Kun kaikkein rakkaimmasta tuleekin vain eksä

Matkustan mielessäni tasan kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen lukion ensimmäistä luokkaa käyvä tyttö. Elän parasta nuoruuttani. Elokuisena iltana lähdemme Pistohiekan lavalle, missä esiintyy Kaija Koo. Esiintyjällä ei koskaan ollut Pistiksellä niin väliä, koska sinne mentiin ihan muista syistä. Ilta hämärtyi ja hämäriä ovat monet muistikuvanikin, mutta toiset muistot ovat täysin kristallinkirkkaita. Muistan valokuvantarkasti sen, mitä ystävilläni oli päällä, muistan eri tuoksuja ja ääniä, kuin videofilmiä katselisin. Muistan, kuinka kävelin käsi kädessä erään minua vuotta vanhemman pojan kanssa laiturille pussailemaan. Muistan hänen kuluneet Leviksensä ja valkoisen t-paidan, jossa oli mustavalkoinen valokuvapainatus moottoripyörän selässä olevasta naisesta ja miehestä. Alkusyksyn kellertävä kuunsilta heijastui väreilevään veteen. Tiesin, että tuon hetken tulisin muistamaan ikuisesti. Se oli kaunis hetki ja pitkän rakkaustarinan alku. Minä teinityttö olin rakastunut ja jo tuolloin tiesin, että kyseessä ei ole mikään hetken ihastus vaan syvä, ihan oikea rakastuminen. 

Vuodet vierivät ja elämä kuljetti virrassaan kahta ihmistä, jotka olivat toisilleen koko maailma. Muutettiin yhteen, alettiin rakentamaan elämää ja sitouduttiin aina vaan tiukemmin ja vakavammin kuitenkin aina molempien vapaus säilyttäen. Kymmenen vuotta sitten juhlimme rakkaan ystäväjoukon kanssa kymmentä yhteistä vuottamme. Ne olivat ihanat ja upeat juhlat ja toivon, että jokainen mukana ollut tulee aina muistamaan Saimaan rannalla vietetyt juhlat. Kihlajaisia ja muitakaan vastaavia juhlia emme koskaan yleisesti viettäneet ja siksi "kymppikekkerit" ovat jääneet mieleeni erittäin tärkeänä ja ikimuistoisena. Meille toivotettiin onnea ja rakkautta tuleviksi vuosikymmeniksi ja tuolloin minäkin uskoin rakkauteen, joka kestäisi aina kuolemaan asti ja vielä siitä eteenkin päin. Me olimme se pari, jonka piti olla aina yhdessä. Monien kuulin sanovan silloin tällöin, että "jos te eroatte, niin en enää usko kenenkään suhteen kestävän". Saimme kuulla, että olimme kuin luodut toisillemme ja olin itsekin sitä mieltä. Koin voimakkaasti, että meitä ei voinut mikään erottaa. Olin onnellinen. 

Kasvoimme aikuisiksi yhdessä, kaiken koimme ja jaoimme yhdessä. Kaikki elämään liittyvät tapahtumat; valkolakkini saaminen, miehen armeija, monet hautajaiset, häät, ristiäiset, bileet, sairaudet, kriisit, syntymäpäivät, valmistumiseni, matkat ulkomaille, muutot... Kaikki onnen ja ilon sekä surun ja menettämisten hetket, kaikki aina yhdessä. Ja sitten niin monen vuoden jälkeen tuli se päivä, jolloin kaikkein rakkain ihminen koko maailmassa olikin vain eksä. Tylysti vain eksä. Eksä on sana, joka ei tee oikeutta pitkälle ja hyvälle suhteelle ja ihmiselle, jonka kanssa jaoin elämäni kahdeksantoista vuoden ajan. Se on pitkä aika se! Se on yli puolet elämästäni. Se on niin pitkä aika, että siinä ehtii kiintyä toiseen koko loppuiäkseen. Sanaa eksä ei kumpikaan meistä ole oppinut kunnolla käyttämään. Ennemmin minä voisin sanoa hän-jonka-nimeä-ei-lausuta tai ihan mitä muuta vain kuin eksä. En tiedä, onko se merkki siitä, että en ole täysin päästänyt irti vai johtuuko se siitä, että kunnioitan eksääni liikaa. Ja sitäpaitsi rakastan häntä edelleen. Kyllä, se ei ole mikään salaisuus. En rakasta intohimoisesti kuin vuosia sitten vaan sellaisella rakkaudella, jolla läheisiä ja tärkeitä ihmisiä rakastetaan. Nyt kun tässä tunteitani kerron ihan julkisesti, niin voin toki tunnustaa senkin, että jos jotakuta kohtaan tuntee vetovoimaa, niin eihän sekään koskaan täysin sammu. Joissain ihmisissä on vain se jokin. Vanha suola ei janota, mutta tietenkin minulle tulee välillä ikävä. Ikävöin kaikkea sitä, mitä meillä oli ja aika on lähtenyt jo liiankin kauniisti kultaamaan muistojani. Välillä olen kamalan surullinen, vaikka tiedän, että kaiken piti mennä juuri näin ja että tismalleen näin asioiden pitää nyt olla. Tänään, kun olisimme viettäneet sitä päivää, jolloin seurustelumme aloittamisesta tuli kuluneeksi tasan kaksikymmentä vuotta, olen hyvin haikella mielellä ja olen itsekin yllättynyt tästä surumielisyydestäni. En haikaile menneitä vaan muistelen kaikkea kokemaamme suurella rakkaudella. 

Ero on aina rankka paikka ja vaikka jotkut sanovat, että ei ole väliä, eroaako pitkästä suhteesta vai lyhyestä, niin kyllä sillä on väliä. Kun on teini-ikäisestä asti ollut toisen kanssa, niin on aikamoinen opetteleminen olla ilman toista. Erilleen kasvaminen on vaikeampaa kuin yhteen kasvaminen. Parisuhde ei meiltä enää onnistunut, mutta ystävyys toimii ja haluan edelleen pitää kiinni yhdestä elämäni tärkeimmästä ja myös harvinaislaatuisesta ihmissuhteesta. Life is ours, we live it our way. All these words I don't just say. And nothing else matters.