Masukakku ensimmäisen äitiyslomapäivän kunniaksi

Wahoo, tänään on ensimmäinen äitiyslomapäivä! Kun on ollut pitkään vapaaehtoisesti lapseton, niin tällaisen asian sisäistäminen saattaa viedä aikaa ja FB :ia päivittäessä totesinkin, että enpä olisi koskaan uskonut, että juuri minä päivitän äitiysloma-aiheesta. Mutta on tämä aika mahtavaa ja aika hienosti aivot on orientoituneet siihen, että työt lopupvat ennen aikojaan - siis ennen lukuvuoden loppua. Meillä opettajilla kun on normaaleista muista ihmisistä poikkeava kalenterikäsitys, joka jaksottuu lukuvuoden mukaan. Sanoinkin jo, että kevätjuhlaan minun on kai pakko tulla, koska muuten en tajua kesän alkavan enkä älyä mennä tien varteen viheltelemään töihinmenijöille (https://www.youtube.com/watch?v=p-MlO89UHQU).

Ihan täysin en vielä lomailemaan pääse, koska minulle jäi vielä vähäsen työtätyötä tähän lomallekin. Ei siksi, että olisin työnarkomaani tai että en osaisi irrottautua töistä vaan siksi, että olin kuukauden on/off-kipeänä, niin en voinut kaikkia töitäni tehdä ja ne jäivät rästiin. Ne, jotka eivät tunne opettajan ammatin arkea, sanovat, että kun loma on alkanut, niin töitä ei saa tehdä. Niinhän se periaatteessa meneekin, mutta minun on nyt vaan pakko hoitaa muutamat hommat, koska esim. oppilasarviointi on täysin pakollinen juttu. Ja itsestänihän se oli kiinni, etten sitä aiemmin tehnyt. Tämä viikko on ollut aika kiireinen ja jossain vaiheessa minuuttiaikataulu muuttui sekuntiaikatauluksi. Monet olivat kauhuissaan ja kehottivat lepäämään, mutta kun deadlinet pukkaa päälle, niin eipä siinä paljon lepäillä. Viisas ja rakas ystäväni sanoi, että nyt rypistät kaikki työhommat urakalla loppuun, niin sitten pääset huilimaan. Kuuntelin häntä enkä niitä, joiden mielestä minun olisi pitänyt ottaa rennosti. Koska jos nyt otan lunkisti, niin työjutut siirtyvät taas eteenpäin enkä pääse niistä niin äkkiä eroon. Ja olen minä lepäillytkin silloin tällöin ja kroppa kyllä kertoo, milloin täytyy istahtaa tai mennä pötkölleen.

Otin vielä pikkuprojektiksi kiitoskakun leipomisen työkavereille. Ihanat työkaverit ovat kakun ansainneet! Tein kaksi gluteenitonta kääretorttupohjaa hyväksihavaitulla Kinuskikissan ohjeella ja lätkäisin väliin sitruuna-kurpitsahilloa. Kurpitsa tuntuu aiheuttavan ennakkoluuloja monissa, myös minussa, koska en pidä pikkelsistä, mutta kurpitsasta saa niin paljon kaikkea muutakin. Kurpitsat ovat äitini kasvattamia luomukurpitsoja eikä niissä ei ole kurpitsalle ominaista maanläheistä makua. Hillo maistuukin lähinnä sitruunalle. Täytteenä on myös persikkaa ja perinteistä kermarahkaa. Kuorrutuksena on sokerimassaa ja kermaa. Kakun tekeminen sujui aika nopeasti ja  näpsäkästi, vaikka edelleenkään en ole mikään haka sokerimassan käsittelyssä. Enkä pidä koko massasta siksi, että se on niin keinotekoista ja lisäainepitoista tavaraa ja haisee kuvottavan teolliselle, mutta koska siitä saa melko helposti koristeita, niin siksi sitä käytän.

Alunperin ajattelin, että teen masunmuotoisen kakun, mutta minulla ei ollut tarkoitukseen sopivaa muottia/vuokaa, joten päädyin perinteisen muotoiseen kakkuun ja masukoristeeseen.

Masu on tehty sokerimassasta ja uhkeatmuhkeat tissit marsipaanista. Nekin tuli syötyä miespuolisten kollegoiden toimesta, oli kuulemma ollut imelät tissit! (Juu-u, tällaisia juttuja ne kansankynttilät vaan välitunnilla puhuu). Keittiön valaistus oli vähän heikko ja kun illalla masua pyörittelin, niin en huomannut, että siitä tuli vähän muotopuoli ja ryhmyinen, mutta kakun päällä koriste näytti ihan ok: lta.

Koristemasu ja oikea masu.

Vaaleanpunaiset kukat ovat surkean amatöörimäisiä, koska kakkuleipurin pitäisi osata tehdä muutakin kuin ottaa massasta muotilla kukkia, minkä viisivuotiaskin osaa. Osaan kyllä, mutta en jaksanut alkaa väkertää. Mustat sydämet on myös näpsitty muotilla, helppoa ja nopeaa!

Ja että mitenkäs ne pursotukset tällä kertaa? Olen usein blogissakin valitellut, että kerma tuppaa sulaa lörähtämään rakeiseksi kuumien käsieni ansiosta. Käytin lähi-Salesta ostamaani laktoositonta Kotimaista-vispikermaa ja se osoittautuikin aika hyväksi ja napakaksi. Silikoninen pursotinpussi on ollut loistohankinta ja nyt pursotusahistukseni alkaakin pikkuhiljaa hälvetä, paitsi että pursotustekniikoita täytyy harjoitella. Uskotteko, että kakussa on litra kermaa? Sekä täytteessä että kuorrutteessa siis. Illalla meinasi tulla paniikki, kun arvelin, että kerma ei riitä molempiin. Päällystin kakun sokerimassalla, jota minulla onneksi oli ja sitten pursotin reunat. Kermaa jäi ihan pikkuisen yli, niin vähän, että se ei olisi riittänyt kakun päällystämiseen ja olin tyytyväinen siihen, että olin osannut arvioida, että kerma ei riitä.

Aamulla käyty keskustelu: "Onko noi kassit?" "Ei, ku tissit". "A-haa, no niinpä onkin". Tällaisia syvällisiä keskusteluja syntyy kahden yläkoulussa työskentelevän välillä :D

Vaikka kakkujen tekeminen on välillä aikamoista tuherrusta, niin tykkään silti tehdä niitä. Saan samalla harjoitusta, voin ilahduttaa ihmisiä herkullisella kakulla ja lisäksi kakuilla on minulle psykologinen merkitys. Kun muistelen elämääni, niin kakut liittyvät vahvasti suuriin tapahtumiin ja juhliin. Tosin äitini kanssa tehdään täytekakkuja ilman sen kummempaa syytä, mutta yleensä kakut kuuluvat elämän tähtihetkiin. Kuulostaa vähän hassulta, mutta minusta tuntuu, että kakkujen avulla monista asioista tulee minulle enemmän konkreettisia. Vähän vaikeaa selittää tätä ajatustani, mutta käytännön esimerkki voisi olla se, että jos olisin tänään vain pyörähtänyt työpaikalla sanomassa heipat, niin se olisi ollut jotenkin orpoa. Kakun vieminen oli itselleni merkki siitä, että nyt on jokin isompi juttu kyseessä. Ja niinhän tämä onkin - yksi elämäni isoimmista!