Äidin oma aika - onko sitä?

Tämä on minulle vähän hankala aihe, koska en oikein itsekään tiedä, mitä ajattelisin. Ennen vauvan syntymää olin sitä mieltä, että tehtäväni on olla vauvan kanssa ja oma aika on käsite, joka joutaa syrjään. En nimittäin oikein pidä nykymeinigistä eli siitä, että äidit jatkavat lapsen syntymän jälkeen elämäänsä kuin ennenkin ja vauva on sivuosassa. Toki jokainen elää niin kuin elää enkä minä ole kukaan sanomaan, miten kenenkin tulisi tehdä. Näkemykseni on kuitenkin se, että pikkuvauva tarvitsee turvallista arkea, rutiineja ja paljon läheisyyttä ja tunteen siitä, että hänen tarpeisiinsa vastataan. Pikkuvauva-aika on lyhyt ja tärkeä kehitykselle, joten silloin äidin(/huoltajan) tulisi olla läsnä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen parhaani mukaan yrittänyt vastata vauvan tarpeisiin enkä tiedä, johtuuko siitä vai mistä, että vauva on erittäin tasapainoinen ja tyytyväinen eikä itke muusta syystä kuin nälkäänsä ja masuvaivojaan (joiden kanssa painiskellessa saattaa menäkin konaisia päiviä). Haluaisin uskoa, että syy vauvan hyvään oloon löytyy siitä, että olen huomioinut vauvaani ja pistänyt oman ajan sivuosaan. En tietenkään ole koko ajan vauva sylissäni vaan teen arjen asioita, sen minkä ehdin. Vauvan nukkuessa on pakko tehdä kotitöitä hiki hatussa, jotta saan kodin pysymään edes suht siistissä kunnossa. Ja kun vauvan ruokailuissa kestää, nytkin ollaan parisen tuntia tässä oltu syömäpuuhissa, niin liiemmälti minulla ei aikaa ole. Telkkaria katson aina vauva sylissä ja bloggauskin tapahtuu niin, että vauva roikkuu tissillä tai hyssyttelen häntä toisella käsivarrellani.

Olen nyt ollut lähes kaksi kuukautta 24/7 vauvani kanssa ja olen alkanut pohtia käsitettä äidin oma aika. Onko se tarpeellista? Mitä se edes on? Kuinka paljon äideillä on omaa aikaa ja miten se järjestyy? Miksei puhuta isien omasta ajasta vaan isillä kaikki aika vaikuttaa olevan omaa aikaa ja he myös ronskisti sitä tuntuvat ottavan. Olen kuitannut oman ajan käsitteen vähän saivarrellen niin, että koko elämäni on kuitenkin omaa aikaa ja että lapsi on vain lyhyen hetken ajan vauva, että mitään omaa aikaa ei tarvita tässä vaiheessa. Enkä sitä juuri kaipaakaan, koska on ihanaa olla kotona ja vauvan kanssa. mutta nyt parin kuukauden jälkeen olen kuitenkin alkanut kaivata edes pieniä hetkiä, jolloin voisin keskittyä vain itseeni, mutta pelkään, että jos ilmaisen tahtovani omaa aikaa, leimaudun huonoksi äidiksi. Että enkö muka jaksa olla vauvani kanssa? Että joko minä kahden kuukauden jälkeen alan vaatia omaa aikaa ja joko olen parissa kuukaudessa väsähtänyt niin, että kaipaan lepoa ja omaa elämää? Että olen itsekäs, kun haluaisin joskus pienen hetken täysin itselleni, sellaisen hetken, jonka aikana teen jotain minulle tärkeää.

Kyse  ei ole siitä, että pitäisi päästä pois kotoa ja kauas vauvasta vaan kyse on yksinkertaisesti tunteesta. Siitä tunteesta, että voi olla pois täydestä hälytysvalmiudesta. Tätä on vaikea selittää, mutta kun olen joidenkin äitien kanssa aiheesta jutellut, niin he tietävät kyllä, mitä tarkoitan. Kaipaan hetkiä, jolloin saisin olla ihan yksin ja tehdä jotain omaa kivaa. Luksusta olisi mennä ammeeseen lillumaan ja hoitaa itseään kaikilla ihanilla (luomu)tököteillä ja tietää, että joku vahtii vauvaa, kun minä rentoudun. Olisi myös mahtavaa käydä pyöräilemässä, himopyöräilijä kun olen. Minulla ei ole tarvetta päästä shoppailemaan tai kahville ilman vauvaa enkä edes tiedä, miten sellainen käytännössä järjestyisi. Ensi viikolla kampaajalle mennessä minun pitää ottaa vauva mukaani ja varmistinkin jo kampaamosta, että se heille sopii.

Viihdyn kyllä kotona ihan hyvin ja omaa aikaa voisin toteuttaa kotonakin. En vaatisi mahdottomia vaan esimerkiksi äitienpäivänä olisin toivonut saavani itselleni edes puoli tuntia aikaa, jotta olisin voinut tehdä jalkakylvyn itselleni. Rentoutumisen ja äitienpäivähemmottelun sijaan kanniskelin huonosti nukutun yön jälkeen aamupäivän ajan masuvaivoissaan kipristelevää vauvaa, söin päivällä pakastimesta kaivamaani broileripastaa, joka sekin ehit jäähytä, kun piti ryhtyä imettämään ja ilta meni taas vauvan hyssyttelyssä puoleenyöhön asti. Yöllä heräilin noin vartin välein vauvan parkaisuun ja aamulla säikähdin omaa ajatustani siitä, kun toivoin, että saisin nukkua pitempiä kuin vartin-kahden tunnin jaksoja, että jos joku vaan voisi ottaa vauvan vaikka neljäksi tunniksi, että saisin nukkua. Sitten pyysin vauvaltani anteeksi, että olin ajatellut noin ikävästi häntä kohtaan ja tsemppasin itseäni taas jaksaajaksaapainaapainaa-asenteella ja pyyhkäisin naamalleni Bree Van de Kamp-hymyn.

Minulla ei ole ollut oikeastaan yhtään omaa aikaa kahteen kuukauteen. Ihmettelen, miten nopeasti nämä päivät ovat menneet ja ihmettelen myös, miten helposti sitä voikin laittaa oman itsensä sijalle kaksi. Ainoastaan pari kertaa olen käynyt ulkomaailmassa ilman vauvaa. Käväisin Babystylessä ostoksilla ja sen jälkeen juoksin Citymarketin läpi keräten ostokset koriini. Toisen kerran olin erossa vauvasta, kun kävin lyhyellä kävelylenkillä testaamassa, miten sektioarpeni kestää liikuntaa. Omaksi ajaksi ei kai lasketa sitä, että sain vanhempieni luona ollessa käydä rauhassa suihkussa ja syödä pitkän kaavan mukaan. Mielestäni nuo arjen perusasiat eivät kuitenkaan täytä oman ajan määritelmää, mutta oli erittäin rentouttavaa saada tehdä edes niitä rauhassa. Rentouduinkin mummolaviikon aikana mukavasti enkä tiedä johtuiko rentoutumisestani vai raikkaasta maailaisilmasta, mutta sekä minä että vauva nukuimme tuon viikon aikana erittäin hyvin ja maidontuotantonikin lisääntyi. Tällä viikolla onkin sitten menty taas erittäin vähillä yöunilla ja kun ristiäisjärjestelytkin painavat päälle, niin olisi ehkä terveellistäkin saada jokin pieni hetki myös itselle.

Onko äitien oma aika tarpeellista vai onko se vain nykyäitien hömpötystä? Miten paljon muilla ihan pienten vanhemmilla on omaa aikaa?