Niiden kaikkien puolesta, joiden elämässä on jatkuvasti vastoinkäymisiä

Elämän pitäisi olla ihanaa, mahtavaa, onnellista ja kaikin puolin upeaa. Ei kai kenenkään elämä ole joka päivä pelkkää riemua eikä sen pidäkään olla, mutta on olemassa ihmisiä, joiden elämässä tuntuu olevan enemmän vastoinkäymisiä kuin kukaan jaksaisi kestää. He eivät välttämättä pidä meteliä ongelmistaan, koska ne voivat olla henkilökohtaisia ja kipeitä asioita ja he suoriutuvat arjesta siinä missä muutkin. Ainoa erottava tekijä on se, että tällaisten ihmisten elämä on hankalaa ja ajoittain hyvinkin raskasta. Kaikkien ihmisten elämä on joskus vaikeaa, mutta näiden ihmisten elämä on sitä liian usein eikä kyse ole negatiivisesta asenteesta vaan siitä, että joutuu kohtaamaan hyvinkin traagisia, jopa traumaattisia tapahtumia tai sellaisia päivittäisiä asioita, jotka vaikeuttavat elämää huomattavasti. Läheisille tällaisten ihmisten vierellä kulkeminen voi olla rankkaa, sillä se vaatii kykyä hyväksyä se tosiasia, että vastoinkäymisiä kokevan ihmisen hankaluuksia ei voi estää. Sellaisen ihmisen, joka ei ole kokenut samaa määrää ikävyyksiä, on helppo sanoa, että kaikki on asenteesta kiinni. Toki asenne vaikuttaa, mutta haluan nähdä sen ihmisen, joka on vastoinkäymisten, murheiden ja kaikkien mahdollisten ikävyyksien edessä täysin lannistumaton. Hankaluuksien pitäisi vahvistaa ihmistä ja varmasti koettelemukset opettavat meille paljon, mutta jos niitä on liikaa, niin ne alkavat murentaa uskoa elämään ja sen hyvyyteen. Kun ei enää yksinkertaisesti jaksa uskoa siihen, että voisi olla onnellinen tai että jotain hyvää tapahtuisi. Kun on joskus niin täysillä uskonut, ollut onnellinen ja sitten yhtäkkiä, kaikki onkin hetkessä kadonnut. Ei ole enää syytä uskoa muuhun kuin siihen, että on tässä elämässä tuomittu epäonneen.

Sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä. Olen huomannut, että nämä ihmiset, joille ikävyyksiä on langennut taakaksi asti, yrittävät takoa omaa onneaan sen minkä ehtivät, mutta aina, ihan aina tulee jokin ulkopuolinen tekijä, joka pistää tien pystyyn tai saa kaiken hajoamaan. Joidenkin mielestä ihmiset vetävät puoleensa ihan kaiken, mitä he elämässään saavat. Aika syyllistävä ajatus ihmiselle, joka joutuu rämpimään vastoinkäymisten suossa... Hänkö veti puoleensa vakavan sairauden/lapsensa menettämisen/auto-onnettomuuden? Hänkö kaikesta yrittämisestään ja onnistumiseen uskomisestaan huolimatta veti puoleensa epäonnistumisen, taas kerran? Tiedän ihmisiä, jotka eivät edes yritä mitään ja he saavat kaiken kuin hopealautasella. Heidän elämänsä on tasaista ja ihan onnellistakin, mutta sitten on näitä ihmisiä, jotka elävät jatkuvassa myrskyssä ja myrskyn silmässä. He aivan varmasti yrittävät elää hyvin ja toimia niin, että eivät omilla teoillaan aiheuttaisi itselleen ongelmia ja tuntuukin enemmän kuin epäoikeudenmukaiselta, että tällaiset ihmiset joutuvat kohtaamaan toistuvasti epäonnea. Nämä ihmiset eivät ole välttämättä suupielet alaspäin kulkevia mököttäjiä vaan heistä loistaa kaikesta huolimatta elämänilo ja siksi monen ulkopuolisen voikin olla vaikea uskoa kaiken sen tuskan määrää, mitä nämä ihmiset ovat joutuneet kokemaan. 

Vanhan sanonnan mukaan kellekään ei anneta enempää taakkaa kuin jaksaa kantaa, mutta minusta tuo sanonta yhtä diipadaapaa kuin "Kylmä kahvi kaunistaa" -lausahdus. Toisilla ihmisillä voi olla liian suuri taakka, joka venyttää jaksamisen äärirajoille asti ja siihen pisteeseen, että ei enää vaan jaksa. Jokaisella meillä on oma elämänpolkumme ja toisilla meistä se on hyvin kivikkoinen ja mutkainen. En voi tällaisten ihmisten taakkaa poistaa, mutta voin vain kuunnella ja ymmärtää. Positiiviset asiat saavat nykyisin paljon enemmän huomiota kuin negatiiviset ja hyvä niin, mutta mielestäni on tärkeää, että myös jatkuvassa kurjuudessa kärvistelevän ihmisryhmän tunteet tuodaan julki. Löysin vanhasta blogistani ja muistitikultani pari runoa, jotka kuvaavat hyvin sitä tunnetta, mikä on epätoivoon vaipuneella ihmisellä. Ja ihmisellä, jonka suurin kirjallinen vaikuttaja on ollut L. Onerva. Näiden runojen perusteella on aika selvää, mihin ihmisjoukkoon minäkin mahdan kuulua.

TAKATALVI 

Taivas tiputti pilvet alas,

ne roikkuvat matalalla.

Kylmä tuuli arvaamatta palas,

saapui hyytävä halla.

Kevään kirkkauden sumu peitti,

harmaaksi kaiken värjäsi.

Yön keskelle päivää heitti,

vain vaivoin suojaton pärjäsi.

Jäätyi versot ja varret hennot,

kukkimatta kaunokit lakastui.

Katkesi perhosten leikkisät lennot,

ne hileharsoksi pakastui.

Kovetti mullan raivoisa routa,

eivät jaksaneet taimet itää.

Valkeneeko koskaan enää pouta?

Kasvaako täällä milloinkaan mitään?

VIIMEINEN LENTO

Raskas on kantaa elämäni taakka,

en tiedä jaksanko perille saakka.

Huolet niin synkät mieltäni painaa,

voi kunpa voisin olla jo vainaa.

Levätä tuskaa ja murhetta vailla,

nukkua rauhassa lapsosen lailla.

Ei hauras sielu murtumatta kestä,

kun pala on revitty sydämestä.

Peittää polkuani kuoleman verho,

vain yötä kohti lentää päiväperho.

IHMISKIVI 

Kylmä on kiven pinta,

eloton sormieni alla.

Tuskasta huutaa rinta,

mikä voima on kuolemalla!

Yhtä pyydän, en mitään muuta,

jos vielä sen kokea saisin

ett’ päivät ois kuin norsunluuta,

vahvana kun kulkea taisin.

Vaan mistäpä voimia keräisin,

kun poikki on elämänlanka?

Mitä varten aamulla heräisin,

minä onneton ihmisranka?