Dolce & Gabbanaa Risman parkkipaikalla

Anteeksanteeksanteeks puolentoista viikon blogihiljaisuudesta, jolle ei ole mitään muuta syytä kuin se, että en ole vaan kirjoittanut. Yksinkertaista, eikö? Elämä on. 

Täällä blogissa en ole kovinkaan paljon hehkutellut viimeaikaista olotilaani, mutta Facebook-kaverini saattavat olla jo kyllästyneitä siihen, että ilmoitan olevani onnellinen/iloinen/tasapainoinen tai jotain muuta yltiöpositiivista. Mutta hyvät ihmiset, please, antakaa minun nyt hehkuttaa tätä ihmeellistä oloa, joka on ollut minulle viime vuosina harvinainen. Blogi ei ole minulle päiväkirja enkä täällä avaudu kaikista elämäni yksityiskohdista, joten en koe tarpeelliseksi selvittää syitä hyvään olooni. Eräs syy on kuitenkin suuri asennemuutos. Aiheesta saisi kirjoitettua vaikka kirjan, mutta nyt yritän referoida:

Nauti pienistä asioista.

Oliko hyvä referaatti? Minusta oli hirmu hyvä! Itsestäänselvyyshän tuo monelle on ja minullekin on aina ollut selvää, että pienistä asioista pitää nauttia (ja myös suurista). Suuret hyperelämykset ovat asia erikseen, mutta kun niitä ei arkipäivässä voi saada, niin pienet minielämyksetkin voivat olla mahtavia. Ja vaikka kuinka olen hokenut itselleni jo vuosia, että pienet asiat ovat tärkeitä ja ihania, niin nyt vasta osaan oikeasti arvostaa arjen kivoja hetkiä ja nauttia niistä ihan hulluna. On eri asia toistella jotain juttua kuin ymmärtää se. Voit sanoa, että hauki on kala, haukionkala, mutta se on eri asia kuin nähdä hauki tai vaikka saada sellainen virvelillä.

Vaikka kuinka säälittävältä kuulostaakin, niin tiedän monia ihmisiä, joille viikon kohokohta on päästä Rismaan. Minullekin se on aina elämys, sillä lähirismassa en voi käydä sisäilmaoireiden vuoksi. Viime viikonloppuna elämysmatkailin sekä Palokan Rismaan ja kun oikein hurjaksi heittäydyin, niin käväisin myös Keljon Rismassa. Se on muuten Risma, sanokaa mitä sanotte. 95,8 rosenttia tuntemistani ihmisistä sanoo Risma ja jos he sanovat Prisma, niin se tapahtuu imaisemalla huulet suun sisälle ja paukattamalla p-kirjaimen. Savolaisista siis kyse, jos joku tarvitsee erityistä tarkennusta tähän lausumisasiaan.

Keljon Risman jäätelölaarilla alkoi taas se sama lauluni suomalaisten jäätelöiden surkeudesta ja manasin jo, että tämä on ihan kökkö S-kauppa, ei täällä ole mitään erikoista, ei sitten ikinä! Mutta kuinkas kävikään: altaassa pötkötti viimeinen Magnumin erikoisjäätelö! Olen tänä kesänä maistanut samppanjaversiota enkä edes tiedä miksi, koska en edes pidä samppanjasta. Ajattelin vissiin, että on aika tyylikästä ostaa jätski kauniissa hopeakääreessä ja samppanja arkipäivänä on aina luksuksellista, olipa se sitten pullossa tai jäätelössä. Aika luksuksellista on myös Dolce & Gabbana -jäätelöpakkaus, jota ihasttelin Risman parkkiksella. Ja siinä keskellä perheautoja, legginseissä tallustavia perheenäitejä ja kärrejä työntäviä miehiä, minä suljin hetkeksi kaiken muun mielestäni ja mietin, miten onnekas olen. Kun on vapaa-aikaa, kun on rahaa ostaa jäätelöä, kun on mahdollisuus mennä autolla kauppaan, kun aurinko lämmittää, kun vieressä on rakas ihminen, kun on vaan niiiiiin hyvä olla. Mutustelin ihan sairaan hyvää jätskiä ja huokailin onnesta ja havahduin vasta, kun joku jannu alkoi oksentaa parkkiruutujen välissä olevaan pusikkokaistaleeseen. Että dolcea jäätelönautintoa vaan! 

Minulla on muuten yksi tuollainen jäätelö pakastimessa ja se odottaa joko sitä hetkeä, jonka haluan jäätelöllä kruunata täydelliseksi (kuten True Bloodin 7. kauden päätösjakso ensi viikolla) tai sitä hetkeä, kun haluan uppoutua mielikuvitusmaailmaani ja tällä kertaa ilman sitä, että joku yökkäilee parin metrin päässä.