Henkilökohtainen uskontunnustus

Käsi ylös kuinka moni on eronnut kirkosta? Sitten käsi ylös, kuka uskaltaa tunnustaa olevansa kristitty ja kuuluvansa evankelisluterilaiseen kirkkoon? Sitten vielä käsi ylös ne, jotka tunnustavat uskovansa Jumalaan! Hyvä, hyy-vä! Pikainen gallup suoritettu ja tulokset voitte jakaa kommenttiboksissa.

Minä tunnustan, että olen epäcool, koska en ole eronnut kirkosta. En ole eronnut, vaikka Haavisto oli presidenttiehdokkaana, en ole eronnut, vaikka Päivi Räsänen laukoo vanhoillisia kommentteja, en ole eronnut, vaikka olen monista asioista eri mieltä kuin kirkon edustajat, en ole eronnut, vaikka kirkossa saisi/ei saisi vihkiä samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Jos minulta kysytään, että miksi kuulun kirkkoon, niin tekisi mieli vastata, että mitä se sinulle edes kuuluu. On ihan sama, mitä vastaan, sillä vastaukseni ei kuitenkaan tyydytä kysyjää. Jos vastaan, että siksi, että uskon Jumalaan, niin minulta kysytään, että enkö voi uskoa ilman kirkkoon kuulumistakin. No kyllä voin, eihän Jumala kirkossa asukaan eikä kyttää sitä, että maksanko kirkollisveroni. Jos vastaan, että kirkkoon kuuluminen ikään kuin kuuluu asiaan, niin minulle sanotaan, että enkö ole koskaan kyseenalaistanut sitä. Olen, elämässä ei ole sellaista asiaa, mitä en olisi kyseenalaistanut. Minusta tuntuu omituiselta, että on hyväksyttävämpää erota kirkosta Päivi Räsäsen mielipiteiden vuoksi kuin kuulua kirkkoon siksi, että uskoo Jumalaan, haluaa kuulua kirkkoon ja että kokee kirkon kulttuurillisena institutiona ja hyväntekijänä tärkeäksi.

Suuri osa suomalaisista on kai tapakristittyjä ja tapakristillisyyttä moititaan siksi, että se on TAPAkristillisyyttä eikä aitoa uskomista. Kuka sen määrittelee, mikä on aitoa uskomista? Monelle uskonto ja kirkkoon kuuluminen on kulttuurisidonnainen asia ja todellakin tapa. En ymmärrä miksi tapakristillisyys on niin huono juttu, onhan ihmisillä kaikkia muitakin tapoja, joita kukaan ei kyseenalaista. (Naiivisti ajateltu, mutta tällaisissa kysymyksissä taidan itsekin taantua omituisen lapselliselle tasolle). Ristiäiset, häät, hautajaiset - monet elämänkaaren tärkeät juhlat vietetään uskonnollisin menoin. Toki lapsi saa nimen ilman kasteveden kanssa läträämistä ja avioliittoja voi solmia ilman papin aamenta ja mullan allekin pääsee ilman kirkollisia menoja, mutta yllättävän moni haluaa kuitenkin edelleen järjestää juhlat vanhojen kristillisten perinteiden mukaisesti. Meidän poikasemme kastettiin kirkossa ja siellä enkelimaalausten alla ajattelin, että vaikka ei Jumalaan uskoisikaan, niin jokainen varmasti toivoo pienokaiselle varjelusta. Kirkossa varjelusten, siunausten ja suojeliusten pohtiminen ja toivominen tuntuu hyvin voimalliselta ja luonnolliselta.

Kirkkoon kuulumista ei tarvitse selitellä onneksi niin paljon kuin Jumalaan uskomista. Kun Jumalan olemassaoloa ei ole tieteellisesti todistettu. Hohhoijaa, vaikka minäkin olen globaalin tiedeyhteisön jäsen, niin en oikein jaksaisi tuota tiede vs. höpsismi -argumentointia. Eräs tuntemani "hörhö" kysyi minulta, että mitä jos tämä elämä onkin vain unta? Niinpä. Mistä me oikeasti voimme tietää elämän salaisuudet? Näitä asioita ei pidä liikaa pohtia, koska tulee helposti eksistentiaalinen ahistus ja olen sitä mieltä, että pienen ihmisen ei tarvitsekaan ymmärtää kaikkea. Kun olen kertonut uskovani, niin minulta on kysytty, että olenko niin taulapääidiootti (no ei nyt ihan tuota sanaa käytetty), että uskon vanhaan satukirjaan? No siis daa, minullahan onkin tapana lukea Raamattua joka ilta :). Kristittynä oleminen ei tarkoita sitä, että lukisin Raamattua ja että olisin sitä mieltä, että sitä tulee tulkita kirjaimellisesti. Valitettavasti monilla on se käsitys, että uskominen tarkoittaa sitä, että aviorikoksen tehneet pitää kivittää. Uskovaiset ovat saaneet saavat suvaitsemattoman leiman ja toki vanhoillisuus on minunkin mielestäni pahasta, mutta en toivoisi missään asiassa yleistämistä. En pidä siitä, että kun kerron uskovani, niin minut luokitellaan heti suvaitsemattomaksi. Enkä pidä siitäkään, että minua syyllistetään siitä, että jotkut tyypit lähtivät aikanaan verisille ristiretkille. Sekin kun kuulemma siis minun syntini kristinuskoisena. Toki uskontojen nimissä on aina tehty ja tullaan aina tekemään paljon verisiä tekoja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi John Lennonkin lauloi: "Nothing to kill or die for and no religion too..."

Olen liian usein kuullut sanottavan, että vain heikot uskovat Jumalaan. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole voimavaroja selvitä yksin ja jotka ovat liian heikkoja pärjäämään täällä. Olkoon sitten niin, että olen heikko, mutta minulle usko korkeampaan voimaan tuo luottamusta. Eikä minusta ole ollenkaan väärin se, että elämän kriiseissä saa voimaa uskomisesta, sillä on tärkeää löytää asioita, joiden avulla voi selvitä eteenpäin. Kun 14-vuotiaana pudotin valkoisen ruusun veljeni hautaan, niin ajattelin, että tällä kaikella on pakko olla jokin tarkoitus. Teiniangstissani kirosin Jumalan ja koko helvetin maailman, mutta kun katselin taivaalle, niin mietin, että on ihan varmasti olemassa jokin korkeampi voima, sillä muuten elämässä (ja kuolemassa) ei ole mitään järkeä. Sittemmin uskontokäsitykseni on laajentunut ja sen selostaminen vaatisi ihan oman kirjoituksensa...

Kuulun evankelisluterilaseen kirkkoon, mutta uskon myös kaikkeen muuhunkin. Kun olen autolla liikkeellä ja tein reunassa mötköttää kuollut eläin, niin teen ristinmerkin ja teen sen myös kuullessani huonoja uutisia. Etelä-Eurooopan reissuilla katedraaleissa käydessäni on ollut kotoisa olo, kun muutkin tekevät ristinmerkkejä. Viime kesänä Barcelonassa kävimme hiljentymässä kahdessa katedraalissa ja se tuntui hyvältä. Minä rukoilin ja nyt sanottakoon, että rukous ei tarkoita aina Isä meidän -pajatusta. Minulle rukoileminen on sitä, että toivon läheisilleni hyvää, että hiljennyn ikään kuin hetkeksi meditoimaan. Rukoilen milloin mitäkin ja aika usein Äiti Mariaa, joka on minulle tärkeä hahmo ja tässäkin asiassa tunnen enemmän samuutta katolisten kuin evakelisluterilaisten kanssa. Otin myös mallia italialaisilta ja ostin Barcelonasta pari pyhimysten kuvaa lompakkooni. Lourdesin neitsyt sai paikan äitiyskorttikotelosta :). Mielestäni pyhimysten kuvien pitäminen lompakossa ei hirveästi eroa siitä, että aika monen kodin seinällä on enkelitauluja. Perinteinen suojelusenkelitaulu lienee monelle hyvinkin tuttu. 

Minulle uskonto on henkilökohtainen asia ja minua ärsyttää aina, kun joudun perustelemaan omia valintojani ja kun joku eri mieltä oleva tulee länkyttämään jotain muuta. Olen vuosia joutunut selittämään, miksi en juo kahvia, miksi en käytä alkoholia, miksi minulla ei ole lapsia (ja nyt selitän sitten, miksi on), miksi asun vuokralla jnejne. Ikävä kyllä on niin, että vaikka kuinka selitän, niin minua ei kuitenkaan ymmärretä ja tuntuu vähän siltäkin, että tämänkin kirjoituksen laatiminen on pelkkää ajanhaaskausta. Miksi juuri uskonto on sellainen asia, jota joudun perustelemaan niin paljon? Minua onnekseni ilahduttaa se, että tunnen paljon ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Uskonto koetaan kuitenkin niin henkilökohtaiseksi, että siitä ei ole tarvetta puhua. On myös ymmärrettävää, että uskomistaan ei halua tuoda esille himouskovaiseksi leimautumisen pelossa. 

Minä uskon Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen ja minulla on pokkaa sanoa se ääneen. Onko sinulla?