Aarteita runoarkistosta

Juuri kun ajattelin, että hautaan runotekeleeni lopullisesti alimman pöytälaatikkoni perimmäiseen nurkkaan, niin sitten tulikin monelta suunnalta kysymyksiä runoistani ja siitä, että voisinko julkaista niitä. Vaikuttaa siis vakaasti siltä, että ei ollutkaan tarkoitus runoja haudata. Mutta tietysti minä ämpyilin... Emmie, no emmie viitti ku ne on vaan sellasia, ku ei ne nii kovin hyviä, emmie ilkee niitä... Enkä mie oo kirjottanu uusia runoja aikoihin. Sitten minulle tokaistiin, että julkaise vanhoja ja vielä ämpyilin, että olen niitä joskus julkaissut, että uusinnat on noloja, mutta toisaalta; tuleehan telkkaristakin uusintoja!

Aloitetaan yhdellä suosikkirunollani. Tämän runon kirjoitin 16-vuotiaana, jolloin olenkin ollut tuotteliaimmillani. En osaa itse objektiivisesti analysoida, että näkyykö teiniyteni runossa. Toki runoanalyysin olen tehnyt, koska minulla on tapana analysoida ihan kaikkea. Nyt en kuitenkaan lähde runoa avaamaan sen kummemmin, sillä jätän tilaa lukijan ajatuksille.

Olen aina ollut ns. vanha sielu ja miettinyt liikaa syntyjä syviä jo ihan pienenä... Olen kai aina kokenut olevani sellainen, mistä Eino Leino kirjoitti: "Minä lapsena vanhaks vanhenin, en nuor ole koskaan ollut". Kun teininä tämän runon kirjoitin, niin sille ei silloin ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa. Jälkeenpäin ajateltuna runon voi nähdä vaikka jonkinlaisena etiäisenä - minä kun menin siihen yhteen ihkuun kitaransoittajapoikaan rakastumaan...

AJATON

Tulen taas sun kämppään

Tuoksu tuttu tunkkainen

tervehtii mua.

Oven lukitsen hiljalleen

takin kengät eteiseen jätän.

Olohuoneen sohvalla soitat kitaraa.

Surulliset soundit mut kiinni saa.

Jääkaapista pari kaljaa

otan ihan vaan janojuomaksi.

Sanot eilisen lapsi

sua huomisen luomaksi

voisi luulla.

Menneisyyden varjot

ympärillämme vaellamme

tulevaisuuden sumuun.

Kitarasi kielistä kosmos humaltuu.

Minä rakkaudestasi.