Anteeksi, etten ole ollut paras versio itsestäni

Tässä uuden vuoden alussa olen lukenut monta mietelausetta Instagramista ja monta blogijuttuakin, joissa on pohdintoja viime vuoden sujumisesta ja lupauksia tulevalle. Jutuissa olen kohdannut monesti termin "paras versio itsestään". Kuulostaa hienolta ja tavoittelemisen arvoiselta, eikö? Tietysti olen sitä mieltä, että ihmiselämän perustavanlaatuinen voima on kehittyminen ja itsensä kehittäminen, mutta "paras versio itsestään" kalskahtaa korvaani. Sen on tottakai tarkoitus olla tsemppaava ja sen on tarkoitus saada meidät kehittämään hyviä puoliamme, mutta mitä jos emme pystykään siihen? Looooooo-sssseeeerrrrr taitaa olla vastaus, joka tulisi niiltä ihmisiltä, jotka ovat onnistuneet jollakin tavalla edistymään ja olemaan parhaita versioita itsestään. Nykyisin kun on vallalla se ajatus, että mikään ei riitä vaan aina pitää olla parempi, tavoitella mitä ikinä keksiikin ja helposti ajautuu ajatukseen siitä, että ei riitä edes itselleen. Aiheesta olenkin kirjoittanut tässä postauksessa.

Kun mietin tuttavapiiriäni ja rakkaitani, niin minulle riittää, että jokainen on se, mitä on. Siksi juuri välitän heistä. Välitän heistä myös silloin, kun heillä menee kaikki päin pyllyä. Toki jos joku kaverini haluaa kehittyä parhaaksi versioksi itsestään, niin olen hänen tukenaan. Se, mitä itse kaipaan, on se, että joku sanoo, että riitän juuri tällaisena ja tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka rakastavat minua silloinkin, kun kaikki kaatuu päälle. Onneksi heitä on olemassa. En ole viime vuonna todellakaan ollut paras versio itsestäni. Olen kyllä kokenut useita kasvun hetkiä, jopa sellaisia, joita kutsutaan elämä oivalluksiksi ja valaistumisiksi ja olen kehittynyt ihmisenä, ihan vaikka vaan siitä syystä että minusta tuli äiti. Minulle on ollut viime vuonna tärkeää selvitä arjen haasteista ja olla äiti. Siis ihan vaan pelkkä äiti, ei supermutsi, ei tiikeriäiti eikä mikään muukaan etumääritelmä-äiti vaan ihan vain pelkkä äiti.

En ole osannut päättää, olenko vai enkö ole tyytyväinen siihen, mitä olen ollut... Harmittaa, että olen ollut poissaoleva, harmittaa, etten ole jaksanut tehdä edes joitain kivoja juttuja, harmittaa, että monet asiat ovat menneet vähän ohi. Toisaalta taas voin olla ylpeä siitä, että olen hoitanut vauvaani erinomaisesti ja jaksanut kestää kaikenlaisia arjen vaikeuksia ja välillä aika suurtakin kuormitusta. Samalla olen koko ajan huolehtinut itsestäni kuten ennenkin, olen liikkunut ja jumpannut silloin kun olen voinut, olen huolehtinut ulkonäöstäni ja olen huolehtinut muistakin ihmisistä. Olen ainakin yrittänyt olla sosiaalinen ja osallistuva, vaikka viesteihin vastaaminen minulla kestääkin. Viime vuoden tavoitteeni oli vain selvitä elämästä vauvan kanssa ja se tavoite täyttyi, mutta nyt huomaan, että aika moni muu asia on ollut retuperällä ja olen jollain ihmelliseellä katumapäällä ja tekee mieli pyytää anteeksi sitä, millainen olen ollut. Haluaisin nimittäin olla oma ihan itseni ja se huippuiloinen ja energinen tyyppi, joka olin raskausaikana. Toisaalta taas meidän jokaisen tulee olla armollisia itseään kohtaan. Ja minä olen ollut sitäpaitsi sairas, ihan oikeesti sairas. Ja jostain oudosta syystä, jota en tiedä, minun tekee mieli tehdä poikkeus linjaani eli siihen, että en vatvo sairauksiani ja kerron, mitä olen joutunut kokemaan.

Viime vuoden heinäkuussa vatsani alkoi temppuilla ja on vähättelyä sanoa, että maha vain oireili, koska olin todella sairas ja huonokuntoinen. En tykkää yhtään siitä, että ihmiset kertovat sairaskertomuksiaan julkisesti, mutta jotta tilanteeni tulee ymmärrettäväksi, niin kerron, että heinäkuussa alkoi viikkokausia kestänyt ripuli ja vatsakivut, syynä lääkärin mukaan todennäköisesti synnytyksen yhteydessä saamani antibiootit ja särkylääkkeet + ärtyvän suolen oireyhtymä, vanha vaivani. Kun on heikko olo, ruoka ei imeydy ja silti pitää imettää, hoitaa vauvaa ja kotia ja pitää tiukkaa ruokavaliota ja pisteenä I:n päällä vielä luopua kaikesta sokerista ja muustakin makeasta, niin siinä on psyykekin koetuksella. Marraskuussa olin kaksi viikkoa kuumeessa, joka verotti voimiani, etenkin kun en saanut levättyä vaan vauvanhoidot ja ulkoilut oli suoritettava, vaikka olo oli kuin keitetty kokovartalospagetti. Sitten meille kaikille tuli flunssa ja vauvakin oli kipeänä vähän aikaa, mutta parani onneksi nopeasti. Minäkin paranin yllättävän nopeasti, mutta taas tapaninpäivänä sairastuin ja olo on edelleen sellainen kuin olisi vähän kuumetta ja olen puolikuntoinen. Lisäksi loppuvuonna minua alkoi piinata monta kertaa viikossa neurologiset oireet, jotka todennäköisesti on kemikaaliyliherkkyyttä tai homeoireita. Esim. alakerran pyykkituvalla käydessäni ja voimakkaan pesu-/huuhteluaineen haistaessani meni pää heti "sekaisin" eli tuli hyvin hönttyrä olo, ei huimaava vaan höttöinen, kaikki energiat hävisi kropasta, vapisutti, kuvotti ja tuli näkö- ja puhehäiriöitä, tajunnan häiriöitä ja "krapulainen olo" ja oireet kestää muutamasta tunnista useaan päivään. Tällaisia oireita minulle tulee mm. joistain voimakkaista kemikaalihajuista, Biltemassa, sairaalasta saadusta Liberon vauvatarvikekassista ja myös homeista ja sisäilmaogelmaisista rakennuksista. Syy-yhteys on niin selvä, että tässä ei ole minkäänlaista tulkinnanvaraa. Nyt noita oireita on alkanut tulla enemmän ja pelottaa, että olenko todella sairastunut pahemmin MCS: ään eli monikemikaaliyliherkkyyteen, mikä on monen sisäilma- ja homesairastuneen kohtalo. Vatsaoireisiini ei ole olemassa lääkettä enkä ole edes löytänyt sopivaa maitohappobakteeria tai mitään muutakaan minulle sopivaa valmistetta, joka parantaisi suoliston bakteerikantaa (toki sopiva ruokavalio on hoitona). Myöskään noihin neurologisiin oireisiin ei ole mitään lääkettä eikä parannuskeinoa muuta kuin altisteiden välttäminen, mutta koska en ole varma, mikä minua altistaa, niin en voi sitä välttääkään.

Sairastaminen on vaikuttanut siihen, että en ole ollut oikein oma itseni ja vain parina päivänä viikossa on ollut normaali olo. Sairastamiseni on tullut ihmisille yllätyksenä, koska olen hehkuttanut positiivisuuttani enkä ole huonoista oloistani huudellut ja siksi monet luulevat, että olen voinut hyvin. Ihminen voi olla onnellinen ja positiivinen, vaikka on sairas! Olen ollut väsähtänyt ja välillä innoton, koska olen joutunut keskittymään vain siihen, että miten jaksan hoitaa vauvaa, itseäni ja huusholliani. Olen sekoillut sanoissani, olen änkyttänyt ja sönkännyt, olen tehnyt paljon kirjoitusvirheitä, mikä ei olen maailmanloppu, mutta äidinkielihikarille kuitenkin vähän kurjaa etenkin sen kannalta, että ennen niin helppo asia on muuttunut vaikeaksi. Minun on ollut vaikeaa ilmaista itseäni kirjallisesti, kirjoittaminen kestää kauan ja tuttujenkin sanojen löytäminen on vienyt aikaa, jopa oman nimen kirjoittaminen on ollut välillä haastavaa. Kirjoittaessa olen ollut kuin ekaluokkalainen, joka joutuu miettimään, mikä kirjain tulee sanassa seuraavaksi. Minulla on ollut myös lukihäiriötyyppisiä oireita ja jos pitää kirjoittaa esim. sana "kaikille", niin saatan kirjoittaa "kailikke" ja esim sana "kirjoittaessa" tulee muodossa "kirjoitteassa". Kirjoitan vääriä numeroita, vaikka mielestäni olen kirjoittavinani ihan oikein ja tekstejäni lukiessani huomaan, että välistä puuttuu sanoja. En ole kunnolla kyennyt saamaan kirjallisesti ulos sitä, mitä mielessäni on. Monesti ajatukset karkaavat ennen kuin ehdin saada ne ylös. Tämä on vaikuttanut siihen, että FB- ja blogikommenttejani ja sanomisiani on ymmärretty väärin ja minua harmittaa, koska olen joutunut selittelemään asioita. En ole ymmärtänyt aina puhetta ja olen joutunut pyytämään ihmisiä toistamaan sanojaan. Kuulen kyllä, mitä minulle sanotaan, mutta viesti ei tunnu menevän aivoihin asti. Olen tuntenut itseni todella tyhmäksi, mutta en tiedä, ovatko muut edes huomanneet mitään. Minulla on mennyt tosi moni asia ohi, en ole huomannut monia FB-päivityksiä (ja siksi olen ollut ihan pihalla monista jutuista, tärkeistäkin) ja olen unohtanut merkkipäiviä. Tai sitten olen muistanut ne ja tsempannut itseni viikkoja ennen merkkipäivää siihen, että vien kortin tai lahjan Postiin. Ja juuri sinä päivänä, kun pitäisi Postiin mennä, olenkin ollut kipeä ja on ollut muuta hässäkkää ja asia on unohtunut. Toivon, että sisäinen kalenterini asettuisi pikkuhiljaa järjestykseen ja pääsisin pois kolmen viikon viiveestä, joka on vaivannut minua keväästä asti. Monet sanovat, että vauvavuodesta ei muista yhtään mitään, että se menee hirveässä väsymyssumussa, mutta minun siunaukseni on ollut hyvin nukkuva ja kiltti vauva ja olenkin sitä mieltä, että Universumilla on ilmeisesti silmää jonkinlaiselle kohtuudelle.

Olen nyt harmitellut sitä, että viime vuonna en ole jaksanut olla noheva emäntä, en ole jaksanut taikoa vierailleni pöytää täyteen herkkuja, etenkään lapsivuodeaikana vaan vieraat saivat tyytyä jopa näkkäriin ja minua ihan hävettää. Vauvaa katsomaan tulleet vieraat tulivat asuntoon, jota en ollut ehtinyt järjestää siistiksi, koska lähdin synnyttämään etuajassa. Kirppis- ja kierrätystavararöykkiö lojuu edelleen olkkarin nurkassa. Tavaramäärä on jo puolittunut, mihin olen tyytyväinen, mutta silti tavaroita on edelleen paljon ja arjen hässäkässä lisäajan löytäminen millekään ylimääräiselle on aikamoinen haaste, etenkin kun vauvanhoitoapua on huonosti saatavilla eikä vahvaa tukiverkkoa ole.

Hitsi kun ahistaa itseäkin tällainen vuodattaminen, joten palataanpa alkuperäiseen pointtiini. Mielestäni tärkein kysymys kuuluu näin: olenko riittänyt itselleni? Meidän tulisi osata erottaa omat vaatimukset toisten vaatimuksista. Mikä on minulle itselleni riittävää? Niinpä. Voin erittäin onnellisena ja ylpeänä todeta, että vaikka kaikki muu on ollut retuperällä, niin vauva on saanut hyvää hoitoa ja huolenpitoa ja olen ihan varma, että se myös näkyy hänessä. Todellakin aion kissana nostaa häntääni tässä asiassa.

Kun puhutaan vaatimuksista, niin mitä ne oikein ovat? Kuka muu meille asettaa vaatimuksia kuin me itse? Ovatko ne vaatimuksia vai pelkkiä oletuksia siitä, että mitä toiset muka vaativat? Menikö vaikeaksi? Noh, katsokaas kun minä oletan, että koska olen kotitalousopettaja, niin kaikki maailman ihmiset olettavat, että kotini on aina ja iankaikkisesti siisti ja minulla on pöydässä seitsemää sorttia tarjottavaa. Onko yksikään vieraani kritisoinut kotini kuntoa ja epäjärjestystä? Ei. Onko yksikään valittanut, että tarjoamiset ovat huonoja? Ei. Onko kukaan edes vaatinut kahvia/teetä? Ei. Toki haluan juoda kupposen kuumaa vieraiden kanssa eikä kahvin/teen keittäminen ole ollut minulle mikään iso vaiva. Santsikuppia en ole älynnyt tarjota, mutta onneksi vieraani ovat olleet niin nohevia, että he ovat kaataneet itselleen uuden kupillisen ja minullekin siinä sivussa ja sanoneet, että istu sinä nyt rauhassa. Toinen esimerkki on synnytyksestä palautuminen tai siis palautumattomuus. Käytän edelleen äitiyshousuja, olen tosi löysässä ja pulskassa kunnossa (entiseen verrattuna) ja minua itseäni ahdistaa huono kuntoni ja haluaisin voida paremmin ja mahtua entisiin vaatteisiini. Mutta onko kukaan huomauttanut asiasta? Ei. Sen sijaan olen kuullut, että näytän hyvinvoivalta, energiseltä ja pirteältä.

Äiteihin kohdistuu paljon vaatimuksia ja herkkä äiti hermostuu siitäkin, kun joku kysyy, että etkö käytä kestovaippoja/etkö imetä/syödäänkö teillä purkkiruokaa. Onneksi en ole herkkä äiti ja jostain ihmeen syystä äitinä oleminen on minulle helppoa enkä koe äitiriittämättömyyttä, mistä varmaan 99 % äideistä kärsii. Jokainen ihminen kokee varmasti joskus riittämättömyyden tunteita, joiden syyt voivat olla omassa itsessä tai sen ulkopuolella tai molemmissa. Ympäristön paineista, niistä muka-paineista tulisi osata olla välittämättä, mutta se ei ole helppoa. Kunpa pystyisin aina vaan ajattelemaan niin, että se riittää, kun olen vain minä.

Riittävän hyvää uutta viikkoa kaikille ♥