Miksi parisuhdestatuksen annetaan määritellä ihmisen arvo?

Tällainen hauska kuva kiersi Facebookissa ja kuten arvata saattaa, niin minä lähdin taas pohtimaan ja vatvomaan ja analysoimaan ja psykologisoimaan aihetta. Aina silloin tällöin täytyy ilmoittaa siviilisääty jossain virallisessa yhteydessä (ja joskus myös epävirallisessakin) ja/tai lomakkeessa. Jokainen toki tietää oman siviilisäätynsä, mutta tuon kuvan nähtyäni aloin leikitellä ajatuksella, että mitä jos olisi kummallisessa elämäntilanteessa oleva pedantti perfektionisti ja haluaisi laittaa raksin useampaan ruutuun? Jos on vaikka aiemmin eronnut, niin silloin raksitetaan "Divorced"-ruutu. Sama henkilö voi olla myös "Married", jos on mennyt vihille uudestaan ja jos on vähän moraaliton persoona, niin saattaa olla yhtäaikaa "In a relationship". Tai sitten voi olla sekä "Divorced" että "Engaged" tai "Married". Sitä en ymmärrä, miksi tuo eronnut-ruutu pitää edes olla, koska sillä ei luulisi olevan mitään merkitystä. Jos on tuomittu avioeroon, niin eiköhän siinä ole jo tarpeeksi ristiä kannettevaksi, että on sen prosessin käynyt läpi. Ihme, ettei eronneille isketä polttomerkkiä otsaan, että tuo on nyt avioeronnut, hyi, epäonnistunut ihminen, kun ei pyhässä liitossa pysynyt. 

Ymmärrän toki sen, että siviilisääty täytyy joskus ilmoittaa, mutta sitä en ymmärrä, että miksi siviilisäädyllä on niin suuri merkitys ihan arkipäivässäkin ja arkipäiväisissä keskusteluissa? Nyt on vuosi 2014 emmekä enää elä siinä ajassa, jolloin naisesta tuli vihkimisen myötä miehen omaisuutta ja yhdessä oli pysyttävä, kunnes kuolema erotti. Ihmettelenkin, että mikä kaikkia fiksuja ihmisiä oikein riivaa, kun he antavat niin paljon painoarvoa sille, onko jonkun nimettömässä sormus vai ei. Jos tänään olenkin sinkku ja huomenna menen kihloihin, niin muuttaako se statusarvoani? Jos tänään olen naimisissa ja huomenna eronnut, niin muuttaako se minua ihmisenä? Ja nyt joku miettii minun siviilisäätyäni, että olenko joku katkera vanhapiika, kun pohdin tällaista asiaa näin paljon. En ole koskaan katsonut tarpeelliseksi kertoa kellekään, mikä minun siviilisäätyni on. Haluan, että minua arvostetaan omana itsenäni, ei sen perusteella, onko nimettömässäni sormusta vai ei.

Ehkä olen vain poikkeuksellisen itsetietoinen tai ehkä ajattelen ihan eri tavalla kuin kaikki muut ja sitten ihmettelen sitä, että olenko minä todellakin ainoa nainen, joka ajattelee näin? Olen tavannut useita miehiä, jotka ovat kanssani samaa mieltä ja tullut siihen lopputulokseen, että tämän ajattelutavan täytyy olla jotenkin miehinen juttu. Minä en ole koskaan halunnut päivää prinsessana; en edes pienenä tyttönä osannut haaveilla häistä enkä osaa edelleenkään. Ainoa syy pistää nimeni paperiin, on puhtaasti juridinen. Rakastaa voi ilman avioliittoakin. Ai että avioliitto sinetöi suhteen ja tekee siitä astetta vakavamman ja vahvemman? Ei tee. Jos ihminen haluaa suhteensa kestävän, niin se on tahdon asia ilman, että sen kaikelle kansalle kirkossa tai maistraatissa kuuluttaa.

Minusta tuntuu, että olen tässä asiassa aikamoinen vastarannan kiiski enkä saa ajatuksilleni tukea naisilta. Kun pikkututytöt lukevat satuja, joissa prinsessa löytää unelmiensa prinssin, kun tytöt kasvavat siihen ajatukseen, että naimisiin kuuluu mennä, niin en ihmettele, että niin sitten tehdään. Olen minäkin satuja lukenut ja katsonut Sinkkuelämää ja kaikki mahdolliset romanttiset komediat, joiden päähenkilön elämäntavoite on löytää mies ja päästä naimisiin, mutta en siltikään ole aivopesuuntunut. Koska minusta nimittäin tuntuu, että kaikki muut naiset ovat! Ensin etsitään sitä prinssi Rohkeaa ja kun se löytyy, niin sitten alkaa kihlojen kinuaminen, sitten häiden suunnittelu ja sen jälkeen, kun on saanut rouvan aseman, niin voi alkaa viljellä sanaa aviomies. Osaako kukaan vastata siihen, että miksi pitää erikseen korostaa, että kyseessä on aviomies? Eikö pelkkä mies riitä? Onko niin, että kukaan nainen ei ole niin vahva, että kykenee olemaan niin itsenäinen, että ei tarvitse korostaa olevansa naimisissa? Voihan toki olla niinkin, että monien mielestä on ihan luonnollista käyttää sanaa aviomies, mutta minusta se on kovin outoa siksi, koska se on erottelevaa. Ikään kuin halutaan korostaa sitä, että jollakin on aviomies, ihan oikea vihitty aviomies, eikä mikään poikakaveri tai miesystävä. Enkä minä ole ainoa, joka ajattelee, että jos nainen käyttää sanaa aviomies, niin hän haluaa korostaa sitä, että hän on päässyt naimisiin ja on tavallaan naimattomien yläpuolella - "Hei mulla on aviomies, minusta oli sentään johonkin, olen saavuttanut elämässäni jotain".

Nyt kun tässä asian ydintä näverretään, niin ihmettelenpä tässä myös sitä, että mitä ihmettä itsenäisten naisten päätöksentekokyvylle tapahtuu, kun he menevät naimisiin? Aiemmin nainen on kyennyt päättämään asioista yksin, mutta kun sormus on nimettömässä, niin päätöksiä ei voi tehdä ilman sanoja: "Kysyn mieheltäni". Onko niin, että kun on menty naimisiin, niin kaikesta tuleekin yhtäkkiä täysin yhteistä ja kaikki asiat kuuluu päättää yhdessä, koska ne kuuluu päättää yhdessä? Tottakai isoista asioista täytyy keskustella ja päättää molempien, se kai on parisuhteessa juuri se juttu, mutta olen usein hämmästynyt sitä, että naiset kyselevät niin paljon miestensä mielipiteitä ihan pienissäkin asioissa. Toki vastaavasti miehet kyselevät "hallitukselta". Jos minä joskus sanon, että odotapas, kysyn mieheltäni, niin se tarkoittaa sitä, että olen menettänyt viimeisenkin rippeen omasta harkintakyvystäni ja itsenäisyydestäni. Ja jos mieheni sanoo, että kysyn hallitukselta, niin siinä ei tarvitse välikysymyksiä tehdä, vaan hallitus eroaa saman tien!

Olen lopen kyllästynyt siihen, että ihmisen arvo määritetään sen mukaan, mikä hänen suhdetilanteensa on. Ihan sama, millainen pirttihirmu tai mulkvisti olet, mutta kun paperilla lukee, että "naimisissa", niin olet yhteiskunnassa hyväksytympi kuin sinkku tai eronnut. Jos kertoo olevansa eronnut, ei kukaan tiedä eron syytä. Jos kertoo olevansa sinkku, ei kukaan tiedä sinkkuuden syytä. Joku voi olla jäänyt pitkän avioliiton jälkeen kuin nalli kalliolle eikä ole siis voinut valita tilannettaan, joku on ollut useissa suhteissa, jotka eivät ole toimineet, syystä tai toisesta. Tässä vaiheessa sanotaan helposti, että sinkun pitäisi katsoa peiliin. Että kyllä sitä vikaa on itsessäkin, jos kumppania ei löydy ja kun meillä naisilla on kuulemma niin kovat vaatimukset. Joillain voi olla ja jos otetaan mallia jenkkisarjoista tai roskaromaaneista, niin naiset haluat tumman, komean, pitkän miehen, jolla on leveä selkä, täydellinen hammasrivistö, hyvä huumorintaju ja joka on ammatiltaan lääkäri tai asianajaja ja taidoiltaan erinomainen rakastaja. En ole muuten koskaan yhtään tuollaista miestä tavannut. Sen sijaan olen tavannut ihan tavallisia, mukavia miehiä, joista suurin osa vaikuttaa siltä, että heistä tulisi hyvä mies jollekulle. Ja sitten on myös naisia, jotka olisivat hyviä kumppaneita, ja silti heillä ei natsaa kenenkään kanssa. Silloin onkin itse tehtävä yksi ruutu elämän lomakkeeseen ja kirjoitettava "Waiting for a miracle".

Yhteiskunta asettaa sekä naisille että miehille paineita pariutumisasiassa ja toivon, että jokainen löytäisi sen oman tapansa olla ja elää suhteessa. Suurimmalle osalle naimisiinmeno on luonnollinen osa elämänkulkua, mutta sitten on kaikenmaailman vastarannan kiiskejä ja niitäkin, joiden tilannetta kuvaa parhaiten tämä kuva: