Minä ja kaamos tappeli. Kaamos voitti.

Lyhyt blogihiljaisuus. Miksi? Siksi, koska kaamos sai vallan. Yritin taistella sitä vastaan, mutta se kietoi mustan seittinsä ympärilleni ja pikkuhiljaa kuristi minut otteeseensa. Jos et kestä valitustani eli sitä, että kerron, miltä minusta tuntuu etkä halua edes ymmärtää, niin heipat sulle! Mutta jos sinäkin olet väsynyt ja voimaton, jos kaipaat auringon valoa ja lämpöä ja sitä, että ei viluta (voit lisätä l-kirjaimeen t-viivan halutessasi), jos kaipaat iloa ja onnea ja jotain muuta olotilaa kuin turtuneisuutta, niin kaamostellaan yhdessä! Kaikki maailman kaamostelijat liittykää yhteen! Olo ei valittamalla parane, mutta ketään ei auta se, että esittää pirteämpää kuin oikeasti on. Kaikenmaailman downshiftaajat ovat sitä mieltä, että marraskuuhun ja kaamokseen ei tarvitse suhtautua ikävällä asenteella. Että voi vaan silleen hiljaa ja lempeästi kuunnella itseään eikä tarvitse pakottautua mihinkään. Nuo ihmiset eivät varmaankaan kärsi tällaisesta olotilasta tai sitten heillä on sitä aikaa vaan olla möllötellä ja elää oman kehonsa rytmin mukaan eikä heidän tarvitse ponkaista ylös klo 5.45., raahata koiraeläintä ulos ja lähteä pyöräilemään kaatosateeseen. Olisihan se ihanaa, kun voisi elää oman luontaisen rytmin mukaan, mutta se tarkoittaisi nyt sitä, että nukkuisin suurimman osan vuorokaudesta ja söisin pelkkää suklaata ja makaroooonia ja salmiakkia!

Nämä marraskuun päivät kuluvat kuin sumussa ja kun ilta koittaa, niin vilkuilen kelloa siinä toivossa, että viisarit näyttäisivät nukkumaanmenoaikaa. Päikkärit houkuttavat, mutta ne ovat kohtalokkaita, sillä sitten en saa illalla unta. Vaikka yön olisi nukkunutkin ihan hyvin (eli max. 5 tuntia ja heräänyt ainakin 8 kertaa), niin aamulla tuntuu siltä, että on sulautunut osaksi patjaa eikä kykene nousemaan. Eikä tiedä, onko silmät auki vai kiinni, koska on niin pimeää. Torkkunapin painamisen jälkeen olen sitä mieltä, että karhuuntua käperryn peiton alle kevääseen asti. Tai ainakin pariksi tunniksi. Jotenkin onnistun vääntäytymään ylös ja olen kateellinen beaglelle, joka jää romottamaan lämpimään sänkyyn ja nousee vasta sitten, kun leivänpaahdin piippaa. Aamutee virkistää minua vähän, mutta aamutoimet suoritan ihan zombina. Yhtenä iltana olin niin tolkuttoman väsynyt, että menin nukkumaan meikit naamassa ja kun aamulla heräsin mustat rannut silmien alla, tajusin näyttäväni vähän samalta kuin äitini. Tai tarkalleen ottaen silloin, kun hän oli humalassa. Päätin, että en aio olla enää väsynyt enkä koskaan myöskään kännissä. Minulla on kaikenlaisia seerumeita ja meikkejä, jotka pyyhkivät väsymyksen merkit kasvoilta pois, mutta eivät ne tähän pärstään ja yli neljän vuoden valvomisen aiheuttamiin jälkiin tehoa. Ainoa asia, mikä tehoaa ja saa näyttämään pirteämmältä, on ilmainen ja ihana kasvojenkohotus nimeltä hymy. Hymyllä on myös se vaikutus, että se fuulaa aivot uskottelemaan, että nyt on muuten tosi kivaa. Jos minä olen jossain etevä, niin Bree Van de Kamp -hymyilyssä. Harmi vaan, että ihan täysin ei itseään voi huijata. Eikä myöskään hyviä ystäviä.

Olen harrastanut kaikenlaisia iloa tuottavia asioita ja keksinyt sellaisia puuhia, jotka karkottavat kaamosmasiksen ja kohta olenkin aivan uupunut kehittelemään kaikkea mielialaa kohottavaa. Sekin voi tuntua lähes työltä, kun joutuu koko ajan miettimään asioita, jotka piristäisivät. Olen tehnyt kaikkeni, mitä kotikonstein voi kaamosahistuksen ehkäisemiseksi ja silti vaivuin tähän harmaaseen olotilaan, pöh. Tämän päivän lumisade virkisti mieltä mukavasti ja eilinen auringonpaiste varsinkin, mutta tiistai olikin sitten kaamoskeljutuksen ääripiste. Se oli ihan huippunegatiivinen päivä ja havahduin siinä vaiheessa, kun ajattelin tuntemattomista ihmisistä ikäviä asioita. Olen parin viime viikon aikana ollut kärttyinen ja huomannut ajattelevani kaikkea mälsää tavallista enemmän eikä tilannetta ainakaan paranna se, että huonoja uutisia kantautuu suunnasta jos toisestakin. En jauha päässäni mitään kurjuuksia tai itsetuhoisuuksia, mutta päähäni pulpahtavat ajatukset ovat rajusti negatiivisen puolella. Päiväni oli aika hektinen ja jo aamulenkillä olin umpijäässä ja märkä ja töihin päästyäni umpijäässä, märkä ja kurainen. Kun pyöräilin Laukaantien vartta ja kylmä sade piiskasi naamalleni, niin ajattelin, että tajuavatko ihmiset oikeasti, miten mukavaa on kulkea autolla töihin? Eivät varmaan. Monelle se on itsestäänselvyys, mutta minulle luksusta. Iltapäivällä minun piti piipahtaa Tukussa ja viirailin työhuoneessa odottaen, että taivas kirkastuisi ja sade heikkenisi. Palasin sitten Tukusta umpijäässä, märkänä, kuraisena ja keljuuntuneena. Tavaraa oli repussa ja kassissa pyörän sarvessa pitkälti toistakymmentä kiloa. Olin käynyt matkalla pudottamassa pari kirjettä Minimanin edessä olevaan postilaatikkoon ja kun kaivelin kirjeitä painavan reppuni uumenista, niin ohitse kävelin hyvinsyöneen näköinen pariskunta. Sensuroimaton ajatukseni oli (anteeksi jo etukäteen vulgääriyteni): "Voi jumalauta noitakin läskiperseitä! Liikkuukohan nuo ikinä, eihän nuo jaksa edes kävellä! Nuo varmaan kuolis, jos joutuis edes kantamaan tätä reppua tai pyöräilemään yhtä paljon kuin minä... Eikä ne varmaan edes osaa arvostaa mukavaa elämäänsä..." Kun huomasin ajattelevani noin ja tuntevani jonkinlaista ylemmyydentunnetta, tajusin, että jotain on vialla. En saa arvostella tuntemattomia ihmisiä, mutta kun minua kismitti niin vimmatusti se, että ihmiset eivät osaa arvostaa elämänsä mukavuutta! Minua on viime aikoina rassannut kohtuuttoman paljon se, että ihmiset eivät osaa arvostaa sitä kaikkea hyvää, mitä heillä on, mutta tämä onkin sitten jo ihan toinen juttu! Kyllä, osaan reflektoida itseäni ja tiedän, että heittäydyin marttyyriksi. Pyysin mielessäni anteeksi ja ajattelin, että minun on käännettävä ajatukseni mukavammiksi. Olin varmasti noussut väärällä jalalla sängystä tai sitten vaan saanut tarpeekseni kylmyydestä, kurasta ja kaikesta kurjasta.

(Sorry, tässä vaihtuu fontti, en tiedä miksi enkä siksi ossaa tehhä mittään asialle...)
Eilen paistoi aurinko ja olin hetivälittömästi paljon pirteämpi. Ja tänään? Luntaluntaluntaulosriehumaantelmimäänjeejippii!!! Lumi toi tullessaan edes vähän valoisuutta ja myös joulumieltä. Tiedän, että nyt on vasta marraskuu, mutta yksi keinoni selvitä kaamostuksesta on joulun ajatteleminen ja odottaminen. Tänään olenkin ajatellut kaikkia hirmuisen mukavia asioita, vaikka olen ollut yliväsymyksellisessä tilassa. En ole mikään elämäntaidon guru enkä voi enkä halua neuvoa ketään missään asiassa, mutta vinkiksi voin sanoa, että kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat kivalta. Ei ihme, että en ole life couch, kun latelen tällaisia latteuksia! Mutta ihan oikeesti, jos vain mörkööntyy sohvan nurkkaan suklaata ja sipseja mussuttamaan, niin  on äkkiä ympäröinyt itsensä omilla noidankehämäisillä ajatuksillaan ja ylimääräisellä läskillä. 

Olen yrittänyt järjestää kaikkea kivaa, asennoitua positiivisesti ja ilahtua arjen pienistä asioista, vaikka lähes vihaankin sanontaa: "Pienet asiat tekevät onnelliseksi". Olen muuten ihan varma, että tuon sanonnan on keksinyt joku sellainen, jonka elämässä ei koskaan tapahdu mitään superia. Minä haluan, että elämässäni tapahtuu kaikkea kivaa - ei vaan kaikkea ihan mahtavaa! Haluan kokea voimakkaita tunteita, muitakin kuin negatiivisia sellaisia. Haluan jotain megaekstraspesiaalia, joka boostaa minut euforiseen tilaan pitkäksi aikaa. Mitään hyperelämyksiä ei ole nyt näkyvissä, joten täytyy kerätä paljon pieniä asioita, jotka saavat mielialan nousemaan. Jos on todella masentunut, niin silloin ei auta sanoa, että korjaapa asennettasi. Mutta meillä vähemmän masentuneilla asenteen päivittäminen voi toimia. Olen antanut itselleni luvan käydä hitaalla, tai siis normaalia hitaammalla, olen antanut luvan jättää pyykit silittämättä ja ajatellut, että teen kaiken sitten, kun olen pirteämpi. Se päivä voi olla nimittäin jo huomenna! Olen katsonut Toosa-TV: tä ja Ruotsin Miljonääriäitejä enkä ole aina ihan varma kumpaa katson, olen kikattanut pöhköille YouTube-videoille, Late Lampaalle ja Snoopylle. Olen paahtanut pannulla pelkkää sokeria ja manteleita, mutta en ole sortunut suklaaseen, karkkiin enkä mihinkään muuhun tavalliseen sudenkuoppaani. Olen lastannut ruokalautaseni täyteen kaikkea värikästä ja hamstrannut kuorellisia aurinkoja eli appelsiineja ja mutustellut niitä makean nälkään. Fyysinen oloni onkin ollut kohtalainen, mutta pää ei ole taaskaan synkronissa kehoni kanssa. Voiko sillä sitten selittää sitä, että ihan vahingossa sormeni ajautui painamaan enteriä parissa nettikaupassa? No mutta sekin piristi ja teki minut onnelliseksi! Äskettäin riemastuin löytäessäni kaapista jouluteetä ja join sitä innostuksissani kaksi kupillista. En ole saanut vielä aikaiseksi ostaa glögiä enkä muuten ostakaan, sillä joulutee+mustaherukkamehu päihittää ylisokerisen glögin eikä siitä tule öttöpahaa oloa. Riemastuin myös kaupunkireissulla löytäessäni lasisia keittiöpurnukoita, jotka ovat olleet ostoslistallani öpaut 14 vuotta... Ja sitten ne minikokoiset violetit joulupallot, joista sain hauskan koristeluidean, joka tosin on vielä kehittelyasteella.

Jotta pysyn vuorokausirytmissäni, niin painelen nyt pehkuihin ja olen onnellinen siitä, että sain loppuun tämän kirjoituksen, jota olen yrittänyt rustata jo neljänä iltana. Toivon sinulle kaamokseen valoa, joko sisäistä tai ulkoista! 

Tässä vielä kuva marraskuun iltalenkiltä ja kuusta iloksenne. Ei ihme, jos ahistaa!

Kommentit