Näkökulmia Rautavaaran tragediaan

Minä kun niin ajattelin, että en kirjoita Rautavaaralla tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa menehtyi perheenäiti ja kolme lasta. Mutta kun en enää kykene olemaan kirjoittamatta. En tiedä ketään, joka ei olisi uutisesta järkyttynyt ja ehkä kirjoittaminen on minun tapani käsitellä asiaa, mutta se on myös keinoni tuoda esille näkökulmia, joita toivon ihmisten pohtivan. Olen lukenut joitain kirjoituksia aiheesta – niitä, joita Facebookissa on jaettu ja olen lukenut spekulaatioita ja kommentteja, joissa toistuvat samat argumentit. Julkinen keskustelu aiheesta on onneksi moniulotteista ja jokaisella on asiasta mielipide - niin minullakin.

Me pohdimme, mikä ihme sekoitti ihmisen mielen niin, että hän ajoi päin linja-autoa lapset kyydissään, mutta miettikääpä millaista pohdintaa omaiset joutuvat käymään läpi. He, jotka ovat luulleet tunteneensa ihmisen, mutta eivät sittenkään ole. Onnettomuuksista pitää tietysti uutisoida, mutta nykyajan henkeen näyttää kuuluvan, että kaikki yksityiskohdatkin revitään auki viimeistä piirtoa myöten. Minun on aina ollut vaikeaa sulattaa sitä, että tällaisissa tapauksissa riepotellaan ihmisten yksityiselämää. Sympatiani ovat suremaan jääneiden omaisten puolella. Joku on juuri menettänyt traagisella tavalla rakkaansa, joku kärsii nyt suurta menettämisen surua ja tuskaa. Me kaikki, jotka viemme tänään hautausmaalle kynttilät, tiedämme kyllä, mitä on menettää joku, mutta meidän perheasioitamme ei ole onneksi painettu lehtien sivuille.

Me emme voi tietää, mitä on tapahtunut sellaisen ihmisen päässä, joka tekee jotain noin karmeaa. Voi olla epätoivoa, tuskaa, ehkä pitkäaikaista ahdistusta, depressiota ehkä psykoosi, ehkä väsymystä, jopa narsismia tai monien ihmismieltä kuormittavien seikkojen yhteenlaskettu surkea summa ja viimeiseksi korsi, joka katkaisee kamelin selän. Mistä me voimme tietää, millainen ihminen oli kyseessä? Mielestäni narsistiksi ja psykopaatiksi leimaaminen on vähän outoa, vaikka toki on myönnettävä, että äidissä (ja ylipäätään ihmisessä), joka kykenee surmaamaan lapsia, on jotain vinksallaan. Vaikka en halua spekuloida syitä, niin silti on pakko tuoda esille eräs kuuluisa seikka, jota kukaan ei ole tietääkseni vielä maininnut. En tiedä, mikä se on virallisesti psykologian terminä mutta minulle se on ilmiö nimeltä ”Naps”! Se on se ääni, joka kuuluu ihmisen päästä ennen traagista tekoa. Se on se ääni, joka kuuluu ihmisen päästä, kun hän on saanut tarpeekseen. Se on se ääni, joka kuuluu humalaisen suomalaisen miehen päästä, kun hän pikaistuksissaan sohaisee jotakuta puukolla.

Väsymyksestä, uupumuksesta, narsismista ja muista mieleen vaikuttavista tekijöistä puhuminen tämän tragedian yhteydessä ei ole puolustelua vaan inhimillistä syiden etsimistä. Meillä on luontainen tarve selittää järjenvastaista tekoa ja nettikommentoijien joukossa onkin oikein päteviä ihmisiä, joilla on luetella litania syitä ja seurauksia kaikkeen. Jollekulle riittää selitykseksi se, että perheenäiti oli uupunut ja väsynyt, joku kutsuu häntä sekopääksi. Lehtijuttujen perusteella me muodostamme käsityksen aivan tuntemattomasta ihmisestä ja hänen psyykestään. Etsimme silmät kiiluen lööppilehtiä lukemalla vastausta kysymykseen "miksi?" ja jokainen omasta näkökulmasta katsoen tekee päätelmänsä ja löytää vastaukset. Rakkaansa lopullisesti menettäneet eivät tuohon kysymykseen löydä vastausta koskaan.

Emme tiedä, oliko kyseessä itsemurha ja tahallinen teko. Mitä jos äiti tekikin vain harkitsemattoman teon ja kamalan virhearvioinnin? Jos hän halusi vain pelotella eikä tarkoituksena ollut tappaa ketään vaan vain näyttää, että hän on tosissaan? Jos kyseessä oli itsemurha, niin haluan huomauttaa, että itsemurhan tehneitä on melko turhaa syyttää itsekkäiksi (yleensäkin kuolleiden syyttäminen on turhaa). Itsekkyydeltä se ulkopuolisesta toki vaikuttaa, koska itseltään hengen vievä jättää läheisensä suremaan eikä ajattele tuskaa, jonka hän aiheuttaa. On tietysti helppo syyllistää heitä siitä, että he eivät ajattele muita ja toki teko onkin jollain tavalla itsekäs, mutta siltä kannalta itsetuhoinen henkilö ei kykene asiaa ajattelemaan. Koska hän ei enää yksinkertaisesti ajattele mitään muuta kuin poispääsyä eikä enää välitä siitä, mitä muut tuntevat tai kokevat. Hän ei enää välitä mistään ja kaikki on yhdentekevää ja merkityksetöntä. Ihan kaikki, jopa oma perhe.

Monet kysyvät, että olisiko perheenäitiä voinut auttaa. Ehkä olisi, ehkä ei. Suurin osa taitaa olla sillä kannalla, että jos vain apua olisi saatu ajoissa ja jos hätä olisi vain huomattu, niin neljä ihmishenkeä olisi säästynyt… Mutta kun apukaan ei aina auta! Hyvänen aika, kun se ei välttämättä auta! Tässä maassa on ihmisiä, joiden auttaminen ja tukeminen aloitetaan jo alakoulussa eikä heitä silti pystytä pitämään raiteillaan. Onnettomuuden taustalla on sanottu olevan uupumusta ja useissa kirjoituksissa ja kommenteissa on tullut huolestuttavalla tavalla esille ihmisten tietämättömyys uupumuksesta. Monet kehottavat uupuneita, väsyneitä ja masentuneita hakemaan apua, mutta uupunut ei jaksa sitä tehdä! Uupunut ei ymmärrä apua tarvitsevansa, koska koko elämä menee epätodellisessa sumussa. En voi käsittää, miten joku ei tuota ymmärrä. Joka tapauksessa nyt on enää turhaa jossitella, mutta voiko vahingosta viisastua? Toivottavasti kyllä, mutta todennäköisesti ei. Tällaisia tapauksia putkahtaa esiin silloin tällöin ja valitettavaa on, että vaikka syyllisiä en tässä etsikään, niin silti on yleisesti tiedossa, että liian monissa tapauksissa yhteiskunnan tukitoimet ja lähi-ihmisten turvaverkko ovat pettäneet.

Toivon, että tämä traaginen tapaus nostaisi jälleen keskusteluun perheiden hyvinvoinnin. Tajuaako kukaan oikeasti, miten huonosti monissa suomalaisissa perheissä voidaan? On helppoa kysyä edelleen, että onko virkavalta ja sosiaalitoimi tehtäviensä tasalla ja ajan tasalla. On helppoa syyttää yhteiskuntaa kaikesta - jotkut jopa mainitsevat nimeltä poliitikkoja tai muita arvovaltaisia henkilöitä, joiden syytä tällaiset tapahtumat ovat. Eiköhän kuitenkin ole niin, että vaikka jokaisella perheellä olisi oma henkilökohtainen poliisi, psykologi, tukihenkilö, kuraattori ja sosiaalivirkailija, niin kaikkia ikäviä tapauksia ei saataisi silti ennaltaehkäistyä. Koska ihmisen mieli on ihmeellinen, se on arvaamaton ja voi yllättää jopa ihmisen itsensä. On helppoa sanoa, että minä en koskaan voisi tehdä mitään tuollaista, mutta mistä meistä kukaan voi sitä varmaksi tietää?

Pystyyko siis meistä kuka hyvänsä tuollaiseen? On aika karmiva ajatus, että jokainen meistä voisi kyetä surmaamaan itsensä ja lapsensa enkä missään nimessä halua enkä voi ajatella kaikkia ihmisiä potentiaalisina surmaajina. Saattaa kuitenkin olla ihan terveellistä kohdata se ajatus, että ihmismieli on ailahtelevainen ja kenellä tahansa meistä voi joskus päässä vipata. Kuka meistä pystyy antamaan itsestään 100 % takuun? On helppoa korottaa itsensä ns. paremman ja korkeampimoraalisen ihmisen asemaan ja sanoa, että ”minä en voisi koskaan…”, mutta vannomatta paras. Välillä ihmettelen, että missä pumpulissa ihmiset elävät. Eikö kukaan muu tiedä tapauksia, jossa ihmisestä on paljastunut jotain todella yllättävää ja jopa järkyttävää? Perheenisä on paljastunut vaimonhakkaajaksi, uskollinen aviomies pettäjäksi, nainen on ollut raskaana jollekulle muulle kuin aviopuolisolleen, iloinen ja pirteä ihminen on sairastunut masennukseen, joku on päättänyt päivänsä ripustautumalla ladon kurkihirteen...  Ja kaikki ovat olleet tuttuja, joista ei olisi ikinä uskonut. Päätä pudistellen taivastellaan, että eipä olisi siitäkään ikinä uskonut, ei sitten ikinä.

Monet ajattelevat, että bussia päin ajaneen naisen olisi ollut syytä tappaa vain itsensä, mutta ei lapsiaan. Tuohon mielipiteeseen on toki helppo yhtyä, sillä lasten surmaaminen on aina järkyttävä teko. Mutta en silti voi ajatella niin, että olisipa nainen tappanut vain itsensä. Kenenkään ei pitäisi ajautua niin syvään epätoivon tilaan, että riistää hengen itseltään. En osaa ajatella niinkään, että naiselle oli ihan oikein, kun hän kuoli. Keitä me olemme sanomaan, milloin kuolema on oikein ja milloin väärin?  En ole koskaan ymmärtänyt netissä leviävää lynkkausmielialaa. Äidin on toivottu palavan helvetin tulessa. Minä toivon, että hänen sielunsa on saanut rauhan. Tietenkään tekoa ei voi ymmärtää eikä hyväksyä. Minusta tuntuu, että aivoni eivät ota edes vastaan sitä asiaa, että äiti (tai isä) surmaa lapsensa. Se on niin järjenvastaista, että ihan kuin en edes kykenisi ajattelemaan sitä. Juujuu, luonnossakin naaraat surmaavat poikasiaan. Mutta kun me emme ole eläimiä vaan ihmisiä, inhimillisiä olentoja, joihin on sisäänrakennettu jonkinlaisia järjestelmiä kuten se, että äidin tehtävä on kantaa lasta sisällään ja ulkopuolellaan ja pitää huolta jälkeläisistään. 

Onpa keskusteluissa vedetty taas esiin ”kaikkialla kuolee ihmisiä” –korttikin, että mitä sitä nyt tätä niin suremaan. Kuolee kyllä, mitä erinäisimpiin syihin juuri tälläkin sekunnilla eikä yksikään sielu tässä maailmassa ole vähäarvoisempi kuin toinen, mutta tietysti nämä kotimaassamme sattuneet onnettomuudet koskettavat meitä eniten. Vaikka saamme jatkuvasti lukea ikäviä uutisia, niin perhesurmat ovat aina niitä, joiden kohdalla tulee niin paha mieli, että en keksi sille muuta kuvausta kuin tuon lapsellisen sanonnan paha mieli. Sanojen perhe ja surma ei pitäisi edes kuulua yhteen. 

 Rauhaisaa pyhäinpäivää kaikille!

Välitetään toisistamme 
ja keskitytään pimenevän vuodenajan keskellä

positiivisiin ajatuksiin, valoon ja rakkauteen  ♥