Naturellinä Iltalehdessä

Höh, välillä tunnen itseni tosi tyhmäksi. En ajattele asioita loppuun asti enkä lähde älyämään monia yksinkertaisia asioita. Tällä hetkellä harmittelen sitä, että en älynnyt kirjoittaa tätä blogijuttua aikaisemmin. Minun olisi nimittäin pitänyt julkaista tämä jo heti tänä aamuna, jotta olisitte voineet sankoin joukoin sännätä ostamaan Iltalehden ja bongata minut lehden keskiaukeamalta.

Iltalehden toimittaja otti minuun kesällä yhteyttä ja pyysi haastattelua ruusufinniaiheesta. Suostuin haastatteluun, koska halusin antaa ruusufinniä sairastaville kasvot ja kertoa omat kokemukseni. Olen perehtynyt ruusufinniaiheeseen ja muutenkin ihonhoitoon ja kosmetiikkaan ja ajattelin, että osaan sanoa varmaan jotain ihan viisastakin :). Juttu ilmestyi eilen Iltalehden nettisivulla ja tänään paperilehdessä.

Olen tänään ollut aika tohkeissani jutusta ja syystäkin, koska harvoin sitä pääsee lehteen ja vieläpä noin näkyvästi. Olen niin vanhanaikainen, että painettu sana tuntuu ja merkittävämmältä kuin nettijutut ja kävinkin heti aamulla työmatkalla ostamassa lehden. En itse oikein käsitä, että naamani komeilee lehdessä, joka tavoittaa päivittäin suuren joukon lukijoita. Bloggaajana olen tottunut olemaan esillä ja julkaisemaan itsestäni kuvia, joten kynnys olla lehdessä on aika matala. Mutta silti tuijotin kuvaani oikein edes tajuamatta, että siinä on minä. Lähinnä keskityin vain katsomaan kuvaa ajatuksella "Etsi 10 virhettä" ja kuten naiset aina, harmittelin, että kuva ei ollut ihan mieleiseni. Kun kerrankin saa kuvansa lehteen, niin varmaan jokainen haluaisi, että kuva olisi täydellinen ja mahdollisimman edustava. Minua kyllä lohduteltiin, että se oli hyvä kuva ja olen samaa mieltä. Itse sitä on vaan niin ylikriittinen.

Koska kyseessä on ihoasioita käsittelevä juttu ja korostin sitä, että ihoni on nyt hyvässä kunnossa, niin minusta haluttiin meikitön kuva. Iiks. Meikittömyys on minulle vaikea paikka, sillä olen nuoresta asti joutunut peittämään ihoani meikillä enkä ole liikkunut oikein missään ilman pakkelia. Kuvaa varten meikkasin silmät ja kulmakarvat ja nekin huolimattomasti, mutta muuta meikkiä minulla ei ole. En kuulu niihin ihmisiin, joiden mielestä on rohkeaa olla ilman meikkiä, mutta kyllä minusta tuntui, että olin karmean uhkarohkea suostuessani meikittömään kuvaan! Etenkin tällä ihohistorialla ja vuosia kestäneellä ihoitsetuntokriiseilyllä! Olen viime vuosina harjoittanut siedätyshoitoa monissa asioissa, mutta meikittömästä kuvasta ei voi sanoa, että se on siedätyshoitoa vaan se on shokkihoitoa. On aika hurjaa, että olen yli parikymmentä vuotta varonut liikkumasta missään ilman meikkiä ja nyt yhtäkkiä naturelli kuva komeilee lehden keskiaukeamalla. Päätin, että jos joku vielä sanoo, että tule sinäkin Minttu oman mukavuusalueesi ulkopuolelle, niin lätkäisen lehtijutun hänen nenänäsä eteen ja sanon, että eiköhän tässä ole riittävästi mukavuusalueelta poistumista. Meikittömän kuvan ottaminen oli minulle nimittäin suuri harppaus pois omalta mukavuusalueeltani.

Kun on tottunut meikkaamaan, niin meikistä tulee ne oikeat kasvot. Muistan kun eräs tunnettu henkilö oli pitämässä luentoa ja hän sanoi, että meikkaa aamulla itsensä oman itsensä näköiseksi. Silloin havahduin ajattelemaan sitä, että mikä loppuujen lopuksi on sitä itsensä näköistä ja omaa. Tietysti meikittömyys, mutta mitä jos ihminen tunteekin olonsa kotoisammaksi meikattuna? Onko silloin kyse siitä, että ihminen ei voi hyväksyä itseään täysin? En tiedä, koska minulla ei ole asiasta kunnollista käsitystä. Minä olen meikannut siksi, että ihoni näyttäisi ja tuntuisi paremmalta, että ruusufinni-iholla olisi suoja ulkoisia ärsykkeitä vastaan ja myös siksi, että pidän meikkaamisesta. Aiemmin meikki on ollut minulle merkityksellisempää, mutta nykyisin minua ei haittaa, jos ihollani näkyy punoitusta. Meikin merkityksen vähentyminen johtuu itsetuntoni on korjaantumisesta (iän tuomasta viisaudesta?), mutta syy on myös ihon hyvässä kunnossa. Jos meikki katoaa naamalta päivän mittaan, niin alta ei paljastu purppuranpunaisena kukertava iho, jonka paljastumista olen aina pelännyt. Iho-ongelmaiset kyllä tietävät, miten paljon tuollaista murehtimista huono iho aiheuttaa. Hyväihoiset voivat pitää mielipiteensä ominaan, koska heillä ei ole käsitystä siitä, millaista on elää punakan ja rupisen naaman kanssa ja siksi heidän on helppo sanoa, että meikittömyys ei ole ongelma. 

On muuten mielenkiintoista, että tuttuni kommentoivat pääasiassa kuvaa eivätkä itse jutun sisältöä. Tunnustan, että itsellekin nimenomaan kuva oli tärkeä ja huomioni keskittyi siihen eikä ihmekään, sillä kuva oli niin suuri. Itse jutustakin tuli kyllä palautetta ja onneksi vain positiivista! Juttu oli hyvin kirjoitettu ja siinä tuli monipuolisesti esille ne asiat, joita halusin sanoa. Olen saanut sähköpostin ja messengerin kautta hyvää palautetta jutusta ja tuntuu tosi kivalta, että tuntemattomat ihmiset ottavat yhteyttä ja kannustavat. Monella ruusufinniä sairastavalla on sekä tiedon että vertaistuen tarve ja olen onnellinen siitä, että blogistani ja myös lukijoiden kommenteista löytyy kumpaakin.