Wusheng Company taisteli tiensä hevimimmin sydämeen

*Liput esitykseen saatu Jyväskylän Kesältä*

Jyväskylän Kesä -kaupunkifestivaali on jo ohi tältä vuodelta ja vaikka sade latisti tapahtumia ikävästi - kuten monesti Suomen kesässä käy - niin silti päästiin nauttimaan erittäin monipuolisesta kulttuurikirjosta. Minulle jäi tapahtumista hyvä fiilis ja odotan jo nyt innolla ensi vuoden ohjelmaa! 

Perjantai-iltana olin katsomassa näytöstä Wusheng Company: Musashi - miekan tie, jossa yhdistellään perinteistä samuraiestetiikkaa, itämaista teatteritekniikkaa ja länsimaista hevimusiikkia. Tuo on kombo, josta minulle vain viimeksi mainittu on läheinen ja tuttu. Wusheng Company on kiinalaista teatteritekniikkaa tutkiva ja käyttävä ryhmä, jonka johtaja Antti Silvennoinen on opiskellut teatteritaidetta Kiinassa. Ryhmä on ensimmäinen Euroopassa toimiva Peking-oopperaryhmä ja minun piti ihan googlettaa, mitä Peking-ooppera on ja Wikipediassa sanotaan, että se "perustuu soitinmusiikin, laulun, resitoinnin, akrobatian ja symbolisen liikkeen yhdistelmälle. Kaikkea näyttelijäntyötä ohjaavat tiukat konventiot. Roolihahmon esittäminen voidaan nähdä rituaalisena suorituksena." Jotain tuollaista voi päätelläkin, kun kyse on kiinalaisesta teatterista.

Menin esitykseen avoimin mielin ja ilman ennakko-odotuksia, vaikka toki oletin, että tulen näkemään jotain hyvin erikoista ja sellaista, mitä en ole aiemmin nähnyt. Esitys alkoi tyylikkään eleettömästi ja mietin kuumeisesti, että mitähän kohta tapahtuu. Ihan kuin koko ajan ilmassa leijuisi uhka hyökkäävästä samuraista. Olin olettanut, että heti ensiminuuteista lähtien musiikki jytää ja samuraimiekat heiluvat ja että kyseessä olisi siis pelkkä taisteluesitys. Tavallaan olikin, mutta esitys perustuu Miyamoto Musashin sotastrategiasta kertovaan kirjaan The Book of Five Rings ja siksi esityksessä tuodaan esille monologien avulla kirjan sisältöä. Puheenvuorot olivat erittäin vaikuttavia; paatoksellinen yksinpuhelu voittamattomuudesta, taistelusta ja kuolemasta oli niin vahvaa, että selkäpiitäni alkoi karmia. Melkein aloin uskoa, että lavalla oleva näyttelijä on oikea samurai, joka koulii mieltään taisteluun. Esityksessä käsiteltiin paljon kuolemaa, koska samurain elämässä kuoleman uhka on aina läsnä ja kuolema on hyväksyttävä. 

Esityksen alku oli hieman hidastempoinen ja odotin musiikin alkamista. Taustamusiikkia kyllä soitettiin, mutta ei sitä, mitä odotin. Aloin jopa vähän tylsistyä, mutta esiintyjien tarkoin harkitut ja harjoitellut liikkeet, eleet ja jopa katseet pitivät minut tiukasti mukana lavan tapahtumissa. Torstaina olin käynyt katsomassa Circo Aereon Abrakadabra-shown ja sen aikana oli lapsellisen kepeä olotila. Musashi-esitys veti fiilikset aivan toiseen äärilaitaan ja hyvin synkkiin vesiin. En häpeä tunnustaa, että välillä minua ihan pelotti! Tunteeni ei kerro siitä, että olisin arkajalka-herkkis vaan siitä, että esiintyjät olivat niin syvällä rooleissaan, että mieleni alkoi reagoida kuin oikeassa uhkatilanteessa. Julma ilme päällä hiipivän samurain aggressiivisuus, raivo, tappamisenhimo ja silti psyyken täydellinen hallinta oli ilmennetty täydellisesti. Uhka väijyi myös katsojaa ja uhkan tuntu tuli liian lähelle, ainakin minua. Meitä kun pelottaa aina se, mikä tulee lähelle enkä voinut olla näytöstä katsoessani miettimättä perjantain traagisia tapahtumia. Telkkarista voi aika surutta katsoa mitä vaan itämaista taisteluleffaa eivätkä ne aiheuta noin voimakkaita tuntemuksia. Synkät teemat ovat sellaisia, joita ihminen voi käydä läpi juuri taiteen avulla. Teatterin penkissä istuessa on turvallista ajatella kuolemaa, sillä samuraimiekalla kuoliaaksi hakattu näyttelijä nousee aina uudelleen ylös eikä kuolema kosketa oikeasti.

Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta minun on pakko kertoa, että nykyisin minun on vaikea suhtautua aggressiivisuuteen. Jos esim. televisiossa joku karjuu aggressiivisesti, niin minulle tulee todella ikävä olo ihan kehoon. Samoin jos tässä lähihuudeilla esim. joku juoppo pariskunta tappelee, niin minulle tulee sellainen olo, että en kestä sitä puhumattakaan siitä, että itse joudun riitelemään jonkun kanssa. Tämän "piirteeni" vuoksi samurai-show oli minulle paikoin vähän haastava ja epämukava, mutta ei mitenkään ylitsepääsemätön. Olotilani helpottui huomattavasti, kun orkesteri alkoi soittaa odottamaani hevimusiikkia. Eräs hippiystäväni kysyi minulta jokin aika sitten, että mitä se hevi oikein sinulle edustaa enkä osannut vastata. Nyt osaan: se edustaa minulle rauhaa, hyvää ja kotoisaa sekä rakkaudellista oloa, rentoutumista, sellaista tunnetta kuin olisin oman äidin sylissä. En todellakaan oleta, että kukaan tuotakaan tajuaa, koska en ihan tajua itsekään. Eräs tuttuni oli ladannut Facbookiin kuvan, jossa luki "Music is what feelings sound like" ja tuo lause kuvastaa hyvin suhtautumistani raskaaseen musiikkiin.

Kuva Nina Huisman / Jyväskylän Kesä

Arvoisat samuraiesiintyjät, olen todella pahoillani siitä, että laitoin välillä silmät kiinni ihan pieneksi hetkeksi ja fiilistelin vain ja ainoastaan musiikkia. Teatterin loistava akustiikka heijasti synkät sävelet suoraan sieluuni ja koska juurikin hevimusiikki on minulle rakkainta ja ominta, niin minä todella nautin. Nautintoa lisäsi se, että en ole aikoihin ollut millään keikalla enkä kuullut livemusaa. Musiikki oli aivan liian hyvää paikoillaan kuunneltavaksi. Valtavan taitava kitarointi ja rumpujen jyhkeä pauke meni kehooni enkä tiennyt, hakkaako sydämeni vai rummut.  Mietin, että pitääkö minun istua persiilläni koko esityksen ajan, että enkö voi nousta ylös hytkymään musiikin tahdissa? Aivan refleksinomaisesti olin nostamassa käsiä ja etusormea ja pikkurilliä ylös, niin kuin hevikeikoilla on tapana tehdä. 

Ah, kuinka vanhan koulukunnan hevarin mieltä lämmitti kuulla niin tutunoloiset kitarasoolot ja rumpukompit, joista aavistin jo etukäteen, mitä seuraavaksi tulee, ja jollaisia metallibändit ovat tahkonneet menestyksekkäästi jo vuosikymmeniä. Olin olettanut, että koska kyseessä on kulttuuriesitys, niin musiikki olisi sellaista tasaista perusheviä (esim. tyyliin Metallican Sad but True), mutta orkesteri lähtikin tykittämään oikein kunnon speed metalliakin, jonka tempo sai varmasti kukkahattutätien lierihatuista orvokit irtoamaan. 

Monet sanoivat esityksen jälkeen, että vaikka musiikkilaji ei ollut tuttu tai oma suosikki, niin se sopi hienosti samurai-teemaan ja että he olivat yllättyneet siitä, että raskas musiikki ei kuulostanutkaan pahalta. Minun mielestäni hevi sopii kaikkiin mahdollisiin teemoihin ja tilanteisiin, mutta voi kyllä olla niinkin, että näinkin raju eri tyylilajien yhdisteleminen voisi olla täysi fiasko. Suomi on maailmallakin tunnettu hevimaa ja arvelen, että missään muualla tällaisen esityksen rakentaminen ei olisi mahdollista. Minulle tuli mieleen Timo Rautiaisen Tiernapojat, sillä siinäkin jotain hyvin klassista esitetään perinteisellä tavalla, mutta taustalla soi raskaspoljentoinen hevi. Rautiainen on käyttänyt raskaasta musiikista sanaa, joka tarkoittaa erästä Kuopin kaupunginosaa: "Jynkkä" ja tuo jynkkä kuvastaa myös Musashi-shown taustalla soinutta musiikkia. 

Kuva Nina Huisman / Jyväskylän Kesä

Esitys oli rakennettu hienosti, sillä sen intensiivisyys kasvoi pikkuhiljaa ja reippaiden kohtausten väliin lomittui tyventä, joka sai katsojan hengittämään hitaammin ja jännittyneemmin ja odottamaan uusia taistelukohtauksia, joissa liikuteltiin miekkoja ja keppejä tarkoin harkitusti. Välillä miehet heiluivat niin rivakasti, että aivoni eivät ehtineet mukaan ja videoajan lapsena mietin, että hei onks tässä pause ja voinko kelata taaksepäin. Jos esityksen alussa olinkin tylsistynyt, niin jossain vaiheessa huomasin liimaantuneeni penkkiin ja tuijottavani jokaikistä liikettä täysin keskittyneesti. Esiintyjät hallitsivat itämaiset eleet ja asennot hyvin ja jopa niin sujuvasti, että ihan hätkähdin, kun he alkoivatkin puhua suomea (ja ruotsia). Minulta katosi taas ihmeellisesti ajan ja paikan ja ihan kaiken taju.

Musashi - miekan tie oli hyvin erikoinen ja omaperäinen esitys, joka vaati katsojalta ennakkoluulottomuutta. Se oli juuri sellainen esitys, josta näytetään pätkiä puoli yhdeksän uutisten kulttuuripläjäyksessä ja josta iäkkäämmät ihmiset sanovat: "No kaikkee hullutusta sitä, voe tokkiisa!" Esityksestä olisi voinut saada enemmän irti, jos olisi tuntenut Peking-oopperaa, itämaista teatteria tai taistelulajien perusteita, mutta ihan näin maallikollekin eksoottinen, esteettisesti kaunis ja kiehtova esitys antoi paljon ja se myös avarsi näkemyksiäni. On ihan kohtuutonta ajatella, että taidetta ymmärtääkseen täytyy olla paljon tietoa aiheesta. Ruokaihmisenä ajattelen, että taide ja kulttuuri on makuasia samalla tavalla kuin ruokamakukin. Tiedän tasan tarkkaan, mistä pidän ja mistä en, mutta se ei tarkoita, että söisin aina lempiruokiani tai etten koskaan uskaltaisi kokeilla mitään uutta. Musashi - miekan tie oli minulle aivan uusi kulttuurimakukokeilu ja jatkossakin aion mennä rohkeasti katsomaan tällaisia erilaisempia esityksiä. Niistä jää niin mukavan pöllämystynyt olo!