Marraskuun harmaus ja kaamos on minulle aika hankalaa enkä ole ainoa pimeydestä kärsivä. Monet kokevat hidastuvansa, olevansa väsyneempiä kuin valoisampaan vuodenaikaan ja on ihan sama mitä tekee, koska fyysiset oireet ja velttous hiipii silti kehoon ja mieleen. Sitä tahtoisi vain karhuuntua nukkumaan ja herätä vasta keväällä, kun aurinko paistaa (ja jouluksi). Toki omilla valinnoilla voi vaikuttaa hyvinvointiinsa ja raitis ilma, vitamiinit sun muut perusjutut pitävätkin virkeänä. Tänä syksynä elämässäni on ollut enemmän positiivisia asioita kuin vuosiin ja niiden ansiosta olen ollut jaksavampi, mutta joudun silti taistelemaan kaamosväsymystä vastaan. Juuri kun pitäisi vähän hidastaa ja levätä, niin arkeni on niin hektistä, että en kertakaikkiaan kestä perässä. Levolle ja liikunnalle sekä kunnolliselle syömiselle kyllä järjestän aikaa, sillä olen päättänyt, että mikään muu ei ole elämässä niin tärkeää kuin oma hyvinvointini. Pakollisia ja myös pakottomia tekemisiä on nyt paljon ja on ollut pakko priorisoida ja ensimmäisenä taitaa aina kärsiä tämä blogi. Monia aiheita olen taas mielessä pyöritellyt - ajankohtaisia aiheita kuten avioliittolain käsittely eduskunnassa ja ydinvoima sekä epämääräisiä omia pohdintoja parisuhteesta, shoppailusta/shoppailemattomuudesta ja ikääntymisestä, mutta mistään en ole kirjoittanut. Enkä mistään muustakaan, vaikka tunnen omatunnon pistoksen siksi, koska olisi pari yhteistyöjuttuakin jonossa.
Miksi en ole kirjoittanut? Siksi koska tämä kortti:
Sain kortin rakkaalta ystävältäni synttäripaketissa. Hain paketin Citymarketin SmartPost-automaatista ja täpinöissäni revin paketin auki jo paikan päällä. Sitten alkoikin kuulua niiskutusta ja huokailuja... Liikutuin jopa vähän liikaa ja vaikka olen hyvä hillitsemään tunteitani, niin aina en siihen kykene, vaan tihrustin korttia Cittarin käytävällä tippa linssissä. En osaa edes sanoa, mikä runossa on niin koskettavaa. Ehkä se, että se vaikuttaa juuri minulta, että kulkisin monta tietä mielelläni, että vilijonkkia näkee jos jonkinlaisia, että asioita on välillä vaikea ymmärtää... Mutta viimeinen kappale on se koskettavin... Koska olen kuin Muumipeikko, pieni vain, joka on liian suuressa maailmassa. Ja silloin kun ahistaa, ei auta kuin oikoa jalkoja. "En jaksa pohdiskella, mä tahdon olla vain" on lause, jonka otin ohjenuorakseni! Mitä hiiskattia minä vatvomaan aina syntyjä syviä, kun sitä voi vaan olla möllöttää. Enkä ihan oikeasti jaksa aina pohdiskellakaan, vaikka pohdiskelevaisuus on kai niin syvällä luonteessani, että en siitä mihinkään pääse. Kortti on missäs muuallakaan kuin jääkaapin ovessa ja se muistuttaa minua jalkojen oikomisen tärkeydestä ja siitä, että voin olla vain.
Ai että mikä tuo Barbapapa tekee kuvassa? No se on minun motivaatiopehmoni! Ihminen tarvitsee tässä kaamosharmaudessa kaikenlaisia erilaisia motivaattorikavereita. Jos oikein hurjaksi heittäydyn, niin saatanpa jossain vaiheessa kirjoittaa Barbapapa-mysteeristä vähän enemmän...
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista :)