Olen herkistynyt ja liikuttunut. Olen onnellinen ja iloinen ja taas ihan liian pökerryksissä kaikesta. Koska merkkipäivä. Suurensuuri merkkipäivä: vauva täytti tänään puoli vuotta! Bileet! Lahjankin tilasin, mutta se ei ihan tähän hätään kerkiä... Minä höpiäinen ostaisin minipapulle lahjan vaikka joka kuukausi, vaikka kävimmekin isin kanssa keskustelua siitä, että vauvaa ei tarvitse muistaa kuukauden välein. Höh, miksei? Minua niin ripitettiin siitä, että lahjoja ei sitten osteta, mutta sitten isi tulikin Ween maan wiljaa-markkinoilta pienen kaulimen kanssa. Ja taas minä liikutuin! Juhlia meillä ei vietetty, vaikka ajatus puolivuotisjuhlista kytikin hetken. Ollaan muuten vain fiilistelty ja kuten aina Suurina Merkkipäivinä, minä hiljennyin hetkeksi pohtimaan kaikkea...
Ensinnäkin mietin sitä, että miten nopeasti aika menee... Vuosi sitten olin vasta raskauden ensimmäisellä kolmanneksella ja tiedän, että tulen muistamaan kaikki raskauden aikaiset tuntemukset hyvin ja ammennan niistä voimaakin. Viime syksy oli mielestäni kaunein ikinä ja olin haljeta vauvaonnesta! Ja miten jännittävää kaikki oli, miten hauskaa oli kertoa ihmisille raskaudesta - tai jättää kertomatta. Minusta kaikki salaisuusasiat on huippuja ja yksi parhaista asioista raskauden aikana oli se, että minulla oli suurensuuri salaisuus ja parasta oli myös sen paljastaminen. Sitten yhtäkkiä tuli maaliskuu ja äitiysloma, jolla en ehtinyt pitkään olla, iiks, äkkilähtö sairaalaan, vatsa auki ja oho, tässä ois teille tällanen hirveen nätti poikavauva! Ja nyt taas ihan yhtäkkiä on mennyt puoli vuotta ja minua ihan hirvittää, että jos aika tikittää tätä tahtia, niin kohta lapsi on jo aikuinen ja lähtee naisiin, kuten sylikummi sanoi.
Raskausaikana heräsin joka ikinen aamu ihmetellen vatsaani. Olin aina yhtä lapsellisen hämmästynyt siitä, että sisälläni kasvoi uusi ihminen ja silittelin masuani aina ennen sängystä nousemista ja juttelin MasuPirpanalle. Olin joka aamu yhtä onnellinen tai oikeastaan minusta tuntui, että mitä suuremmaksi vatsani kasvoi, sitä suuremmaksi onnenikin paisui. Nyt olen tietysti joka aamu onnellinen, koska vierestäni herää pieni poika. Pieni poika, iik, vieressäni on maailman suloisin pieni poikanen! Ihan ilmielävä, kyllä ihan totta se on (tuolla tavalla ajattelen vieläkin joka aamu). Joka ikinen aamu ihmettelen pikkuista tuhisijaa. Aamu alkaa sillä, kun vauva avaa silmät ja värisyttää niitä siirtyessään vauvojen pumpulinpehmeästä unimaailmasta päivänvaloon. Sitten kuuluu ylisöpöt heräämisäänet ja tehdään makoisat venytykset ja väläytetään päivän ensimmäinen hymy ja sinisissä silmissä on katse, josta luen "Huomenta rakas äiti". Meillä ei ole aamulla kiirettä mihinkään, joten möllitään hetki sängyssä, hymyillään ja naureskellaan toisillemme, herätään uuteen päivään iloisina, venytellään kuin kissat uuninpankolla, paijaillaan ja höpötellään. Ihan vielä en ymmärrä vauvakieltä, mutta oletan, että vauva kertoo minulle uniaan tai selostaa, mitä haluaisi päivällä tehdä (mie haluun hirmu paljon maitoo ja sit sitä hyvää, makkeeta juttua, mitä saan lusikalla, sitä pitkulaista ja keltaista, mitä äitikin syö, ja se lusikalla syöminen on hirmu kivaa... Sit haluun ulos ja olis kiva, jos isi tekis miun kaa rytmijumppaa ja voitais lukea pupukirjaa...).
Ensinnäkin mietin sitä, että miten nopeasti aika menee... Vuosi sitten olin vasta raskauden ensimmäisellä kolmanneksella ja tiedän, että tulen muistamaan kaikki raskauden aikaiset tuntemukset hyvin ja ammennan niistä voimaakin. Viime syksy oli mielestäni kaunein ikinä ja olin haljeta vauvaonnesta! Ja miten jännittävää kaikki oli, miten hauskaa oli kertoa ihmisille raskaudesta - tai jättää kertomatta. Minusta kaikki salaisuusasiat on huippuja ja yksi parhaista asioista raskauden aikana oli se, että minulla oli suurensuuri salaisuus ja parasta oli myös sen paljastaminen. Sitten yhtäkkiä tuli maaliskuu ja äitiysloma, jolla en ehtinyt pitkään olla, iiks, äkkilähtö sairaalaan, vatsa auki ja oho, tässä ois teille tällanen hirveen nätti poikavauva! Ja nyt taas ihan yhtäkkiä on mennyt puoli vuotta ja minua ihan hirvittää, että jos aika tikittää tätä tahtia, niin kohta lapsi on jo aikuinen ja lähtee naisiin, kuten sylikummi sanoi.
Raskausaikana heräsin joka ikinen aamu ihmetellen vatsaani. Olin aina yhtä lapsellisen hämmästynyt siitä, että sisälläni kasvoi uusi ihminen ja silittelin masuani aina ennen sängystä nousemista ja juttelin MasuPirpanalle. Olin joka aamu yhtä onnellinen tai oikeastaan minusta tuntui, että mitä suuremmaksi vatsani kasvoi, sitä suuremmaksi onnenikin paisui. Nyt olen tietysti joka aamu onnellinen, koska vierestäni herää pieni poika. Pieni poika, iik, vieressäni on maailman suloisin pieni poikanen! Ihan ilmielävä, kyllä ihan totta se on (tuolla tavalla ajattelen vieläkin joka aamu). Joka ikinen aamu ihmettelen pikkuista tuhisijaa. Aamu alkaa sillä, kun vauva avaa silmät ja värisyttää niitä siirtyessään vauvojen pumpulinpehmeästä unimaailmasta päivänvaloon. Sitten kuuluu ylisöpöt heräämisäänet ja tehdään makoisat venytykset ja väläytetään päivän ensimmäinen hymy ja sinisissä silmissä on katse, josta luen "Huomenta rakas äiti". Meillä ei ole aamulla kiirettä mihinkään, joten möllitään hetki sängyssä, hymyillään ja naureskellaan toisillemme, herätään uuteen päivään iloisina, venytellään kuin kissat uuninpankolla, paijaillaan ja höpötellään. Ihan vielä en ymmärrä vauvakieltä, mutta oletan, että vauva kertoo minulle uniaan tai selostaa, mitä haluaisi päivällä tehdä (mie haluun hirmu paljon maitoo ja sit sitä hyvää, makkeeta juttua, mitä saan lusikalla, sitä pitkulaista ja keltaista, mitä äitikin syö, ja se lusikalla syöminen on hirmu kivaa... Sit haluun ulos ja olis kiva, jos isi tekis miun kaa rytmijumppaa ja voitais lukea pupukirjaa...).
Joka ilta pussaan pyöreitä ja pehmoisia persikkaposkia ja kerron, kuinka paljon vauvaa rakastan (äiti lakattaa tinua ihan hilmuitetti, enemmän kuin mitään muuta koko Univeetumitta...). Uninen vauva hymyilee ja tiedän, että hän aistii hellydenosoitukseni ja nukahtaa rakkauteni ympäröimänä, pikkuruinen pullea käsi minun kädessäni. Joka ilta ihastelen pieniä kasvoja, niin täydellisen kauniita ja ihmettelen, miten vauvasta tulikin niin söpö. Enää hän ei näytä posliininukelta vaan alkaa jo näyttää pieneltä pojalta ja muutama viikko sitten järkytyin, kun vauva harjoitteli istumaan sylissäni, kasvot minusta poispäin ja huomasin, että hänellä on pienen pojan niska! Ihan oikea niska! Pikkuvauvoilla kun on vain pyöreä pää, joka yhdistyy suoraan hartioihin eikä niskaa ole laisinkaan. Meillä ei taida enää olla pikkuvauvaa.
Millainen puolivuotias pötkylämme oikein on? Minulle hän on livepehmolelu, pehmoinen ja lämmin syliolio. Ihana ilopilleri, hassutteleva ja jekkuileva positiivisuuspakkaus ja päiväni kohokohta on aina se, kun kuuluu hee-he -nauru, riemunkiljahduksia ja nariseva kikatus kuin delfiininpoikaselta! Vauvaa naurattaa monet eri asiat, mutta parasta on pusuhyökkäys eli se, että pusutamme vauvaa eri puolille kehoa, pidämme pieniä taukoja ja yllätämme vauvan uudella hyökkäyksellä. Puolivuotias on jo hurjan kiinnostunut ympäristöstä ja katselee mielellään ympäristöä laajasti, pikkuvauvat kun keskittyvät vain yhteen asiaan kerrallaan. Vauvasta on tullut myös vempula eikä hän ole enää pelkkä pötkylä vaan venkoilee sylissä ja harjoittelee erilaisia liikkeitä. On mahtavaa nähdä, mikä into olisi päästä eteenpäin ja kohta mennäänkin lattiaa pitkin ihan mittarimatosena. Monet kehitysvaiheet on saavutettu ihan vaivihkaa ja yhtäkkiä vaan huomaa, että vauva osaa kurotella, tarttua, norppailla (=vatsalla ollessaan nojata käsiin pää pystyssä), kääntyillä tai siis oikeastaan kieriä ja saa varpaistaan kiinni (ja nyhdettyä sukat pois). Kommunikointitaidot lisääntyvät koko ajan ja ne parikuisen hii-huudahdukset, joita vauva säikähti itsekin, tyyliin tuliko tuo ääni minun minisuustani, ovat vaihtuneet erinäisiin selostuksiin. Äiti-sanaa tapaillaan kovasti ja se on putkahtaa joka päivä jossain muodossa ulos. Kun laitoin vauvan turvakaukaloon ja harso osui naamalle, niin vauvalle tuli paniikki ja hän kiljaisi selvästi "Äithhiii" ja helpottui, kuin nostin harson pois. Toki voi olla vaan sattumaa, että tuli tuon kuuloinen sana. Jo aikoja sitten vauva on matkinut sanoja ja jatkuvasti hän toistelee, ehkä ihan vahingossa jotain, mitä sanomme. Tänään sanoimme myyrä ja vauva matki sanomalla yyymmlä.
Olen aina ihmetellyt, että miten vauvojen kanssa kommunikoidaan ja olen tiennyt vain sen, että vauvat ilmaisevat itseään itkulla. Sitä en ole tiennyt, että voi olla vähäitkuisia vauvoja enkä sitä, että on muunlaistakin kommunikaatiota kuin parkuilua. Vauva on ihan alusta asti kommunikoinut hyvin tiiviisti katseellaan, mutta nyt kun hän osaa tarkasti kohdistaa katseensa tiettyihin esineisiin, niin ymmärrän häntä paremmin. Toivon, että kukaan ei loukkaannu tästä, mutta vauvojen kanssa kommunikointi on hyvin samantyyppistä kuin koirien kanssa kommunikointi. Koiratkin vain tuijottaa haluamaansa kohdetta ja vauvat tekevät ihan samaa ja koirat myös katsovat silmiin halutessaan kertoa jotain. Onkohan kukaan muu huomannut tätä yhtäläisyyttä ihmispentujen ja koiranpentujen välillä? Nyt kun vauva osaa jo käyttää ääntänsä eri tavoin, niin hän ilmaisee itseään myös äänillä ja tietysti ruumiinkieli on käytössä. Tohotus on ihan huippua ja voi sitä käsien vispaamista, kun katsellaan jotain mielenkiintoista. Viime aikoina vispaamisen lisäksi on tullut mätkiminen eli vauva "lyö" selvemmin. "Elä mätki äitiä"... "Hee-he" sanoo vauva siihen. Jollakin tavalla vauva ymmärtää myös napakan ei-sanan ja "ai, äitiin sattuu" -sanonnan. Tuota ai: n käyttämistä pitää välttää, koska vauva tulee siitä kamalan surulliseksi. Vauvalaisemme on myös hyvin ilmeikäs ja ilmeiden perusteella voi päätellä paljon. On ihan sanoinkuvaamattoman huikeaa seurata vauvan kehitystä ja vaikka joka päivä saa huomata jotain ihmeellisiä edistysaskeleita, niin jotkut asiat ovat vaan helmiä. Kuten se, että vauva eräänä aamuna silitteli kättäni.
Vauvalle on tullut ihan omia lempijuttuja ja eräs niistä on riepuilu. Ensin olin kauhuissani, että mitä ihmettä se tekee, kun pienet kädet alkoivat vetämään riepua naamalle. Olin menossa kahmaisemaan rättiä pois naamalta, mutta vauva tempaisi sen itse pois ja väläytti ikenet paljastavan hymyn ja taas kuului ilkikurinen hee-he - ihme jekkuilija! Nyt riepuilusta on tullut meidän yhteinen leikki ja kurkistellaan vuorotellen rievun takaa. Eräs vauvaa riemastuttava juttu on sana itskuböö. Teknisesti ottaen se ei kai ole sana, mutta kun vauva kerran noin sanoi ja minä sen toistin, niin johan vaippaotuksen riemu repesi ja itskuböön sanominen yllättävästi saa vauvan nauramaan.
En ole vielä oikein osannut määritellä vauvan luonnetta, mutta temperamentti on näkynyt alusta saakka. Vauva sopeutuu helposti uusiin tilanteisiin, on tasapainoinen ja rauhallinen, mutta on aina näyttänyt myös omaa tahtoaan. Nyt vauvantahtisessa elämässämme on vihdoin alkanut löytyä säännöllinen rytmi eli aamulla heräillään sitten kun vauva herää, noin 7-8 välillä, sitten aamupala vauvalle, vaipanvaihto ja minun aamupalani, jonka aikana vauva leikkii itsekseen ja seurailee touhujani. Sitten teen vähän kotihommia ja telmitään, vauva syö vähän lisää ja sitten käy parin tunnin päikkäreille. Iltapäivällä on toiset vähän pitemmät päikkärit, alkuillasta pieni unipätkä, mutta muuten ei päivällä nukutakaan, mikä aiheuttaa minulle sen, että en saa kovinkaan paljon aikaiseksi. Mutta en valita, koska yöt meillä nukutaan hyvin. Vauva käy yöunille yhdeksän ja puoli yhdentoista välillä ja herää aikaisintaan viideltä syömään ja sitten tietysti jatketaan unia. Joskus hän vetää unta jopa 8 tuntia putkeen. Vauva ei alkuaikoja lukuunottamatta ole herättänyt itkullaan vaan herään johonkin muuhun hänen lähettämäänsä signaaliin. Yöllä nukahdetaan nätisti heti syömisen jälkeen, mutta päivällä on joskus vaikeaa nukahtaa ja sitten hyssytellään, rumpsutellaan ja pahimmat parkuilut taltutetaan laulamalla Kuubalaista serenadia, Rosvo-Roopea ja Odotusta Pariisissa.
En ole julkaissut kuvia vauvasta ja monia tietysti kiinnostaa lapsen ulkonäkö. Voin kertoa, että jaksan hämmästellä, miten ihmeessä vauva onnistui perimään meidän kaikki parhaat puolemme. Toivotaan, että sama koskisi myös luonnetta. En edes uskalla ajatella, millainen lapsi mahtaisi olla, jos hän perisi minun leiskahtelevan temperamenttini ja isänsä järkähtämättömyyden. Haluan uskoa, että maaliskuisen auringonpimennyksen jälkeen syntynyt lapsi, joka on ollut viimeiset puoli vuotta tasapainoinen ja iloinen, olisi sitä myös jatkossa. Omaa tahtoa hänellä toki on ja villi veikkaukseni on, että ihan helpolla emme tule hänen kanssaan aina pääsemään. Enkä tiedä, mitä sitten tapahtuu, jos lapsi on yhtä pohdiskeleva, kyseenalaistava ja auktoriteetteja vastustava oman tiensä kulkija kuin molemmat vanhempansa. Noh, sittenhän meitä on kolme!
Millainen puolivuotias pötkylämme oikein on? Minulle hän on livepehmolelu, pehmoinen ja lämmin syliolio. Ihana ilopilleri, hassutteleva ja jekkuileva positiivisuuspakkaus ja päiväni kohokohta on aina se, kun kuuluu hee-he -nauru, riemunkiljahduksia ja nariseva kikatus kuin delfiininpoikaselta! Vauvaa naurattaa monet eri asiat, mutta parasta on pusuhyökkäys eli se, että pusutamme vauvaa eri puolille kehoa, pidämme pieniä taukoja ja yllätämme vauvan uudella hyökkäyksellä. Puolivuotias on jo hurjan kiinnostunut ympäristöstä ja katselee mielellään ympäristöä laajasti, pikkuvauvat kun keskittyvät vain yhteen asiaan kerrallaan. Vauvasta on tullut myös vempula eikä hän ole enää pelkkä pötkylä vaan venkoilee sylissä ja harjoittelee erilaisia liikkeitä. On mahtavaa nähdä, mikä into olisi päästä eteenpäin ja kohta mennäänkin lattiaa pitkin ihan mittarimatosena. Monet kehitysvaiheet on saavutettu ihan vaivihkaa ja yhtäkkiä vaan huomaa, että vauva osaa kurotella, tarttua, norppailla (=vatsalla ollessaan nojata käsiin pää pystyssä), kääntyillä tai siis oikeastaan kieriä ja saa varpaistaan kiinni (ja nyhdettyä sukat pois). Kommunikointitaidot lisääntyvät koko ajan ja ne parikuisen hii-huudahdukset, joita vauva säikähti itsekin, tyyliin tuliko tuo ääni minun minisuustani, ovat vaihtuneet erinäisiin selostuksiin. Äiti-sanaa tapaillaan kovasti ja se on putkahtaa joka päivä jossain muodossa ulos. Kun laitoin vauvan turvakaukaloon ja harso osui naamalle, niin vauvalle tuli paniikki ja hän kiljaisi selvästi "Äithhiii" ja helpottui, kuin nostin harson pois. Toki voi olla vaan sattumaa, että tuli tuon kuuloinen sana. Jo aikoja sitten vauva on matkinut sanoja ja jatkuvasti hän toistelee, ehkä ihan vahingossa jotain, mitä sanomme. Tänään sanoimme myyrä ja vauva matki sanomalla yyymmlä.
Olen aina ihmetellyt, että miten vauvojen kanssa kommunikoidaan ja olen tiennyt vain sen, että vauvat ilmaisevat itseään itkulla. Sitä en ole tiennyt, että voi olla vähäitkuisia vauvoja enkä sitä, että on muunlaistakin kommunikaatiota kuin parkuilua. Vauva on ihan alusta asti kommunikoinut hyvin tiiviisti katseellaan, mutta nyt kun hän osaa tarkasti kohdistaa katseensa tiettyihin esineisiin, niin ymmärrän häntä paremmin. Toivon, että kukaan ei loukkaannu tästä, mutta vauvojen kanssa kommunikointi on hyvin samantyyppistä kuin koirien kanssa kommunikointi. Koiratkin vain tuijottaa haluamaansa kohdetta ja vauvat tekevät ihan samaa ja koirat myös katsovat silmiin halutessaan kertoa jotain. Onkohan kukaan muu huomannut tätä yhtäläisyyttä ihmispentujen ja koiranpentujen välillä? Nyt kun vauva osaa jo käyttää ääntänsä eri tavoin, niin hän ilmaisee itseään myös äänillä ja tietysti ruumiinkieli on käytössä. Tohotus on ihan huippua ja voi sitä käsien vispaamista, kun katsellaan jotain mielenkiintoista. Viime aikoina vispaamisen lisäksi on tullut mätkiminen eli vauva "lyö" selvemmin. "Elä mätki äitiä"... "Hee-he" sanoo vauva siihen. Jollakin tavalla vauva ymmärtää myös napakan ei-sanan ja "ai, äitiin sattuu" -sanonnan. Tuota ai: n käyttämistä pitää välttää, koska vauva tulee siitä kamalan surulliseksi. Vauvalaisemme on myös hyvin ilmeikäs ja ilmeiden perusteella voi päätellä paljon. On ihan sanoinkuvaamattoman huikeaa seurata vauvan kehitystä ja vaikka joka päivä saa huomata jotain ihmeellisiä edistysaskeleita, niin jotkut asiat ovat vaan helmiä. Kuten se, että vauva eräänä aamuna silitteli kättäni.
Vauvalle on tullut ihan omia lempijuttuja ja eräs niistä on riepuilu. Ensin olin kauhuissani, että mitä ihmettä se tekee, kun pienet kädet alkoivat vetämään riepua naamalle. Olin menossa kahmaisemaan rättiä pois naamalta, mutta vauva tempaisi sen itse pois ja väläytti ikenet paljastavan hymyn ja taas kuului ilkikurinen hee-he - ihme jekkuilija! Nyt riepuilusta on tullut meidän yhteinen leikki ja kurkistellaan vuorotellen rievun takaa. Eräs vauvaa riemastuttava juttu on sana itskuböö. Teknisesti ottaen se ei kai ole sana, mutta kun vauva kerran noin sanoi ja minä sen toistin, niin johan vaippaotuksen riemu repesi ja itskuböön sanominen yllättävästi saa vauvan nauramaan.
En ole vielä oikein osannut määritellä vauvan luonnetta, mutta temperamentti on näkynyt alusta saakka. Vauva sopeutuu helposti uusiin tilanteisiin, on tasapainoinen ja rauhallinen, mutta on aina näyttänyt myös omaa tahtoaan. Nyt vauvantahtisessa elämässämme on vihdoin alkanut löytyä säännöllinen rytmi eli aamulla heräillään sitten kun vauva herää, noin 7-8 välillä, sitten aamupala vauvalle, vaipanvaihto ja minun aamupalani, jonka aikana vauva leikkii itsekseen ja seurailee touhujani. Sitten teen vähän kotihommia ja telmitään, vauva syö vähän lisää ja sitten käy parin tunnin päikkäreille. Iltapäivällä on toiset vähän pitemmät päikkärit, alkuillasta pieni unipätkä, mutta muuten ei päivällä nukutakaan, mikä aiheuttaa minulle sen, että en saa kovinkaan paljon aikaiseksi. Mutta en valita, koska yöt meillä nukutaan hyvin. Vauva käy yöunille yhdeksän ja puoli yhdentoista välillä ja herää aikaisintaan viideltä syömään ja sitten tietysti jatketaan unia. Joskus hän vetää unta jopa 8 tuntia putkeen. Vauva ei alkuaikoja lukuunottamatta ole herättänyt itkullaan vaan herään johonkin muuhun hänen lähettämäänsä signaaliin. Yöllä nukahdetaan nätisti heti syömisen jälkeen, mutta päivällä on joskus vaikeaa nukahtaa ja sitten hyssytellään, rumpsutellaan ja pahimmat parkuilut taltutetaan laulamalla Kuubalaista serenadia, Rosvo-Roopea ja Odotusta Pariisissa.
En ole julkaissut kuvia vauvasta ja monia tietysti kiinnostaa lapsen ulkonäkö. Voin kertoa, että jaksan hämmästellä, miten ihmeessä vauva onnistui perimään meidän kaikki parhaat puolemme. Toivotaan, että sama koskisi myös luonnetta. En edes uskalla ajatella, millainen lapsi mahtaisi olla, jos hän perisi minun leiskahtelevan temperamenttini ja isänsä järkähtämättömyyden. Haluan uskoa, että maaliskuisen auringonpimennyksen jälkeen syntynyt lapsi, joka on ollut viimeiset puoli vuotta tasapainoinen ja iloinen, olisi sitä myös jatkossa. Omaa tahtoa hänellä toki on ja villi veikkaukseni on, että ihan helpolla emme tule hänen kanssaan aina pääsemään. Enkä tiedä, mitä sitten tapahtuu, jos lapsi on yhtä pohdiskeleva, kyseenalaistava ja auktoriteetteja vastustava oman tiensä kulkija kuin molemmat vanhempansa. Noh, sittenhän meitä on kolme!
 |
| Tänään oli niin kiire, etten ehtinyt ottaa tuoreita kuvia, mutta tässä kuva toukokuulta, kun vauva on alle kaksi kuukautta. Millaisia puolivuotiaisia muilla on? Meillä kun ei ole live-vauvakavereita, niin olisi kiva edes täällä kuulla, miten muilla menee puolivuotiaiden kanssa :) |
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista :)