhtaudumme moniin asioihin luonnollisena osana elämää ja jos jotain tapahtuu, niin se tapahtuu. Shit happens ja show must go on! Erityiskovan ihmisen suhtautuminen elämään on realistista enkä lähtisi luokittelemaan sitä positiiviseksi tai negatiiviseksi, koska tuollainen luokittelu on turhaa ja suhtautuminen riippuu monesti tilanteestakin.

Tässä siis oli nyt äkkiseltään listattuna 10 erityiskovan ihmisen piirrettä. Tunnistitko itsesi vai oletko ihan päinvastainen tyyppi? Ja jos et tunnistanut, niin miltä tämä sinusta kuulostaa? Haluan korostaa, että erityiskova ihminen ei ole nilkki eikä ikävä persoona vaan hän on vahva ihminen, joka voi olla myös lämmin ja rakastava. On nimittäin älytöntä, että usein ajatellaan, että monet piirteet sulkevat toisensa pois, vaikka on ihan mahdollista, että ihminen on yhtäaikaa kova ja herkkä. Tästä tulikin mieleeni Tommy Tabermannin runo, joka kiteyttää aiheen aika hyvin: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.