Syyskuvia ja runoja

Minä pidän syksystä. Pidän kuulaista syspäivistä, värikkäistä lehdistä ja auringonpaisteesta, joka vielä lämmittää. Pidän siitä, että ei tarvitse ihan vielä tumpata päälle miljoonia vaatekerroksia, mutta voi laittaa jotain lohduttavan villaista. Pidän myös syysmuodista ja joka vuosi muistan, että sellaiset värit kuin viininpunainen, petrooli ja okra ovat olemassa. Syksyssä on jotain hyvin lohduttavaa. En osaa sanoa miksi. Olen epäillyt, että se johtuu kontrastista eli siitä, että päivällä on niin värikästä ja kirkasta, siis jos aurinko paistaa, ja illalla voi mörkööntyä omiin oloihinsa. Syysiltojen pimeys luo aivan kummallisella tavalla minulle illuusion turvallisuudesta, vaikka nimenomaan pimeyden pitäisi herättää turvattomuutta. Ehkä pidän syksystä siksi, että olen syntynyt marraskuussa ja koen, että syksy on minulle ominta vuodenaikaa. Toisaalta lokakuun ja marraskuun ankeus ottaa voimille ja väsyn siitä, että sataa ja kaikki on vain harmaata ja puutkin ihan nakuja. Viime vuosina harmautta on kestänyt lähes koko talven ja vaikka pidänkin syksystä, niin herään eloon keväällä ja virkistyn. 

Alkusyksy on minulle energistä aikaa ja vaikka olenkin ollut viime aikoina aivan liian väsynyt, niin silti olen jaksanut iltaisin lähteä lenkille. Syysillat ovat hyvin kauniita ja viime viikollakin eräänä iltana taivaanranta oli aivan pinkki! Tosin sitten kun kerkesin ulos vaipanvaihdon jälkeen, niin pinkkiys oli muuttunut jo hämäräksi. Syysiltojen hämäryydessä on jotain hyvin kiehtovaa ja eräänä iltana otin kameran mukaan ja ikuistin tuokiokuvia iltalenkiltämme.

Olin iltalenkillä ihan kivalla päällä, ajattelin mukavia juttuja ja sitten aivan yhtäkkiä iski runokorvamato. En ymmärrä, mitä aivoissa tapahtuu sillon, kun jokin biisi tai runo pälähtää päähän ihan yllättäen. Enkä ymmärrä, miksi korvamatojen täytyy noin 98 %: sesti olla rasittavia renkutuksia tai Kake Randelinia. Olin ihan autuaan onnellinen ennen kuin ystäväni tutustuttivat minut Frederikin ja Tapani Kansan tuotantoon. Sen jälkeen minulla on ollut säännöölisesti korvamatoina Volga, Volga, Titanic ja Äidin pikkupoika. 

Tällä kertaa korvamato ei ollut biisi vaan lempirunoilijani L. Onervan runo, josta muistin vain lyhyitä pätkiä. L. Onerva on vuonna 1882 syntynyt runoilija, joka on tunnettu radikaaleista ja jopa uskaliaista runoistaan ja laajasta, palkitusta tuotannostaan. Onerva oli naimisissa Leevi Madetojan kanssa, mutta hänellä oli ollut suhde myös Eino Leinon kanssa. Onerva on jäänyt harmittavan tuntemattomaksi enkä minäkään kai hänestä tietäisi, ellen olisi teininä löytänyt isoäitini runokirjoja, jotka löytyivät äitini kätköistä. Kirjat ovat edelleen minulla tallessa ja ne ovat rakkaimpia aarteitani. Toisesta on kansilehdet hävinneet, mutta toisessa ne ovat irrallisena tallessa ja siinä on painovuosi 1927. Teininä suhtauduin kirjaan uteliaisuudella, mutta kun aloin lukea runoja, niin ihastuin. Löysin ensimmäisen kerran elämässäni jonkun, jolla oli samantyyppinen mielenlaatu kuin minulla ja koin, että en enää ollut niin yksinäinen. Oli aivan kuin Onerva olisi osannut vangita runoihin syvimmän olemukseni, ainakin yhden puolen minusta. Olen positiivinen, harjoitan kiitollisuutta, löydän arjen pienistä asioista iloa, hymyilen ja nauran paljon, tsemppaan muita, olen tunnettu valoisana, pirteänä ja energisenä tyyppinä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että toinen puoli minusta on aivan hirvittävän synkkä ja melankolinen ja tätä puolta Onervan synkät runot kiehtovat. 

Se korvamatoruno, joka pulpahti mieleeni, menee näin: 

Hiljaa kuljen syksy-yössä hämärtyvä rantaa

tuulen humu yksinäistä ikävääni kantaa.

Meren aallot ajelevat murhettani mykkää

syksyn merta kolkommasti sydämeni sykkää.

En ma varro jumalilta vpahdusta vaivaan:

ammoin multa sulkeutuivat tähtitalot taivaan.

En ma etsi kotilieden leppoisata tulta:

ammoin mulle paljastui sen väärä kissankulta.

Turhaan silloin silmistäni vesivirrat juoksi:

syösty olen sydämeni rikkauden vuoksi.

Turhaan paloi unelmista paisuvainen parmas:

virvatulta jokainen sen mieliala armas.

Milloinkaan ei vaeltajalle rauhan aamu valkee,

käydä tahdon siksi kunnes syädmeni halkee.

Vaiti tahdon rakkauteni rinnassani kestää,

armas menee toista tietä, enkä pyydä estää.

Kuolla tahdon erakkona suruhuni suureen,

uskomani unikuvan jalkojen juureen.

Kun sitten aloin lempirunojani muistella, niin mieleen nousi tämä, joka kuvastaa minua erittäin hyvin. Mitään runoanalyysia en tässä ryhdy tekemään, mutta tämän runon viimeiset säkeistöt ovat olleet mielessäni useasti elämäni varrella. Me kun emme koskaan voi tietää, mitä tuleva päivä tuo tullessaan. 

Ilot ovat useasti ensin itketyitä

älä kysy katseheni kyynelsumun syitä.

Synnyin tummaan syksysäähän

myrskytuulten selkään

murhetta en peljännyt,

mut riemua mä pelkään.

Arastellen aamuruskoon katseheni kannan:

aurinko on noussut yli yöni taivaanrannan!

Jäinen kukka värähtelee hyyssä aamuhäivän:

elämää vai kuolemaako tietää nousu päivän?

Onerva on kirjoittanut useita runoja syksystä ja osa niistä on ihan järkyttävän synkkiä ja jopa itsetuhoisia. Sellaiset runot kyllä tuottavat omituista tyydytystä erinäisiä kuolema-aatoksia pyörittelevälle skorpparille, mutta en niitä tässä julkaise, ettei ihmiset vallan ahistu! Tämänkin runon kohdalla mietin, että julkaisenko, mutta jokin tässä on sellaista, että haluan tämän jakaa. Runon nimi on Syksy:

Syvä on elämän syksy,

Korkea kolea taivas,

täynnä tähden pilkkehiä,

pilven piirtoja enemmän.

Usvainen meren ulappa,

vailla kesän keikkujoita,

punapursien iloa,

venekuntain kukkumista.

Syvempi sydämen syksy,

lakastuvan sielun laulu,

hallan tiellä harmajalla,

yksinäisen yön sylissä.

Jätin Onervan runokirjat sängyn viereen, sillä haluan pitkästä aikaa lueskella runoja, joissa on käytetty vanhaa kunnon runomittaa ja jotka kaikesta synkkyydestään huolimatta saavat minut rauhoittumaan. En ole ainoa, joka syksyn tullen innostuu lueskelemaan kirjoja ja vaikka muutenkin luen, niin syksyisin lukeminen tuntuu erityisen mukavalta. Kupponen teetä tai mitä hyvänsä ihmiset juokaan, pehmoinen viltti, villasukat, kynttilät, suklaata ja hyvä kirja - siinäpä syksyn kotoiluelementit!

Millaisia fiiliksiä syksy sinussa herättää?