Lost Society keksi thrash metallin pyörän uudelleen

Useampi vuosi sitten erään jyväskyläläisen yläkoulun esiintymislavalle käveli tummatukkainen poika kitara kainalossa ja pilke silmäkulmassa. Hän alkoi soittaa ja laulaa ja olimme myytyjä. Samantien. Usein koulujen lavalla esiintyy wannabe-tähtiä, mutta meille esiintyi oikea stara. Hän vain oli oma itsensä,  lauloi kivalla äänellä ja soitti kitaraa kuin olisi syntynyt plektra sormissaan ja taivastelin, että miten ihmeessä nuorella kaverilla voi olla sellaista karismaa ja kyky ottaa lava haltuun. Monet sanoivat, että pojan pitäisi mennä Idolsiin, mutta olin sitä mieltä, että Idols-pelleilyt eivät sovi sellaiselle, joka on jo valmiiksi tähti. Tämä poika, Samy Elbanna, perusti vuonna 2010 thrash metalli -bändin Arttu Lesosen, Mirko Lehtisen ja Ossi Paanasen kanssa. Bändi sai nimekseen Lost Society.

Olen usein ihmetellyt sitä, että miksi kukaan ei ole aikaisemmin keksinyt laittaa bändin nimeksi Lost Society? Tämän niminen bändi olisi voinut saada alkunsa jo kolme vuosikymmentä sitten eli silloin kun thrash metallin uranuurtajista muun muassa Anthrax, Slayer ja Megadeth julkaisivat ensialbumeitaan. Musiikkityylejä tuntemattomille kaikki on vain heviä ja monille nykyajan Metallican kuuntelijoille voi olla yllätys, että Metallican varhaiset teokset edustavat thrash metallia. 80-luku oli thrashin kulta-aikaa ja puhdas "rässi", jos puhdasta sellaista onkaan, on jäänyt viime vuosina kaikkien muiden genrejen varjoon. Harrastelijabändit ovat toki soitelleet hardcore-fanien iloksi, mutta kovinkaan monta menestynyttä bändiä ei ole Suomesta tullut. Stone ja Children of Bodom ovat tunnetuimmat tienraivaajat. Pitkään ajattelinkin, että rässin tuhkasta ei enää nouse yhtään raikasta nimeä kunnes Lost Society runttasi itsensä metallimaailman kartalle Global Battle of the Bands -kilpailun kautta ja sai sopimuksen tunnetun levy-yhtiö Nuclear Blastin kanssa. Bändi on niittänyt mainetta jo Euroopassa, ollut Emma-ehdokkaana ja molemmat albumit Fast Loud Death (2013) ja Terror Hungry (2014) ovat saaneet kehuja, rumpali Paanaselle on myönnetty Pearl Artist -status, Suomen Rock-klubien Liitto palkitsi bändin Tankki täyteen -tunnustuspalkinnolla... Veikkaanpa, että lisää mainetta ja kunniaa on luvassa.

35-vuotiaana naisopettajana en ehkä kuulu bändin suurimpaan kohderyhmään, mutta olen kasvanut tällaisen musiikin parissa (kiitos isoveljeni) ja kuunnellut pienenä tyttönä thrashin suurten nimien ensilevyjä ja kun minulta vastikään kysyttiin, että pidänkö ihan oikeasti tällaisesta musiikista, niin vastasin, että tämä on sitä musiikkia, mistä ihan oikeasti pidän. Kollegani ovat sitä mieltä, että kaikki biisithän kuulostavat ihan samalta. Eivät kuulosta. Ensikuuntelulla Lost Societyn biisit eivät välttämättä avaudu, mutta parin kuuntelukerran jälkeen julmetun tykityksen syövereistä alkaa nousta mielenkiintoisia juttuja. Ja sitäpaitsi minä olen sitä mieltä, että suurin osa Suomi-iskelmästä kuulostaa ihan samalta. En edes erota Tuure Kilpeläisen ja Juha Tapion biisejä toisistaan. Eikä minun kyllä tarvitsekaan. Hämmentävin kysymys koskien thrashia on ollut: "Miten tätä tanssitaan?" Öööö... no kuulepas, kun tätä ei tanssita, että menepä tanssimaan vaikka Abbaa. Ja tietenkin se klassinen: "En saa sanoista selvää". Minä kyllä saan! Die, kill, terror, bitch, fuck, siinäpä ne yleisimmin toistuvimmat sanat. Ehdoton biisinimisuosikkini on Braindead Metalhead. Ja taas kysyn, että miksi kukaan ei ole tätäkään keksinyt aiemmin?!

Lost Society on keksinyt thrash metallin pyörän uudelleen. Vanhan, hyväksihavaitun pyörän pultteja on kiristetty tuoreudella ja raivoavalla energisyydellä. Nuorten miesten positiivinen asenne ja tekemisen tahto on varmasti eräs menestyksen taustalla oleva syy, lahjakkuudesta puhumattakaan. Ja paljonkos pojilla olikaan ikää? Kuin 2000-luvun Väinämöiset, nämä parikymppiset kaverit soittavat monet vanhemmat kollegansa syvään suohon. Teknisesti taitava soitto ja riffikikkailut eivät yksin riitä, sillä biisien on oltava hyviä kokonaisuuksia ja kaikkien komponenttien muutenkin kohdallaan. Lost Society kulkee esikuviensa jalanjäljissä ja pojat ovat kyllä thrash metalli -raamattunsa lukeneet. 

Vappuaattona Lost Society heitti kotikaupunkinsa Jyväskylän Lutakossa (kuvat keikalta) sadannen keikkansa ja pääsin tsekkaamaan livenä tämän poppoon reuhaamisen ja se oli juuri sitä, mitä odotinkin. Räjähtävä thrash-energiapläjäys, turmelevaa tykitystä ja tietysti hauskanpitoa (mistä osoituksena esim. poikien vappuhenkiset asusteet ja keskinäinen kettuilu), mutta samalla soittamiseen vakavasti suhtautumista. Pojat tekevät sitä, mistä tykkäävät ja mitä osaavat ja se kuuluu ja näkyy. Lost Societylla on potentiaalia maailman suurille lavoille ja uskonkin, että tämä komeetta jää kiertämään thrash metallin taivasta omalla nopeatempoisella kiertoradallaan.

P.S. Jos olet eri mieltä, niin  tässä sinulle pätkä Kill those who oppose me -biisistä:
You think you're better than me

I respect your honesty
Now listen, go home and cry
How 'bout you fucking die!