Aarteita runoarkistosta: K-18 -osastoa...

Minun piti jo toissapäivänä paljastaa Veikkaa onko kyseessä halpahalliasu vai luksusasu -postauksen lopputulos eli vaatteiden alkuperä, mutta hampaita tekevä vauva+vähän huonosti nukutut yöt+oman ajan puute+makkarin järjestäminen uutta sänkyä varten+miljoona muuta hommaa on yhdistelmä, jonka keskellä en ole ehtinyt otella kuvia enkä kirjoitella... Mutta lupaan, että tällä viikolla vielä palataan tuohon kiinnostavaan aiheeseen. 

Sunnuntaina otin härkää sarvista ja julkaisin Aarteita runoarkistosta. Nyt ajattelin jatkaa samalla aiheella. Olen tässä muutamana yönä innostunut lukemaan vanhoja tekstejäni ja olen löytänyt aikamoisia helmiä (omasta mielestäni). En kertakaikkiaan ymmärrä, miten olen kyennyt tuottamaan sellaisia tekstejä! Nykyisin kun tuntuu, että olen ihan pösilö ja hyvä että osaan kirjoittaa edes järkeviä tekstareita.

Tämä runo on ehkä vähän rohkea ja hippihenkisyyttäkin siinä voi havaita. Runo on kirjoitettu jokunen vuosi sitten ja nyt viimeistelin sen. En ole ihan varma, täyttääkö tämä edes runokriteerejä vai onko tämä vain teksti - oli mikä oli, niin tässä se nyt on:

Kanssasi muodostan oman maapallon

jonka pinnalla meret seisahtuvat 

ja mantereet madaltuvat.

Sinä imaiset minut tummaan avaruuteen,

missä kuulen vain

planeettojen huminan ja linnunradan laulun.

Kätesi kulkee ihollani

kuin etsien jotain kauan sitten kadonnutta.

Haluan sulaa siihen hetkeen,

jossa maailma paljastaa kirkkaimmat värinsä,

jossa se tuo tajuntaani uuden todellisuuden.

Maailmaan, jossa ei ole estoja, ei pelkoja, ei rajoja,

vaan vain hekuman katoava kauneus.

Siinä hetkessä kaikki seitsemän kuolemansyntiä

kuiskuttelevat korvaani suloisia sanoja,

saavat minut unohtamaan kaiken sen,

mitä olen rippikoulussa oppinut.
Kanssasi vaivun syntien psykedeliaan.