Huokaisen syvään, kun vedän lämpimän peiton päälleni. Patja tuntuu pehmeältä ja puhtaat, tuulessa kuivuneet lakanat tuoksuvat raikkaalle. Ojennan käteni, ja etusormeni ympärille kietoutuu viisi pikkiriikkistä, pulleaa, pehmeää ja lämmintä sormea. Purskahdan itkuun. Jossain, ei niin kovin kaukana, pienen lapsen kädet puristuvat äitinsä käden ympärille ihan samalla tavalla. Minä itken, koska ajattelen sitä epätoivoa, pelkoa ja turvattomuutta, jota monet miljoonat ihmiset kokevat tällä hetkellä. Minä itken kaikkien niiden äitien puolesta, jotka pitävät lapsensa kädestä kiinni ja haluavat uskoa, että jossain heitä odottaa parempi huominen. Itken, koska kuvittelen itseni äidiksi, joka on joutunut jättämään kotinsa ja joka hyssyttää oudossa paikassa nälkää ja pelkoa parkuvaa lastaan.
Minä itken lohduttomasti, koska ajattelen sitä kuvaa, jota en olisi missään nimessä halunnut nähdä. Tiedätte kyllä sen kuvan. Kuvan, joka särkee sydämet ja saa meidät pohtimaan, miksi. Miksi viattomien pitää kuolla? Minä muistan, kun olin pieni tyttö ja mietin, miksi maailmassa on sotaa, kärsimystä ja vääryyttä sekä epäoikeudenmukaisuutta. Nyt olen aikuinen ja mietin edelleen samaa kysymystä ja tiedän, etten koskaan tule löytämään siihen vastausta.
Se kuva. En voi ajatella sitä itkemättä. Valvoin eilen illalla kaksi tuntia miettien, mutta eipä asiat miettimällä parane. Minulla oli vaan niin paha olla, etten saanut unta ja ajatukset velloivat päässäni. Kriittiset sanovat, että maailmassa kuolee joka päivä ihmisiä, että miksi nyt yksi ruumis on noussut niin suureen asemaan. Minä en jaksa olla kriittinen enkä tässä asiassa kykenekään olemaan. Kun suljen silmäni, näen sen kuvan ja itken taas. Voi hyvä Jumala, jos olet siellä jossain, sinä jokin ihmeellinen korkeampi voima, miksi annat tällaista tapahtua? Miksi me tarvitsemme viattomien kuoleman herättämään meidät? Eikä kaikki herää sittenkään.
Se kuva. Se on symboli. Se on sydäntäsärkevä symboli inhimillisestä katastrofista, jonka ajatteleminen kuristaa kurkkuani. En halua, että kukaan tulee juuri nyt nillittämään, että majoita sinä suvakki sitten ne mamut kotiisi. Minä en tiedä olenko suvakki, en halua määritellä itseäni mitenkään. Minun hippilähtökohtani on se, että me kaikki synnymme tänne samanarvoisina ja voisi olla ihan mahdollista, että minä olisinkin syntynyt johonkin ihan muualle. Minä en jaksa rasismikeskustelua enkä minä jaksa rasisteja. Minä en kertakaikkiaan kykene ymmärtämään muukalaisvihaa. Minulle muukalaisia ei ole olemassa - on vain ihmisiä. Minä en siedä sitä, että hyvinvoivat länsimaalaiset pitävät monia asioita itsestäänselvyyksinä eivätkä tajua olla edes kiitollisia. Minä vaadin jokaikiseltä ihmiseltä kiitollisuutta ja empatiakykyä!
Se kuva. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä, ettei tuollaisia kuvia tulisi enempää. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä enkä sen paremmin tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Olen seurannut maahanmuuttokeskustelua ja olen jo kyllästynyt. En jaksa ottaa kantaa vastaanottokeskusten perustamiskysymyksiin, en pysty sanomaan, mikä olisi hyvä ratkaisu ongelmiin. Minun aivoni ovat ihan liian pienet suurten kysymysten ajatteluun. Minä en osaa muuta kuin rauhoittaa itseäni rukoilemalla. Tiedän kyllä, että ei se Jeesus ilmesty yhtäkkiä pelastamaan, mutta miljardien muiden ihmisten tavoin minä silti rukoilen ja oloni helpottuu edes vähän. Juu-u, uskonnosta tämän hetken katastrofikin johtuu, että rukoile vaan... Tiedän, että jotkut ajattelevat noin. Mutta kuulkaas, minä en jaksa lähteä jauhamaan uskonnoista. Minä tarvitsen jotain, mitä hyvänsä, mikä rauhoittaa mieltäni. Minä en jaksaisi aina kantaa hartioillani kaikkien maailman ihmisten murheita jä kärsimystä.
Mietin, että olen onnekas, koska minun ei tarvitse päättää sitä, että laitanko lapseni kiikkerään laivaan, joka ehkä vie hänet turvaan tai suoraan kohti kuolemaa vai pidänkö lapseni sota-alueella. En osaisi niin suurta päätöstä tehdä. Sen tiedän, että äidinrakkaus on niin rajaton, että voisin kuolla sen puolesta, jos vain tietäisin, että lapseni pääsee turvaan. Onneksi minun ei tarvitse sellaista ajatella. Mietin, miten äärettömän ja suunnattoman onnekas minä olen juuri nyt, kun ympärilläni on vain rauha ja hiljaisuus. Kuuluu vain vauvan unituhinaa ja tuohon rauhoittavaan tuhinaan haluaisin nukahtaa ja herätä aamulla maailmaan, josta John Lennon lauloi. Imagine.
Jälleen kerran hieno postaus. Itse en ole sitä kuvaa katsonut, en pystynyt/halunnut. Minulla ei ole lapsia ja uskoisin, että äitinä kuva olisi vieläkin musertavampi. En tiedä mikä olisi oikea ratkaisu ongelmaan, mutta mielestäni jo se, että kirjoitat aiheesta on käden ojennus.
VastaaPoistaKiitos :) Minä olisin onnellinen, jos vaan olisin voinut välttyä siltä kuvalta. Jotenkin nyt tuntuu, että olen netti-, some- ja uutistauon tarpeessa, kun ilmassa on nyt liikaa raskaita asioita ja negatiivisuutta.
PoistaEn minäkään ratkaisuja tiedä eikä se kai meidän asia olekaan ja tän kirjoituksen tarkoitus oli vain kirjoittaa, mitä tunnen.